Antinous

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 *** ANTINOUS Kirj. Volter Kilpi Otava, Helsinki, 1903. K. Malmstrˆm'in kirjapaino, Kuopio. SISƒLLYS: I. Bithyniassa. II. Athenassa. III. Roomassa. IV. Egyptiss‰. I. BITHYNIASSA. Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat Bithynian laaksot. Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰ holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰, joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰, ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰, joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰ huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰ ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰ valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n, niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰. Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa. Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰ aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona, mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰ rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰. Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii. I. Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰ polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin. Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat, ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰ luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰ hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰ ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰. Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman mets‰n seisonnaksi. Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰ havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰ tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰ veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen olonsa. Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n koko el‰m‰ v‰rehtii. Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰ lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰, k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin, suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰ yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma. II. Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰ katselee. Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy? Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰ seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle. Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰ leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely. Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰ ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰ kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰ ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰ keinuntaan. On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰ sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n kantama. Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰ riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰ taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna. III. Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰ suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰ h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰ ja tuudittaa ajatuksiansa. Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta, kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi? Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰ vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰ s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰ aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa, tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰ kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰. Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee ihminen. Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan. Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰ ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy? Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰ hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰ sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰ sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰ sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰ ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto. Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi? Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰ suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰ tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰, kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan kyynelen. Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰ tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen? Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰. Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰ olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata maanp‰‰ll‰? Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin valkeneviin kangastusmaihin. II. ATHENASSA. Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylh‰isten pylv‰stˆjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempe‰ hiljainen kaupunki. Sinen‰ rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse, valkeana hohtelevan kaupungin ymp‰rill‰ h‰ilyy ˆljypuupuistojen vaaleankimalteleva meri, taustassa h‰lveilev‰t Hymettoksen auringon huikaisemat rinteet. Niinkuin helmen‰ hohtaa ja hymyy ihana Athena valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylv‰stˆineen ˆljypuumetsikkˆjens‰ raikkaan vehreyden keskell‰, yll‰ns‰ taivaan kaareuva kepe‰ sini. Kirkas Athena. Tyynin‰ aukeavat Athenan kadut ja torit, vierill‰‰n pylv‰stˆjen keve‰t ylh‰iset ryhm‰t. Levollisina ja juhlallisina n‰kyv‰t temppelien p‰‰dyt pilarijalustoillaan, katujen vieri‰ reunustavat kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siin‰ ihanan ilman syleilemin‰ n‰kyv‰t silm‰‰n tyyneyden taivaisan levon ilmestyksin‰. Selkein‰ piirtyv‰t temppelien keve‰t muodot taivaan sine‰ vastaan, helein‰ seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selke‰n‰ kaartuu taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siell‰ kirkkaassa Athenassa, tyynt‰ ja hillitty‰ on siell‰, ihmisetkin vaeltavat siell‰ ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten v‰lill‰ tyynin‰ ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siell‰ ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskell‰ hillityntasaisina ja kaunisliikkeisin‰, kuin el‰viksi her‰nneet keve‰oloiset veistoskuvat. Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lep‰‰v‰ taivaan n‰ky, siell‰ s‰veltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja hillityksi. Tyyneen‰ ja lempe‰n‰ rauhallisuutena her‰‰ ihminen siell‰, jokainen h‰nen j‰senens‰ s‰estyy kauniiksi ja t‰ydelliseksi, jokainen h‰nen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, h‰nen mielens‰ asettuu l‰vitsen‰kyv‰n hele‰ksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin kirkas selke‰ lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen her‰‰ siell‰ kuin jokaisessa j‰seness‰‰n ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa t‰ydellisen‰ kauneudenilmestyksen‰, jonka kaikki olo on muodon hillittyaaltoista rytmistymist‰, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat h‰nen kauneusolonsa tyynt‰ ja selke‰t‰ heijastusta. O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat ja ylev‰t pilarikujanteet reunustavat, sin‰ levon ja kauneuden marmorikaupunki, taivas yll‰si rakentuu syv‰n‰ korkeana sinen‰, ja itse sin‰, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherv‰in ˆljypuumetsikkˆjesi keskell‰ kuin selke‰n seesteisen marmoriunen temppeli- ja pilari-ilmestyksen‰. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen k‰yskelee mieli ja sielu hienon hillityn tyyntymyksen aallon s‰vellytt‰m‰n‰. I. Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa. Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen. Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰, katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰ ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen vartalonsa asentoa. Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu, tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin, aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰ liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa s‰teily‰. Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous, ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa. II. Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa edess‰. Kahdenpuolen ylenev‰t pilarit rivein‰, seisovat jatkuvana ylenev‰n‰ rivin‰ yll‰‰n ja allaan, pilarien v‰leiss‰ seisovat veistoskuvat levollisina. Pilarien v‰litse n‰kee kaupunkia, jonka ylitse temppelit kohottavat tyyneet, pilareilla lep‰‰v‰t otsikkonsa, jotka helein‰ n‰kyv‰t ilman sine‰ vastaan, n‰kee kaupungin ylitse auringossa kylpev‰‰n lehtimetsien mereen, jonka h‰ilyv‰n ja kevyen vehreyden takana ylt'ymp‰ri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyˆ. Ik‰‰nkuin ilmoja liihotellen n‰kee korkeudesta t‰m‰n kaupungin ja lehtimetsien ja meren valaistuksen edess‰‰n, ylenev‰t marmoripilarit vierell‰ juuri rajottavat sen maiseman n‰yn selke‰ksi, ilmalla ja sinell‰ ja kaupungin valkeudella t‰ytetyksi tauluksi. Antinous seisoo, antaa silm‰ins‰ vaeltaa pilarien ylenev‰‰ juhlallista rivi‰, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee pilarien v‰litse Parthenonin haahmon, siell‰ kun se mahtavana ja levollisena lep‰‰ pilareillaan ja j‰‰ silmill‰‰n viimein Erechtheionin n‰kemiseen, siell‰ kun se taampana h‰‰mˆtt‰‰ hulmupoimuisten Karyatidien kannattamme kattoineen silm‰‰n. Hyv‰iltyn‰ ja hiljenev‰n‰ h‰ilyy olonsa ja kun silm‰ns‰ viimein erottauvat Erechtheionin kevein‰ lep‰‰vist‰ muodoista, j‰‰ h‰n ajatuksettomana katsomaan pilarien v‰litse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevyth‰ily‰v‰in metsikkˆjen ilmaisaa taulua. Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielell‰ns‰. H‰n tuntee kuin valuisi j‰seni‰ns‰ s‰vellytt‰v‰ muodostava aalto, jonka hivelem‰ksi h‰n tahdottomana j‰tt‰‰ itsens‰. Niinkuin notkeuden s‰estys sulattaa ja silitt‰‰ ruumistansa, mielens‰ h‰ilyy kuin hiljaa hyv‰ilev‰in aaltojen kannattamana. Siin‰ h‰n seisoo, taipuvissa poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla tuntee h‰n vartalonsa notkeana ja t‰ydellisen‰. Tuntuu kun s‰velt‰isi jokainen verenpisaransa vierint‰ h‰nt‰ kauniimmaksi siin‰ kun h‰n mielens‰ hyv‰ilem‰n‰ seisoo ja tahdottomana antaa kauneuden tunnon tuudittaa itse‰ns‰. III. Afroditen edess‰ seisoo Antinous, katsoo ylh‰ist‰ Afrodite-kuvaa. Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylev‰ ja ihana Afrodite, kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar. Niin n‰yt ihmiselle kuin t‰yttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun ylennetty‰ oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja h‰ilyy sinun ilmestyst‰si. Katsoo olkap‰‰si kiinte‰t‰ hyv‰ilev‰‰ t‰ydellisyytt‰, katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmill‰‰n vyˆt‰istesi kiinte‰n‰ ja hienona pyˆreyv‰‰ ymp‰ryst‰‰, ja niin loistat ihmiseen kuin t‰ysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee hyv‰n‰ vaatteesi alta paaltavan polvesi pyˆre‰n muodon ja paljastuneen jalkasi t‰ydellisen kauneuden, v‰r‰htyy sieluksensa kun tuntee p‰‰si soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi tuntuu hyv‰n‰ kauneutena sielussa l‰sn‰. Olet ihanuuden t‰ydellisyys, korkea, ylh‰inen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhten‰ tyynnytt‰v‰n‰ ja hyv‰n‰ t‰ydellisyyten‰ ihmisess‰ l‰sn‰ ja kangastavasti h‰lvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi ylle. Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edess‰si ihmisen mielest‰. Sinun n‰kˆsi t‰ytt‰‰ ja t‰ydellistytt‰‰ ihmisen kaipauksettomaksi lep‰‰miseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielest‰ ja olisi vaan sinun t‰ydellisyytesi loisteen herkk‰‰ tuntemista ja sinun t‰ydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite, itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itse‰si loistava jumalatar, sin‰ loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle n‰yt, sinun n‰kemisesi on jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sin‰ loistat jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle olet sin‰ armollinen ja jokaiselle kaunis, sin‰ suuri, syd‰men tyynnytt‰v‰ ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite! IV. Neito l‰hteen reunalla, ruukkua kantava neito, pys‰hdy! P‰‰si kallistunut asento, ruukkua p‰‰laellasi holhoavan k‰tesi kevyt taivunta ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni. Pys‰hdy neito, ett‰ kauemmin saan katsoa k‰sivartesi kaunista kaartoa p‰‰si ylitse, kallistuneen p‰‰si lempe‰t‰ suloa ja vartalosi kevyen puvun syleilem‰‰, norjaa muotoa. Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu p‰‰si ylitse taipunut k‰tesi, sen muotojen lempe‰t taipuvat viivat sulavat kuin kauniina sointuna sieluun, kohotetulta k‰sivarreltasi riippuu pukusi liehuvina hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren vartalosi ymp‰rille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyˆreytt‰, katselen ruukkua kannattavan p‰‰si suloista kallistumista ja kiharaisten hiustesi lˆys‰‰ solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen sielussani sinua. Kaunis olet sin‰, ja jokainen j‰senesi suloinen olo on huomatessa sielulle hyv‰ilyksi. Niin sielu lempe‰n‰ tuudittuu sinun n‰ˆst‰si, kuin olisi sinun nuorta ja hyv‰‰ oloasi. Niin olkap‰‰ni hentona pyˆreytyy kuin sinun hieno ja norja olkap‰‰si, niin k‰teni aaltoo kuin sinun lempe‰n‰ taipuva k‰tesi ja jalkani lep‰‰v‰t arkoina polun sannalla kuin sinun syk‰ht‰v‰ paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua kantava nuori neito ja sieluni v‰rjyy sinun hentoista joustavaa oloasi tuntiessani. Viivy hetki viel‰, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi, ett‰ saan hetken viel‰ tuudittaa n‰kˆ‰si sielussani ja hetken viel‰ suloutua s‰veliksi n‰ˆst‰si! V. Endymion! Sieluineen h‰ilyy yllesi siin‰ kun lep‰‰t, huulesi puol'avoimina, rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja h‰ilyy sieluineen kasvonpiirtojesi yll‰, h‰ilyy vartalosi ja j‰sentesi yll‰, joita unen raukeus valuu. Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota hiukset pehme‰sti kaartavat, katsoo pehmeit‰ avoimia huuliasi ja taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan hengitykseen ja k‰tt‰si, joka riippuu velttona ja avoimena vierell‰si, ja tuntee herkk‰n‰ koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen raukaseva hellitt‰v‰ aalto. Avautuvat omat huulet ja p‰‰ kallistuu lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyv‰ilev‰n j‰nnityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksen‰, k‰sivartta heruu pyˆreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva k‰si. H‰ilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellitt‰‰ joka j‰sent‰. On kuin liikkuisi itsest‰‰n, sitomattomana, ja liuenneena aaltoisi sinuna, lep‰‰v‰ Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja haihtumista koko olo, hˆllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja ainoana usvailevana haluna on antauvan herk‰sti h‰lvet‰ itsest‰‰n n‰kemyksens‰ ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yll‰ h‰ityy ja olosi raukeuteen sulaa, ja on sairas siit‰ ett'ei viel‰ herkemp‰n‰ h‰lvene ja haihdu yllesi. VI. Antinous ajattelee. Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen herkkyytt‰? Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰ p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa syliss‰? Antinous ajattelee, k‰si otsallansa. Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰ ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneen‰. Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰ silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus ihmisen sielua joskus. Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰ hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰ lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰? O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu? VII. Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit, niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰ edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon. L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰ toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan. "... Kauneus on lep‰‰mist‰..." Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan heilt‰. -- Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin, siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰ tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰ kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen kokonaisuuden keveysolemiseksi? "... Ihminen on kaunis..." Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰ poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰ runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰ kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo, kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰ nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista. "... Ihminen h‰lvenee hetkeen..." Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰ soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on, itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle. Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n mielineen j‰‰. Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa syk‰hdys sielustumisena. Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰. "... El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰..." Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰ ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰ olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰ kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden lempe‰t‰ el‰m‰! Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰ j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n aaltoavan tilan liikuntaa. VIII. Miss‰ saisi ihminen ihanimpana raueta? Miss‰ aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana? Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiins‰ h‰lvenev‰n‰, eteens‰. Miss‰ h‰ilyisi ihminen joka silm‰nr‰p‰yksens‰ hiveltyn‰ suloutuvana sieluna? Miss‰ olisi el‰m‰ yht‰mittaista v‰ristymist‰ ja yht‰mittaista v‰ristyksiins‰ h‰lvenemist‰? Antinous ajattelee ja ajattelee, silm‰ns‰ katsovat ep‰m‰‰r‰isin‰. Siell‰ miss‰ el‰m‰ humajoitsisi ymp‰rill‰, kuin lakkaamaton kohajoiva virran tulva, mutta miss‰ itse saisi unohtuneena h‰‰myill‰ sit‰ virtaa kuulemassa. Siell‰ miss‰ ymp‰rill‰ aaltoisi suuri ja valtaava el‰m‰, mutta miss‰ itse saisi olla sen kaiken el‰m‰n hiljenev‰n‰ kajailuna. Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman el‰m‰ tykkisi, jonne kuin maailman syd‰meen el‰m‰n kaikki ‰‰net tulvisivat ja pakkautuisivat, ja jossa el‰m‰ kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin siell‰ olisi ihmisen ihanan t‰ytetty‰ olla sen kaiken el‰m‰n h‰ilynn‰n rauhaisana peilin‰. Yht‰mittaa siell‰ ihmisen rinta v‰r‰htelisi uuden ja uuden n‰kemisen edess‰ ja yht‰mittaa v‰rjyisi uudessa kuvastelussa onnellinen sielu. Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneess‰ syliss‰ koko taivas ja maa ihanuuden loisteena v‰lkkyy, niin siell‰ sen maailman edess‰ ylt'yleisen‰ kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa liikkumassa. ƒ‰rettˆm‰n‰ el‰m‰n l‰ikkeen‰ olisi siell‰ ihmisen rinta, joka hetkens‰ olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siell‰ ja rajattomana v‰lkkyisi rajattomat hetket. Antinouksen silm‰t v‰l‰ht‰v‰t suuriksi, ja rintansa hengitt‰‰ kevittyv‰n‰ ja levittyv‰n‰, kun h‰n ajattelee. Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi lievitty‰ ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sit‰ maata ja kaupunkia, jonka suuren el‰m‰n keskell‰ ihmisen olo olisi t‰yttyneen rauhan ja onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpe‰ olossaan kuin tahdottoman katsomisen ihanassa unhotusmeress‰? O, olisiko maailmassa se maa ja kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siell‰ hyk‰htyisi ja p‰ilyisi t‰yttyneen onnensa kylvyss‰ ik‰‰nkuin iltaisen meren ylt‰kultainen peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelme‰n hele‰ avaruus rajattomana ihanuuden kirkastumisena lep‰‰! Antinous on yh‰ ajatuksissaan, mutta silm‰ns‰ loistavat syvin‰ ja katsovat varmoina eteens‰, ja valaistuneilla kasvoillaan lep‰‰ onnellinen uskova toivo. III. ROOMASSA. Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien kaupunki! Maailman syd‰n on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla, ja vilinˆiv‰n‰ el‰m‰n‰ ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpe‰n‰ katselee korkea Capitolium ihmisi‰ ja liikett‰ h‰ilyv‰n kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat liikkeen‰ vellovain forumien vierill‰ temppelien juhlalliset ankarat ryhm‰t. Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa el‰m‰ lakkaamattomana huumauksena kohisee, ylpe‰ ja ankara Rooma, jonka ylitse n‰kyv‰t Capitoliumin ja Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylv‰‰t, sin‰, ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen edess‰ ja mielikuvitus j‰ykkenee ja kuuroutuu el‰m‰si ylt'yleisess‰ kohinassa. Mit‰ttˆm‰n‰ k‰yskelee ihminen el‰m‰si alinomaisessa virrassa ja tyhj‰ksi kutistuu h‰n temppeliesi ja palatsiesi ylpe‰n lannistavan suuruuden keskell‰. Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yht‰mittaisena kohinana humajoitsee el‰m‰ siin‰ kaupungissa ja yht‰mittaisena toimeliaana h‰lin‰n‰ pauhaavat p‰iv‰t siell‰, mutta kylm‰n‰ ja k‰skev‰n‰ nousee se temppeliens‰ ja palatsiensa ylpe‰n‰ seisontana ja unohtaa j‰‰tyneesti, ik‰‰nkuin hetken mit‰ttˆm‰n humun, koko itsess‰‰n tulvivan el‰m‰n paljouden ja ylenee pylv‰stemppeleineen ja ankaroine palatsineen kuin toisen i‰isemp‰n‰ kest‰v‰n el‰m‰n haahmona, joka kylm‰nylpe‰n‰ kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken el‰m‰n ylitse. Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylm‰ ja k‰skev‰ marmorihallitsijatar! Mutta ankaran ja ylpe‰n Rooman, el‰m‰n‰ h‰linˆiv‰n ja alinomaisena toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa kohinassa ihminen kuin s‰ik‰htyy mit‰ttˆm‰ksi ja ik‰‰nkuin lamautuu kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ymp‰rill‰ uneksuvat levon hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle, ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siell‰ on puistoinen Tibur, jossa lehdikˆt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmi‰ ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien l‰hteitten vierill‰ kuvapatsaat valkeina v‰lkkeilev‰t ja marmorireunustaiset lammikot hopeanheljin‰ kimaltelevat. Siell‰ on kirkas Antium, joka peilailevana sinen‰ avauvan lahtensa ymp‰rill‰ ylenee rakennustensa hele‰n‰ marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selke‰sti kuvastelevina meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen h‰linˆiv‰st‰ el‰m‰st‰ arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena ja tyyntymyksen‰ huminoivaan el‰m‰‰n, sammunut on silloin silm‰nr‰p‰yksess‰ aistimista katujen huumaava el‰m‰ ja liike, hiljaisuutena ylenee ihmisen yll‰ ja ymp‰rill‰ atriumin tyyni pilaristo, jonka keskell‰ kirkas suihkul‰hde hel‰jˆiv‰n‰ soi, taampana aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhm‰n‰, taustassa n‰kyy hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyynt‰ ja hiljaista on siell‰ pilarien keskell‰, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin, on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella h‰linˆiv‰ el‰m‰n huume ja kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettyn‰ n‰kyv‰ksi kuvaksi oman, heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa allaan. Roomassa, humajoivan el‰m‰n ja lannistavan suuruuden kaupungissa, Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mit‰ttˆm‰ksi kuin hitunen, siell‰ on ihmisell‰ lep‰‰v‰n rauhankin ja kuvastelevan tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa ihminen h‰lvenee ymp‰rill‰‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n olemattomaksi kuin pisara meren syliin, siell‰ voi ihminen hiljet‰ sielunsa rauhan temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silm‰nr‰p‰yksiinkin ja kasvaa sielunsa suloushetkiin. I. Suorakulmaisena levitt‰ytyy forum, keskell‰‰n Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s. Marmoripeittoisena lep‰‰ se forum, edess‰ rajottaa sit‰ ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistˆ, joka suorana t‰sm‰llisen‰ viivana leikkautuu silm‰‰n taivaan kantta vastaan, temppeli‰ vastap‰‰t‰ toisella puolen forumia avautuvat korkean basilican pylv‰stˆt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s, joka kuin k‰skemisen ryhtin‰ kohoo marmori-ankaran forumin keskell‰, kannattaen laellaan Caesarin ylpe‰sti k‰tt‰ns‰ oientavaa pronssikuvaa. Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous ja katselee ajatuksissaan forumin ik‰‰nkuin kivest‰ haahmottuja ja lep‰‰v‰ksi rauhaksi j‰‰hmettyneit‰ ulkopiirtoja, jotka selke‰sti astuvat esiin kirkkaan sinist‰ taivasta vastaan. Ihmisi‰ liikkuu siin‰ alinomaisessa kiireess‰ torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa kuuluu basilicasta alinomainen ‰‰nten ja liikkumisen muodoton ep‰selv‰ solina. Ei siit‰ sent‰‰n ik‰‰nkuin huomaakkaan mit‰‰n, silm‰ seuraa ainoastaan forumin vakavaa, ik‰‰nkuin i‰iseksi j‰‰hmettynytt‰ haahmoa, ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta. Niinkuin ‰‰retˆn liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyv‰t selkein‰ ja ankaroina, kuin kivest‰ hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana ja varmana kuin jalustaltaan ylenev‰n pilarin varsi. Ylt‰vakavana, ylt‰liikkumatonna hyminˆi ihminen, seuraa silmill‰‰n jokaista forumin ankaran selke‰t‰ piirtoa ja jokaista sen t‰sm‰llisen ryhdikk‰‰n‰ ilmaan leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yht‰ selke‰s‰rm‰iseksi ja ankararyhtiseksi kuin ymp‰rill‰‰n se marmoriforum, keskell‰ Caesarin k‰skev‰ patsas. Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi j‰‰tyneen‰, k‰sivartensa riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengitt‰‰, mutta k‰tens‰ ovat pusertuneet kiinni ja mielens‰ huurteilee ankarana ja selke‰n‰ kuin talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin i‰isyyteen j‰‰tymist‰ ja ajatuksensa leikkauvat mieless‰‰n tarkant‰sm‰llisin‰ ja avaruuden selkein‰. II. ƒ‰ri‰‰n myˆten t‰yttyneen‰ ihmismeren‰ l‰ikkyy ja liikkuu mahtava Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma vapisee sen yll‰ ihmisten liikkeest‰ ja ‰‰nten huumaavasta sorinasta. Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena levenee ja ylenee se Colosseum ymp‰rill‰, ylh‰‰ll‰, laitojensa huimaavassa korkeudessa viel‰ h‰ilyen liikkuvana ihmissein‰n‰. Silloin t‰llˆin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous s‰hkˆttyneesti, silm‰nr‰p‰yksen syk‰htynyt hiljaisuus seisauttaa ik‰‰nkuin jokaisen suonen tykynn‰n koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat k‰‰nnetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla Colosseumin keskell‰ ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu, silm‰nr‰p‰yksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa Colosseumissa, jokainen silm‰ on liitettyn‰ miekkailijoihin arenalla ja jokainen rinta koko siin‰ levottomassa ihmismeress‰ hillitsee ik‰‰nkuin yht'aikaa ‰‰rim‰isess‰ j‰nnityksess‰ hengityst‰‰n, mutta silm‰nr‰p‰ys j‰lkeenp‰in heltee ‰‰nten huumaava sorina taas valloilleen entist‰‰n hillitˆmp‰n‰ ja koko se ihmispaljous l‰ik‰htelee taas suunnattomana muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰. Siell‰ istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskell‰ Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisi‰ h‰ilyv‰n Colosseumin. Pyˆrrytyksen‰ tuntee h‰n ymp‰ristˆns‰, h‰n tuntee kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet lamauttavan ja kuuroiksi lyˆv‰n ihmispaljouden ymp‰rill‰‰n, se irtautuu h‰nen mielikuvituksessaan kuin itsen‰iseksi huohottavaksi el‰imeksi, jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ik‰‰nkuin yhten‰ muodottomana ja ‰‰rettˆm‰n‰ s‰hkˆel‰imen‰ l‰‰hˆtt‰‰ ja liikkuu ymp‰ristˆns‰ h‰nen mielikuvituksessaan, h‰n itsekin koko sieluineen lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan kokonais-Colosseum-el‰imeen, jolla on sieluna ik‰‰nkuin yhteinen kaiken yll‰ l‰‰hˆtt‰v‰, sijoiltaan nostava s‰hkˆttynyt j‰nnitys. Sys‰yksitt‰in saa niinkuin sis‰isen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko sielunsa ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnittymisess‰ kurottautuu seuraamaan arenalla liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silm‰ kasvaa miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siell‰ alhaalla, yhteisen‰ j‰nnityksen‰ on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ik‰‰nkuin hengitt‰‰ yht‰haavaa. Niin sinne katsoo ‰‰rimm‰isess‰, tiedottomaksi huumauvassa j‰nnittymisess‰, tuntee jokaista taistelevain liikuntaa n‰hdess‰‰n omain lihastensa syk‰ht‰v‰sti j‰nnittyv‰n, silm‰nr‰p‰yksitt‰in oma k‰sivarsikin ter‰styy ja kokoo kaiken voimansa, silm‰ liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan yll‰, niin on siin‰ ja pid‰tt‰‰ hengityst‰‰n kaikkien toisten mukana ymp‰rill‰‰n. Kun viimein n‰kee toisen taistelijoista ik‰‰nkuin kyyrist‰yv‰n kokoon ja samassa n‰kee h‰nen joka j‰senens‰ ik‰‰nkuin ter‰styv‰n valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyˆkk‰ykseen, ja kun sitte joka j‰seness‰‰n samana valmistuneena, varuillaan olevana ja pingottuneena hyˆkk‰yksen j‰nnityksen‰ odottaa t‰m‰n hyˆkk‰yksen tehoa, niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle, samassa on kuin silm‰nr‰p‰yksess‰ laukeaisi jokainen j‰nne ihmisess‰ ja ik‰‰nkuin lupsahtaisi ‰‰rimm‰isest‰ pingottuneesta j‰nnityksest‰ vapahtuneeseen hervottomuuteen. L‰pi koko Colosseumin solahtaa samana hetken‰ sama laukeava helteemys ja yhdess‰ hetkess‰ solisee koko Colosseum taas yhten‰ muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰. Niin istuu Antinous Colosseumissa ja el‰‰ aistimissaan koko sen suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen j‰nnityksen. Kuin pyˆrtyv‰n‰ istuu h‰n siin‰ ihmisten keskell‰, silm‰ns‰ yht‰haavaisesti koko siin‰ yhten‰isen‰ liikkeen‰ el‰v‰ss‰, suunnattomana joka taholle ylenev‰ss‰ ja ylenev‰ss‰ ihmispyˆrˆss‰. Hervottomana vastaanottamisena istuu h‰n, sielunsa ja joka j‰senens‰ ovat sen huumaavan n‰kemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta kajaamista. Ik‰‰nkuin s‰hkˆttynyt on siin‰ ihmisjoukon edess‰, jokainen tuntemus on kuin hupenemista itsest‰‰n ja huuruutumista ep‰muotoiseksi, kaiken ylle levitt‰yv‰ksi ja kaikki itseens‰ tuntemuksena ottavaksi olemistilaksi. Colosseum, j‰nnittyneen‰, monih‰ilyv‰n‰ l‰‰hˆtt‰v‰ j‰ttil‰isel‰in on ik‰‰nkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut ja tainnuttanut jokaisen h‰nen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut koko h‰nen sielunsa, niin ett‰ h‰n nyt siin‰ ihmispaljouden keskell‰ istuessaan on vaan itsest‰‰n huvennutta, joka tunnossaan ja j‰seness‰‰n huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja h‰linˆiv‰n el‰m‰n kajaamista. III. Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, l‰pin‰kyv‰in harsojen verhoomat vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edess‰. Pˆytien ‰‰ress‰ lep‰‰v‰t togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheri‰t viinilehv‰seppeleet, puhelun sorina l‰ikkyy pilaristoja. Keve‰sti liit‰v‰t tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta h‰ilynn‰st‰ kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen ent‰‰ soiton kantama tanssi, n‰kyy silm‰‰n nuorten taipuvain vartalojen norja, s‰velten mukaan sulauva liikunta, v‰l‰htelee norjilla taipuvilla vyˆt‰isill‰ kultainen vyˆ, joka kokoo l‰pin‰kyv‰n puvun lent‰v‰t helmat, silm‰nr‰p‰yksen n‰kee harsojen alta jalokiven s‰ihkyv‰n rinnan paaltavalla iholla, silm‰nr‰p‰yksess‰ on se v‰l‰ht‰nyt n‰kyvist‰ taas. Lent‰v‰n‰ liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu soiton mukana silm‰nr‰p‰yksitt‰in kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko tanssijatarten parvi on yhten‰ harsojen ja ruson pilven‰, lievittyy siit‰ taas keve‰sti hiljenev‰n soiton mukana, ja taaskin n‰kee silm‰ harsopilven yll‰ nuorten, norjina taipuvain k‰sivarsien notkeat hivelev‰t liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten lempe‰n‰ liikkuvasta utupilvest‰ syk‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi syv‰n sinisen silm‰parin katsanto suoraan sieluun ja v‰l‰ht‰‰ harsojen utuilevasta sumeesta esiin pyˆre‰ valkea polvi. S‰vellytt‰vin‰ ylenev‰t tanssijatarten utuisan ryhm‰n yll‰ pilarien kirkkaat kannattavat muodot ja taampaa pilarien v‰litse hyv‰ilee silm‰‰ marmorisena valkeneva sein‰n n‰ky, jota keve‰t kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka tyyneys- ja sointuisuussylist‰ luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan. Pˆyt‰ins‰ ‰‰riss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, katsovat tanssijatarten utuilevaa pilve‰, puheensa nousee ja laskee soiton mukana, soljuvina ‰‰nin‰ huminoi korkea pilaristo. Pˆydill‰ ylenev‰t korkeat maljat, joissa viini kultaisena v‰lkkyilee. Ryhmiss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on valunut toga, voimakkaan kiinte‰n‰ paaltaa h‰nen paljas kuulakan kiilt‰v‰ olkap‰‰ns‰ h‰ilyv‰ss‰ valossa, joku toinen on kohottanut voimakkaan k‰sivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas s‰teilee, ja nostanut huulilleen maljan, viinilehv‰n varjossa v‰l‰htelev‰t silm‰ns‰, kun h‰n v‰lkkyv‰n maljan ylitse liitt‰‰ ne tanssijattareen, joka hiukset hajallaan ja silm‰t vallattomana loisteena lent‰‰ soiton pyˆrteess‰ ohitse. Kiihottuneet hohtavat t‰pl‰t polttavat jonkun nuorukaisen poskilla, kun h‰n, silm‰ns‰ kummallisesti kuultavina ja ep‰tasaisesti hengitt‰en tuijottaa tanssijatarten lent‰v‰‰n parveen, er‰s toinen taas katsoo j‰nnittyneen kylm‰n‰, kasvoilla hillitty kalpeus ja k‰det syk‰yksitt‰in pid‰tetysti v‰r‰htelevin‰. Silloin t‰llˆin ottaa joku jonkun ohitseliit‰vist‰ tanssijattarista polvelleen ja liitt‰‰ k‰sivartensa taipuvan kultavˆisen uuman ymp‰rille ja saa paljaan ruusulle hohtavan ja l‰mpim‰lle tuntuvan k‰sivarren omalle kaulalleen, h‰n suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyilevi‰ huulia ja korkeata kaulaa, joka kalpeav‰risen‰ ja kiinte‰ihoisena v‰r‰ht‰‰ suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa, jonka rusoisassa ihossa veri kepe‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ lenn‰tt‰‰: hyk‰htynyt, kesken tukahtuva nauru v‰r‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi ilmaan. Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, her‰‰v‰‰ ja keskenkatkeavaa naurun hel‰jˆinti‰ on kevyt ja korkea pilariatrium, viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja pilarien ylenemist‰, tanssivain neitojen harsopilve‰, ja paljastuvien olkap‰iden ja polvien vahanvalkeata ja pyˆre‰t‰ kuultoa. Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siin‰ kun h‰n, otsallaan viinipuun tuores lehv‰, hillittyv‰n‰ istuu ja kuuntelee puheen ja soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen v‰lkynt‰‰ ja tanssijain lent‰v‰‰ pyˆrrett‰. Hillittyv‰n‰, v‰r‰htelev‰n‰ istuu h‰n ja tuntee kuin koko se humajoiva atrium v‰r‰jˆisi ja aaltoisi h‰nen sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liid‰nt‰ ja jokaisen kohotetun k‰den taipuva sulo kangastaa v‰l‰htyneesti h‰ness‰ l‰sn‰, jokainen poskea l‰henev‰ ja poskelle liittyv‰ poski, jokainen otsalla h‰ilyv‰ otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja toiseensa syk‰ht‰v‰ silm‰yksen v‰l‰ys el‰v‰t l‰sn‰ h‰nen tunnossaan ja v‰ristytt‰v‰t h‰nen. Vapisevana v‰r‰htyy h‰n, siin‰ kun h‰n lep‰‰ ja el‰‰ salin huumetta. Veress‰‰n v‰l‰htelee h‰m‰r‰sti, ja joka kerta kun sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myˆt‰, tai nuorten huulien kiinte‰ liittytyminen nuoriin syk‰ht‰viin huuliin, t‰ytyy h‰nen hillit‰ ja pid‰tt‰‰ itse‰ns‰, ett'ei h‰n itse holteettomana l‰ik‰ht‰isi salin huumeeseen. Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali l‰ikkyy h‰ness‰ h‰nen sielunaan. Kepe‰n‰ ja kirkaspilarisena ylenee yll‰ns‰ se atrium, taampaa soinnuttaa mielt‰ seinien kukkamaalauksilla s‰vellytetty lempe‰ valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana l‰ikkyy koko avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sit‰ ja sulaa sieluineen siksi el‰v‰ksi humuavaksi saliksi. H‰m‰rt‰v‰sti tuntee h‰n itsess‰‰n jokaisen viinin v‰l‰hdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa h‰nt‰ kohden, tuntuu h‰nen koko hellenneess‰ olossaan v‰r‰hdytt‰v‰n‰ l‰sn‰. IV. Kaunis Clelia, lep‰‰t paljaana, allasi tiikerin kirjava kellerv‰ talja. Lep‰‰t paljaana tiikerin mustan ja kellerv‰n kirjavalla taljalla, toinen k‰tesi on pujotettuna p‰‰si taakse, mustat hiuksesi levi‰v‰t pehmein‰ ja runsaina sille taipuneelle k‰sivarrellesi ja vasemmalle rinnallesi. Lep‰‰t liikkumatonna, j‰senesi suloisesti valuneina, ainoastaan katsovat silm‰si v‰lk‰htelev‰t kuin tummat marmorihelmet ja hymyksi avauneiden huuliesi v‰lill‰ v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina, v‰l‰htelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lep‰‰v‰ k‰tesi huolettomana leikkii. Niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen on silmiesi katse ja niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen suusi hymy, siin‰ kun kauneutesi paljaudessa valuneena lep‰‰t ja annat silmiesi selitt‰m‰ttˆm‰n salaper‰isen katseen liikkua ilmassa ja minussa. Siksikˆ hymyilet, kun tied‰t k‰sivartesi t‰ydellisen l‰mpˆis‰n pyˆreyden ja olkap‰‰si kiinte‰n joustavan muodon? T‰ydellinen olet siin‰ kun ilman hyv‰ilev‰n‰ lep‰‰t, katselen heikosti taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyˆreytt‰ ja kuulakankalpeata v‰ri‰, katselen aaltoavan rintasi kiinte‰n varmoina ja hennonv‰rjyisin‰ muovauvia pyˆrˆj‰, joiden hieno iho tuntuisi koskevan k‰den alla kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyˆreytyy rintasi kukkulain alla vyˆt‰istesi hoikka norjan v‰r‰htelev‰ ymp‰ryst‰, ja varma- ja tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edess‰ vatsasi heikosti ylenev‰, alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmill‰ni toistensa ylitse laskettujen, ristiss‰ lep‰‰v‰in jalkojesi sulavana pyˆreyv‰‰ muotoa ja polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan s‰‰riesi solavaa ja joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa. Kaunis olet, nainen, siin‰ kun lep‰‰t, jokainen j‰senesi paljaana, ja silm‰si selitt‰m‰ttˆm‰n‰ hymyn‰ seuraavina katsettani! Mit‰ ajattelet, nainen, siin‰ kun j‰sentesi kauneudeksi v‰rjyneen‰ virut, el‰tkˆ k‰sivarsiesi solakkana l‰mpˆis‰n‰ pyˆreyten‰, vai valuuko mielesi koko ruumiisi kuulakasta ja kiinte‰nkimmoista kauneusoloa tuntien? Selitt‰m‰ttˆm‰sti katsot vaihtuvav‰risill‰ silmill‰si, ja hampaasi v‰l‰htelev‰t valkeina hele‰npunaisten huuliesi v‰lill‰. Oletko sin‰kin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sin‰, hymyilevien huuliesi v‰litse v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina ja ter‰vin‰, ik‰‰nkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villin‰ ja vieraana riemuna ime‰ vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sin‰ vieras olento, joka niin selitt‰m‰ttˆm‰n‰ katselet ihmeellisesti p‰ilyvill‰ silmill‰si, ja jonka muotoon silmill‰ni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras olet, nainen ja ep‰ilev‰n‰ ja et‰isen‰ katselen sinua, mutta kaunis, kauniskin olet, Clelia, joka lep‰‰t tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla ja veltosti valuneella k‰dell‰si leikittelet tiikerin v‰l‰htelev‰ll‰ kynnell‰, silm‰si selitt‰m‰ttˆmin‰ minussa! Ep‰ilev‰n‰ sinua katselen, kaunis Clelia, silm‰ni liikkuvat muotojesi solakkaa pyˆreytt‰ ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen rintasi varmapyˆrˆisi‰ kohonteita, katselen olkap‰‰si kiinte‰t‰ valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyv‰ilev‰n k‰den alla, katselen hiustesi l‰mmint‰ pehme‰t‰ lep‰‰mist‰ rintasi ja k‰sivartesi kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa muotosi yll‰. Mutta samassa kohtaavat silm‰ni ep‰m‰‰r‰isesti t‰hyst‰v‰n katseesi ja sieluni j‰‰htyy vieraantuvaksi ep‰rˆiv‰ksi ihmetykseksi taas. Mit‰ olet sin‰, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla, joka niin salaper‰isen‰ katsot, ja niin salaper‰isen‰ kauneutena v‰ilyt? V. Yksin‰isess‰ atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee hiljaisuutta. Edess‰ns‰ suihkuu ilmaan hele‰ veden s‰de, joka n‰kyy moniv‰risin‰ pisaroina ylh‰‰ll‰ ja sitte hel‰hdellen putoaa takaisin marmorialtaaseen, joka h‰ilyilee l‰pin‰kyv‰n‰ veten‰. Ymp‰rill‰ ylenev‰t kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka kevein‰ kohoovat kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silm‰ katsomaan sein‰n hele‰sti yksiv‰risi‰ suunnikkaita, joita keve‰sti esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta pohjalta ruusuvyˆt‰ kantava Amor tuntuu liit‰v‰n katsojaa kohden. On hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja, kevein‰ ylenevien pilarien juurilla n‰kyy siell‰ t‰‰ll‰ joku valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneen‰ seisova haamu, taaimpana, jatkuvien pilarien v‰litse n‰kee taustassa vehre‰n puiston lehvikˆn, jonka keskell‰ korkea suihkul‰hde kuuluu solinoivan. Hiljaista. Antinous istuu silkill‰ p‰‰llystetyll‰ pitk‰ll‰ marmorijakkaralla, jonka nelj‰ jalkaa himme‰sti kuvastuvat permannon marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee hiljaisuutta. Silm‰ns‰ h‰ilyv‰t vedensuihkun kimaltavassa kaaressa, mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona l‰sn‰ h‰ness‰, ja seinien tyyni rytmik‰s n‰ky tuntuu s‰vellytt‰v‰n‰ h‰nen sielullansa. Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha l‰sn‰ h‰ness‰, h‰n tuntee hyv‰iltyn‰ valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien v‰lill‰, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu mielens‰ tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia, hiljenneen‰ kuuntelee h‰n suihkus‰teen loiskuavaa putoamista pisara pisaralta ja mielens‰ hel‰ht‰‰ jokaisen putoavan veden helmen hel‰ht‰ess‰ veden hiljaa p‰ilyv‰‰n kalvoon. VI. Marmorilavalla, jonka pilarien v‰litse n‰kee ylh‰‰lt‰ ilmaa vastaan riippuvan hinteloita h‰ilyvi‰ lehtioksia, ja jonka edess‰ alhaalla heleilev‰n‰ aukenee meren rannaton v‰lkkyv‰ peili, kummallakin puolella rannan ylenev‰ puoliympyr‰, joka hohtelee toisten marmorirakennusten kevytviheri‰isten puistikkojen reunustamia pilariryhmi‰, siell‰ ylh‰‰ll‰ lep‰‰ Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa unohtuneena ulos pilarien v‰litse meren ja ilmojen syliin. Siell‰ lep‰‰ Antinous istuimelleen valuneena ja silm‰ns‰ h‰‰myilev‰t pilarien ohitse meren peiliss‰, joka tyyneen‰ ja rannattomana avautuu edess‰. Niin ylenev‰t pilarit edess‰‰n kuin kevyen tyyntyneen mielen liihotuksisena ylentymyksen‰, oksien vapaa ilmaisa h‰ilyminen pilarien v‰liss‰ ilman syv‰‰ sine‰ vastaan on kuin sielun keve‰t‰ tuudittumista ja avaroituva pilvetˆn taivas, jonka loputonta sine‰ linnut sukeltelevat, ja joka lep‰‰ ‰‰rettˆm‰n‰ meren heijailevan piirin yll‰, tuntuu kuin valaistuksena ihmisess‰. Hele‰nkirkkaat pilaristot rannan ylenev‰ss‰ puoliympyr‰ss‰ kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen ylt‰kirkkaana sointuna ihmisen mieless‰ ja harvalehtisten oksien tuudinta lempe‰ss‰ ilmassa pilarien v‰lill‰ tuntuu hivelev‰n‰ ja hyv‰n‰ koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edess‰, kun siin‰ lep‰‰ ja silm‰t, mit‰‰n katsomattomina, ep‰m‰‰r‰isin‰ harhailevat taivaan ja meren piiri‰, joka rajattomana avaroitumisena h‰lveilee ja v‰lkkyy edess‰. Niin lep‰‰ Antinous marmoripilaristossa meren edess‰ ja j‰seni‰ns‰ heruu valuva kangastelu. Ei h‰n j‰sent‰ns‰k‰‰n liikahda kun h‰n lep‰‰ sielunsa hyv‰ilem‰n‰ siin‰, eik‰ ajatustakaan her‰‰ kangastavassa mieless‰‰n, nauttivana raukeutena lep‰‰ h‰n vaan ja herkkyy n‰kemisens‰ tuntona. Siin‰ istuimellaan pilaristossaan h‰n on kuin n‰kem‰ns‰ meren ja taivaan kepe‰n korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten sulanutta, itsens‰ unohtanutta kuvastelemista. VII. Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa. Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silm‰ herk‰htyneen‰ silm‰n n‰kemiseen, koko sielu ja olo yhten‰ seisahtuneena v‰ristyksen‰? Antinous seisoo ja katsoo, k‰tens‰ ovat vaipuneet sivuilleen, toga valuu toiselta olaltaan. Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja joka j‰senesi on sulanut ihanuuden v‰ristykseksi. Etkˆ ik‰‰nkuin seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikˆ silmist‰si levitt‰ydy ik‰‰nkuin suloinen kuoleentumus jokaisen j‰senesi ylle? Haihdut ja h‰lvenet n‰kemyksesi ylle, koko olosi hyk‰htyy n‰kemykseksesi, ja kaikki muu viruu rauenneena ja h‰ipyv‰n‰ sinussa. Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa v‰rjynn‰ss‰ yhten‰ kauniiksi hyk‰htymisen‰. Nojaisi hervoton k‰si rannan kylm‰‰n paateen, olisi rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat menehtyv‰‰ hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena. Antinous seisoo suorana, silm‰ns‰ ovat riutuneet suuriksi, k‰tens‰ riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus. Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi n‰kemisen ylle, eikˆ ihminen kauniina ole ik‰‰nkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa kuolemista? Eikˆ ihminen kauneutensa halvauvana hetken‰ ik‰‰nkuin herk‰hdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sis‰lt‰‰n liikkuu ja vuotaa esiin? Narkissos, joka i‰ksi olet silmiesi n‰kemiseen vangittu ja lumottu, ja jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla v‰ilymist‰, eikˆ kauneus ole ihmisen j‰‰mist‰ tunteeksi, jonka myˆt‰ h‰n h‰lvenev‰n‰ liukenee olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksest‰? Ihmisen lumoutumista ihanuuden v‰rjyv‰ksi aalloksi itsens‰ ja n‰kemisens‰ v‰lille? Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut hartioilta alas ja lep‰‰ jaloissaan maassa, liikkumatonna h‰n seisoo ja katsoo, joka j‰senens‰ suloisesti lamauvana, kasvonsa v‰r‰htyneen j‰ykkin‰, kuvansa ylle hyk‰htynytt‰ Narkissosta. VIII. Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi? Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰ selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰, ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰ ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana. IX. Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa. K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰ ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen. Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰? Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰. Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰ ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰, joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰? Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina. Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰ uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰ tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰ ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne, kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰ loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰. Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰? Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua? Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰ pitelem‰‰n otsaansa. Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰. Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen el‰m‰? Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰ tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan. X. El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu, ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana. Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰ sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰ h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi. Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa. Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰, jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja tulvisi kaiken ylle. Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa. Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen. Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰, johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen, vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰ ‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan? IV. EGYPTISSƒ. Egypti, maa jonka l‰vitse Niil, aluton ‰‰retˆn Niil leve‰n‰ ja rauhallisena valuu ja jonka ymp‰rill‰ er‰maa avautuu keltaisena ‰‰rettˆmyyten‰, Egypti, maa, jonka alati selke‰n taivaan alla suunnattomat pyramidit pime‰piirtoisina ja synkkin‰ ryhm‰kkˆin‰ ylenev‰t, ja jossa er‰maitten keskell‰ sfinxit ‰‰nettˆmin‰ lep‰‰v‰t vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmill‰‰n tuijottaen vaikenevien aavikkojen ylitse ymp‰rill‰‰n. Majesteetillinen on mahtava Niil, siin‰ kun se taivaanrantaisen leve‰n‰ hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leve‰n‰ ja levollisena kulkee se Niil, yll‰‰n taivaan valtaava pilvetˆn sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneen‰ er‰maitten halki, joissa pime‰piirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien aavikkojen keskell‰ ja joissa ainoana ‰‰nen‰ on vaan yksin‰isen hiipiv‰n shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana seisovan er‰maan keskell‰, kulkee se leve‰ ja levollinen Niil tyynen‰ ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat alinomaisena ihmisten liikkeen‰ ja peltojen lainehtimisena, kulkee levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana ik‰‰nkuin yh‰ kulkisi i‰ti vaikenevia ja i‰ti liikkumattomia er‰maa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ‰‰retˆn, siin‰ kun se paljaana ja pilvetˆnn‰ kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja et‰isyydess‰ matalalta yhtyy yhteen er‰maan tumman juovan kanssa ylt'ymp‰rill‰, matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siell‰ t‰‰ll‰ alavilla rannoilla joku yksin‰inen palmuryhm‰, joka yksin h‰iritsee taivaan rannan tasaisena levittyv‰‰ piiri‰ ylt'ymp‰ri. Ihmeellist‰ on Egyptiss‰, rajattoman taivaan piirin ja levollisen valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielest‰ katoo niinkuin aika, ja ihminen hupenee huomiosta. Miksi j‰isi huomio pieneen ihmiseen siin‰ kun kulkee Niilin levittyv‰‰ mahtavaa povea, yll‰‰n taivaan valtaava kupu ja ymp‰rill‰‰n er‰maitten et‰inen keltainen ‰‰rettˆmyys? Miksi muistaisi nykyisen hetken siin‰ kun seisoo vaikenevan pyramidin edess‰, joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet? Egypti on i‰isyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ‰‰retˆnn‰ ihmisen ymp‰rill‰. I‰isyyteen her‰‰ ihmisen mielikuvitus joka silm‰nr‰p‰ys siell‰, ja minne j‰‰kin katse, tuijottaa ajattomuuden ja ‰‰rettˆmyyden kivett‰v‰ katse ihmist‰ vastap‰‰t‰. Siell‰ j‰‰hmettyy ihmisess‰ olevan hetken tunto ja itsest‰‰n huimaistuna seisoo h‰n ajattomuutta ja ‰‰rettˆmyytt‰ silm‰st‰ silm‰‰n ja j‰‰ sen lumoomaksi. I. Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen. Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰ er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana ‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit j‰ykkenev‰t. Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhm‰. Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰, niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰ voimalla. Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰ vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰ ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n, surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen, sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰ vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si, miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰. Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰ ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰ myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰ ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰ liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰ kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena. Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰ ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰ joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana? I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰ sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi. ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰? Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰ tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰? II. Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi. Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰, kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰ kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot. Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰ liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰ hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan j‰ykkenev‰n‰. Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰ rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰ liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰ seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys. Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰ ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰ j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt kiveksi? Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰ sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰ ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi. Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna. III. Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰ herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle? Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰ itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n, kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰ yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰. Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰ paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰ kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa. Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta? Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰ niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰ oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰ j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden ja kammotuksen kivisfinxi? Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰, jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰ unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n, kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pime‰, umea pakotus! IV. Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰ partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan. Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat. Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse. Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee. Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰ keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰ kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n, paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰ kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina. Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran kultakantta. Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰ syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰ k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰ ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu v‰rittˆm‰ksi. End of the Project Gutenberg EBook of Antinous, by Volter Kilpi *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 ***