Herön kartanon lapset

The Project Gutenberg EBook of Her—n kartanon lapset, by Alvilde Prydz This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license Title: Her—n kartanon lapset Author: Alvilde Prydz Translator: Hilja Wallden Release Date: September 23, 2018 [EBook #57956] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERøN KARTANON LAPSET *** Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen HERøN KARTANON LAPSET Kirj. Alvilde Prydz Suomentanut Hilja WalldÕn Porvoossa, Werner S—derstr—m Osakeyhti—, 1920. Pieni poika kulki tietð pitkin itkien. Joku tuli hðneltð kysymððn: "Miksi itket?" Silloin hðn vastasi: "Siksi ettð olen niin iloinen!" -- "Ja mistð olet niin iloinen?" -- "Siitð, ettð olen ihminen." "Pimeðt pðivðt tulevat maan pððlle, mutta valo ei ole kumminkaan sammuva. "Totuuden sanansaattajat levittðvðt salassa pyhðð sanaa sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen sydðmet kerran vðsyvðt riitaan ja sotaan ja ikðv—ivðt rauhaa ja lepoa. "Silloin on lðntiseltð maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa. "Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot l—ytyvðt jðlleen, suuri mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jðlleen, ettð elðmð on ihanaa." (Symposionista.) I 1. Ylhððltð Her—n kartanosta aukenee Gr—nholmenin ja luotojen ohitse nðk—ala suurelle avoimelle merelle. Rantamalla, siltojen ja veneitten vðlillð, kðy arkielðmðn touhu. Siellð ty—skentelevðt kðdet ja aivot. Mutta tuonne kauas, missð taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistð tiet kðyvðt kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet. Ja vielð kauemmas, epðmððrðiseen valkeaan etðisyyteen, mistð nðyttðð kðyvðn teitð iðisyyden maihin, -- sinne liitelevðt ajatukset ja unelmat. Tuo luonto tarjoaa ty—tð. Se herðttðð ihmeellisið mietteitð, aatoksia ja haaveita. Ja elðmð siellð, jommoisena se eletððn pimeinð pðivinð ja valohohteen vallitessa, voi kehkeytyð niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeðksi ja luonnonraikkaaksi. Meren silmð valvoo siellð ihmislasten kehitystð. Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren valtavan kohinan, sen syvðllisen, lempeðn kuiskeen. Ei mikððn heistð vedð vertoja meren ððnelle. He tietðvðt mitð merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He tietðvðt millaista on, kun vaahto pðrskyy ja ulapoilta kajahtelee kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa. Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittðvðt mielen rohkeaksi. He tuntevat my—s valoisan kesðy—n sðvelmðn, valtavan kaihon, joka siinð vðreilee, -- siitð syventyy heidðn silmiensð katse. Kesðisen pðivðn he my—skin tuntevat, jolloin meri kimmeltðð aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iðisyyden riemua. Se vihkii heidðt elðmððn. * * * * * Ihanaa kuten muinoin on yhð vielðkin Her—n kartanossa. Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on muuttumaton -- ja tunturit. Ja missð olisi tarjona sellainen ranta kuin Her—n kartanossa? Niin pehmeð ja hieno ja tðynnð Luojan pðivðnpaistetta ja hiljaista, pitkðhk—ð aallonkohinaa -- joka tuo viestejð kaukaa maailmoilta. Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellð saaret veden kalvosta -- vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittðisivðt ne mahtavat siipensð lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jðlleen syvyyteen ja sukeltaisivat yhð uudelleen esiin. Mutta niiden ylðpuolella pððstelevðt kalalokit ja lunnit rðikeitð kesytt—mið huutojansa. Kauas liitðvðt linnut yli meren aavojen ulapoiden, kohinan kiihdyttðminð. Riemahdellen entðvðt ne yli syvyyksien. Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin sððrin. Haahka istua kyyk—ttðð raakkuen, ja merimetso lentðð rðpyttelee sinne tðnne ahnaana ja uteliaana -- kaikkialle pitðð sen pistðð nokkansa. Gr—nholmenilla kðyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat rinnatusten. Olipa sðð millainen tahansa,missððn ne eivðt viihdy niin hyvin kuin Her—n kartanon rannassa. Ihmisið on siellð aina riittðmððn asti. Jokaisella sððllð on heillð ty—tð yllinkyllin. Ja kalastusaikaan, kevððstð aina edelleen, on siellð veneitð jos mitð mallia, valkopurjeisia aluksia ja pienið h—yrylaivoja. Ja -- olipa sðð millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten joukossa tapaa alati ja yhð pienen tyt—n ja suuren koiran. Tytt— on Pikku-Gunn, Her—n kartanon lapsukainen, ja hðnen seuralaisensa on Grimm, vahtikoira. Grimm lepðð mieluimmiten kivellð ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on yhtð kiire kuin aikuisillakin. Hðnestð on rannassa niin paljon katseltavaa. Hðnellð ei ole koskaan aikaa olla sisðllð. Ja hðn on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, ettð sisðilma tuntuu hðnestð tukahduttavalta. Linnut tuntevat hðnet. Hðn voi mennð aivan lðhelle niitð. Ne liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat ettð hðnkin on lintu, -- nehðn nðkevðt hðnen alati liitelevðn tððllð sinne tðnne, yllððn hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa rðpyttelevðð siipiparia. Sattuupa vðliin niinkin, ettð ne saavat hðneltð korvatillikan, sekð lokki ettð tiira, kun hðn yllðttðð ne tuhoamassa hðnen rantakukkasiansa. Kaikki pikkuseitit ja sðrjet, jotka pakovesi on jðttðnyt jðlkeensð rannalle, ovat hðnen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hðn siellð kahlailee, taikka hðn muuttelee kivið, sulkeaksensa veden riistalta pakotien. Hðn voi maata siellð maassa tuntimððrið, veden alkaessa jðlleen kohota kivien vðlitse hiljaisella lorinalla. Mutta hðn ei kastu koskaan, vaikka hðn ei liikahdakaan paikaltansa, ennenkuin vesi saapuu aivan hðnen luoksensa. Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hðn kohottaikse veden mukana rantaa yl—spðin. Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hðn katsellen kuinka suurten rantakivien tðytyy mennð levolle. Ne ovat kuin suuria elðimið. Niiden tðytyy laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevðt kðhertyvðt ja kðyvðt suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse. * * * * * Pikku-Gunn ei voinut kðsittðð tðtið, kun tðmð tahtoi saada hðnet oivaltamaan, ettð hðnen toki lopuksi tðytyi saada kyllðnsð rannasta. Hðn loi tðtiin katseen, kuin haluaisi pyytðð anteeksi, ettei voinut kyllðstyð siihen. Eikð hðn ymmðrtðnyt sitðkððn, kun tðti puhui, ettei sððn takia voisi olla ulkosalla. Sellaista sððtð ei hðn ollut koskaan kokenut. Tðti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinð kevðtpðivinð, jolloin raskas sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hðnen mielestðnsð ollut pidettðvð sisðllð. Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt kðsittðmððn, ettð sumu oli huonoa sððtð -- silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen hiiveksi rantaa yl—s, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja haahka istuskelivat maassa sðyseðsti ððnnðhdellen. Koskaan ne eivðt olleet niin tyytyvðisið kuin silloin. Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri paikallaan, ettð Pikku-Gunn oli siellð aina. He olivat tottuneet siihen. Heistð tuntui ettð hðn kuului heille. Jokainen rannalle tulija loi hðneen katseen. Hesekiel oli keksinyt kutsua hðntð joutseneksi. Se johtui siitð ettð hðn erððnð iltana nðhdessððn rannalla pohjoisen puolella valkoisen joutsenen, oli luullut ettð se oli Pikku-Gunn. Mutta monet muut nimittivðt hðntð toisella nimellð. He sanoivat hðntð kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat ja nuoret, tunsivat tðtð lasta kohtaan, ja siksi ettð heistð oli kuin olisivat he jokainen saaneet hðnet perint—nð omaisuudeksensa. Senhðn voi hyvin ymmðrtðð. Tuon lapsen oli Her—n kartanon Gunvor ottanut omaksensa -- ja _se_ oli saanut perinn—ksi lahjan ettð kðvi aina enemmðn hðnen kaltaiseksensa, mitð suuremmaksi kasvoi. Pikku-Gunn kaipasi my—skin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet opettaa hðnelle minkð mitðkin. Hðn osasi laatia sekð verkot ettð kalat kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hðn oppinut. Kun hðn oli tðyttðnyt kuusi vuotta, arveli tðti ettð oli aika alkaa opettaa hðnelle jotakin. Elin rouvan mielestð ei ollut tarpeen vielð vaivata hðntð sillð. Silloin pudisti tðti pððtðnsð ja nðytti huolestuneelta. Pikku-Gunnia ei nimittðin saatu pysymððn poissa rannasta. Sisðssð aikuisten seurassa oli hðn vðhðpuheinen. Tuolla alhaalla kuljeksi hðn puhellen ððneen kiville, linnuille ja merelle. Hðnen oli tullut tavaksi kðyskennellessððn rannassa sanoa ððneen kaikki mitð ajatteli. Hðn ei ollut muiden lasten seurassa. Hðn ei kaivannut seuraa. Olihan hðnelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitð hðn halusi, ja sitten oli hðnellð Grimm, joka seurasi hðntð niin kiltisti kaikkialle. Joka ilta kertoi tðti hðnelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten Pikku-Gunn vðliin hðnenkin kanssaan alhaalla rannassa. * * * * * Erððnð pðivðnð oli tðdille tullut mieleen, ettð lapsukaisen pitðisi oppia neulomaan. Mutta juuri sinð aamupðivðnð, jolloin heidðn piti alkaa, tuli Hesekiel sisððn. Ja sitten hðn sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri kðy valkoisena ulkoluotojen ylitse. Silloin ei tðti enðð voinut pidðttðð Pikku-Gunnia sisðllð. Ulkoluotojen laita oli siten, ettð tyynellð sððllð ja pakoveden aikaan nðytti siltð kuin kðyskentelisi siellð lauma suuria elðimið, pikimmittðin hðrkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellð sinne tðnne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kðvi maaltapðin, muuttuivat ne hurjiksi valkoisiksi hevosiksi. Pikku-Gunn ei saanut koskaan kyllððnsð niiden katselemisesta, kun ne rynnistivðt yl—s veden kalvosta kohden taivasta. Hðn halusi nðhdð, kuinka korkealle ne pystyisivðt ponnistamaan, ja eik— ylhððltð tulisi ketððn, joka uskaltaisi niillð ratsastaa. Sinð pðivðnð meni tðti Elin rouvan puheille. Mutta Elin rouva naurahti hðnen huolillensa: -- Ei haittaa ettð hðn tottuu joka sððhðn! Usein sai tðti olla huolissaan hðnen tðhtensð. Hðn tiesi ettð tytt—nen pakoveden aikana kuljeskeli kðytðvðssð, jonka meri oli kaivanut kallion viereen. Toiset sanoivat, ettð Pikku-Gunn kyllð piti varansa, niin ettð tuli ajoissa pois. Mutta tðti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei sitðvastoin antanut minkððn hðiritð mielenrauhaansa. -- Antaapa tyt—n pitðð huolta itsestðnsð, sanoi hðn. -- Hðn on varsin jðrkevð! Ei auttanut puhua hðnen kasvatuksestansa, sillð sekð Elin rouva ettð Falck katsoivat ettei siihen nðhden ollut kiirettð minkððnmoista. Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei koskaan hðn hðntð nuhdellut. Kuinka voisi hðn tehdð sitð milloinkaan? Eihðn se sitðpaitsi ollut tarpeenkaan. Hðnestð nðytti tytt— kyllð itse kasvattavan itsensð; oli kuin olisi hðn kðynyt koulua tuolla ulkona. Mutta kenties tðstð kaikesta juuri johtui, ettð hðn vaati lapsukaiselta niin paljon. Usein hðn suorastaan unohti, ettð tytt— oli pieni lapsi vain. Samaten kðvi Elin rouvankin. Hðnkððn ei voinut koskaan sanoa ankaraa sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhð perint—, lahja hðneltð, jonka tðytyi niin varhain lðhteð pois, -- lahja tuonen mailta. Tðmðn lapsen piti levittðð valoa Her—n kartanoon, karkottaa sen sopista synkðt muistot. Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tðmðn kaiken. Mutta se tunne ei rasittanut hðntð. Alettuaan hiukan ajatella, oli hðn my—skin alkanut vaatia paljon itseltðnsð. Ja aina siitð saakka kun hðn oli alkanut ajatella, oli hðn tarvinnut niin vðhðn huomautuksia. Hðn huomasi aina, jos jotain oli hullusti. Ellei hðn oivaltanut missð vika oli, joutui hðn suunniltaan. Silloin tðytyi hðnen kysyð neuvoa niiltð, jotka olivat suuria ja viisaita. Kernaimmin hðn turvautui tðtiin. Erððnð iltana hðn seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat omituisella tavalla sen ympðri. Se muodostui suureksi kultaiseksi silmðksi. Hðn katsoi sitð hievahtamatta. Oliko itse Jumala herðnnyt ja katseli maailmaa? Ja Jumala katsoi juuri hðneen. Tuo suuri loistava silmð nðki kaikki mitð hðnen mielessðnsð oli. Tuon hetken muisto ei enðð hðipynyt. Niin usein, usein tuntui hðnestð ettð tuo silmð tarkkasi kaikkea mitð hðn ajatteli ja teki. Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen kðyttðmððn suuria mittoja. Se johtui aivan itsestðnsð oleskelusta siellð. Mahtava, silmin ja mielin mittaamaton luonto pani hðneen leimansa. Se, mitð hðn muisti kummistansa, Her—n kartanon Gunvorista, tuli usein hðnen mieleensð tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja rikastuttaen hðnen tunnelmiansa. Hðnellð oli my—skin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita. Hðnellð oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmið. Ne oli aikojen kuluessa pyydystetty Her—n kartanon jokivesistð. Kun hðnen kasvatusðitinsð oli kuollut ja makasi ylhððllð salissa, oli Elin rouva ottanut hðnet mukaansa sinne. Hðn tahtoi ettð Pikku-Gunn vielð nðkisi kasvatusðitinsð. Ja hðn oli ottanut helminauhan Gunvorin kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan. Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittðytynyt tðdin syliin, joka oli uskaltanut lausua nuhteen. Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Her—n suvun naisten on tðytynyt karaistua varhain. Sitð ei lapsi unohtanut koskaan. * * * * * Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui jotain, joka jðtti jðlkið koko hðnen elðmðnsð ajaksi. Hðn herðsi y—llð huutoon, joka kuului ulkoa. Hðn kavahti istualleen pelðstyneenð. -- Tðti, etk— kuullut jotain? Tðti ei nukkunut, mutta hðn oli kðynyt hiukan kuuroksi viime aikoina. Hðn ei ollut kuullut mitððn. -- Paneudu pitkðksesi, ystðvðiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellð huutelee niin ilkeðsti! -- Ja hðn kððntyi seinððn pðin ja nukkui. Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan. Silloin pujahti hðn ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle p—ydðlle ja katsoi ulos valoisaan y—h—n. Vene oli joutunut karien keskelle. Hðn nðki kuinka se kaatui kumoon, jððden uiskentelemaan talka [emðpuu] pystyssð. -- Joku on hukkumaisillaan! Hðn pyrki huutamaan sen, mutta ððni petti, -- se kuului vain kuiskeena. Tðti ei kuullut mitððn. Hðn nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen y—puku yllððn. Hðn juoksi renkitupaan, hðn halusi herðttðð S—renin ja Kjeldin. Mutta heidðn ei ollut helppo herðtð. He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet sikeððn uneen. Heitð ei haluttanut lðhteð ulos. Ei kumpikaan heistð nðhnyt mitððn erikoista. He arvelivat my—skin, ettð kuikka siellð vain huuteli. Mutta lapsi seisoi heidðn edessððn kuin nuhteleva Herran enkeli. -- Teidðn tðytyy tehdð se, mikð on oikein, -- Jumala tahtoo sen! Tuo karisti unet heidðn silmistðnsð. S—ren sai tavallisen tarmonsa. ákkið olivat he pukimissa ja ulkona. Mutta he eivðt saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisððn vuoteeseen. Hðn juoksi heidðn edellððn rantaan, ikððnkuin pakottaen heidðt juoksemaan mukana. Rantaan tultuaan nðkivðt hekin, mitð merellð oli tapahtunut. He nðkivðt kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillð ja erottivat juuri kaksi pððtð mainingin harjalla. Kjeld arveli ettei olisi helppoa pððstð matkaan kuohujen keskitse. Silloin pelðstyi Pikku-Gunn, etteivðt he tahtoisi ollenkaan lðhteð. Siinð tapauksessa menisi hðn itse veneeseen, hðn tahtoi hukkua, kuten nuo tuolla kaukana. Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat nðkymðtt—mðt kðdet lykðnneet sen matkaan. Ja vasta nyt S—ren herðsi tðysin valveille. Pontevasti piteli hðn perðsintð, huutaen komentosanansa kautta aaltojen kohinan. Pikku-Gunn jði seisomaan rannalle. Ohut y—puku hulmusi ja lðpðtteli tuulessa; hðn ei huomannut sitð. Hðnen katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpðin, veden kohisten huuhdellessa keulaa ja partaita. Hðn nðki kuinka laineet singahtelivat sen ylitse ja kuinka rengeillð oli tðysi ty— ammentaessa vettð veneestð ja hoitaessa purjeita. Mutta sekð S—renillð ettð Kjeldillð oli tunne, ettð nuo ankarat lapsensilmðt seurasivat heidðn matkaansa. Ja nðytti siltð, kuin tuottaisi se onnea. Vene kohosi yl—s aallonharjoille, se py—rðhteli sinne tðnne hyrskyjen kiidðttðmðnð, mutta sen retki kðvi sittenkin yhð eteenpðin. Mutta tytt— seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmðt avoauki ulapalle -- sillð haaksirikkoutuneiden vene py—rðhti ympðri joka kerran kun hy—kyaalto tuli, ja joka kerran hðn nðki noiden kahden miehen taistelevan hengestðnsð meren kanssa. Hðn kuuli heidðn hðtðhuutonsa. Hðn pani kðtensð ristiin. -- Jumala, joka olet siellð ylhððllð, anna heidðn tulla ajoissa, -- S—renin ja Kjeldin -- -- Nyt hypðhti toinen pelastajista kannelle -- tytt— nðki kðsiparin kurottuvan hðntð kohden... Hðn nosti ensin toisen, sitten toisen haaksirikkoontuneista alukseen. Nyt kððntyivðt he tulemaan rantaa kohden. Silloin tunsi Pikku-Gunn, ettð hðntð paleli. Hðn juoksi kartanoon takaisin, nousi hiljaa portaita yl—s ja pujahti huoneeseensa. Tðti ei huomannut mitððn. Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo. Siellð tapasi hðn S—renin, joka kertoi ettð molemmat pelastuneet miehet makasivat siellð sisðllð. Hðn oli juuri kðynyt viemðssð heille kahvia paloviinan kera. He voivat aivan hyvin, heidðn ruumiinsa vain tuntui hiukan jðykðltð, ja toinen oli hiukan hellð kupeestaan, veneestð saamastaan t—ytðyksestð. S—renin tðytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitððn. Mutta kun tuomari tuli, oli hðn kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa Elin rouvalle. Pikku-Gunn noudettiin sisððn ja toimitettiin vuoteeseen. Hðn vakuutti ettei ollut vðhððkððn sairas, mutta sinð pðivðnð ei kukaan vðlittðnyt hðnen puheestansa. 2. Pðivðnmatkan pððssð pohjoiseen Her—n kartanosta, sisðmaahan pðin, sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellð oli vuosisatoja asunut ylvðs suku, joka oli samaa juurta kuin Her—n suku ja oli ollut yhtð mahtava kuin sekin. Entisajoilta kerrottiin vielð, ettð siellð oli ollut tynn—rin tðydet kultaa kellareissa, ja suvun jðsenistð oli toinen toisensa jðlkeen ollut kuninkaan jaarli. Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttð kalua. Nyt oli suvusta enðð jðljellð yksi ainoa poika. Tðmð oli Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Her—n kartanossa. Hðnen isoisðnsð aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois suvun hallusta. Ja hðnen isðnsð oli saanut kðyskennellð tuossa suuressa tyhjðssð talossa, jossa oli niin pitkðt kðytðvðt ja leveðt portaat. Hðnen vaimonsa oli kuollut varhain, niin ettð hðn sai kulkea siellð yksin, haluttomana ty—h—n, kaihoten vain saada elðð kuten hðnen edeltðjðnsð. Lopuksi oli hðn ruvennut juomaan. Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellð tuskin ollenkaan. Kerrottiin ettð isðntð piteli pahoin molempia lapsiansa. Kun sitten ehdittiin niin pitkðlle, ettð hðnen olisi tðytynyt luovuttaa loput omaisuudestansa muille, pelastautui hðn naittamalla tyttðrensð sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hðn oli jððnyt entisille teloillensa. Mutta nðihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel erððnð y—nð. Hðnen sisarensa oli lðhettðnyt hðnet Her—h—n. Hðn tahtoi pelastaa pojan siitð elðmðstð, jota nyt elettiin Jarlsvikissa. Sillð onnea ei hðn suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun Jarlsvik. Ihmiset tiesivðt kertoa, ettð hðnen isðnsð oli pakottanut hðnet tðhðn avioliittoon, ja ettð hðn oli my—ntynyt pelastaaksensa heidðt molemmat hðpeðstð ja sððstððksensð suvun nimeð. Hðnen miehestðnsð kerrottiin, ettð hðn oli ihminen, jonka jðljissð seurasi onnettomuus. Usein ei hðntð nðhty, ei kukaan ollut kohdannut hðntð muulloin kuin hðmðrissð tai y—llð. Silloin seurasi hðntð aina musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nðhnyt sitð koiraa pðivðllð. Hðn oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat ettð hðn oli suomalainen. Hðn oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hðnellð oli miellyttðvð kðyt—stapa. Mutta hðnen katseensa oli synkkð. Kenenkððn ei onnistunut saada selville mistð hðn oli tullut, mutta kaikki olivat vakuutetut ettð hðn oli tehnyt jotain pahaa. Hðn ei kernaasti nðyttðytynyt suuremmassa seurassa. Melkein heti hðn oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elðmðstð kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja. Oli onni Sigrun Jarlsvikille ettð hðn sai ainoastaan yhden lapsen. Tðmð oli poika, ja hðn sai suvun nimen Hesekiel. Hðn oli ihmeellinen lapsi, sanoivat ihmiset. Melkein syntymðstððn saakka hðnellð oli ollut niin ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitð nðki. Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa monenmoista niiltð ajoin. Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hðnen ðitinsð. Tðmð oli ollut vuoteen omana koko syksyn. Kukaan ei tiennyt, mikð hðntð vaivasi. Hðn tahtoi ettð vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinð lepðsi hðn pitkðt pimeðt y—t, kasvot kððnnettyinð kohden taivasta. Hðn odotteli, eik— aurinko saapuisi. Hðn olisi halunnut nðhdð sen ennen kuolemaansa. Viime iltana, jolloin hðn eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hðnen vuoteensa ððreen. Hðn oli saanut isðltððn kymmenðyrisen. Aamulla aikoi hðn mennð ostamaan sillð jotakin ðidille. áiti ei tarkannut hðnen puhettansa. -- Hesekiel, sanoi hðn, -- pikku lapsukaiseni! Hðn kurotti kðtensð lapselle. -- Sinðk— siellð olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua, niin ettð minð saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti haudattuna tuomiopðivðn tullessa! Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta. Hðn vaikeroitsi. Poika ymmðrsi ettð hðnen isðnsð ja isoisðnsð siellð tulivat... ja ettð he olivat juovuksissa. Hðn kirkaisi ja heittðytyi sðnkyyn. Hðn tahtoi suojella ðitiðnsð. Mutta ðiti oli jo tyyntynyt. Hðn oli jo hengenlðhd—ssð. Hitaasti kðvi juopuneiden kompuroiminen portaita yl—s. Kun he tulivat sisððn, oli siellð hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas oli vetðnyt viimeisen hengenvetonsa. Ja poika oli nukahtanut, kðdet hðnen kaulassansa. Senjðlkeen oli elðmð Jarlsvikissð kðynyt vielð yksinðisemmðksi kuin ennen. Mutta kerran tapahtui, ettð taloon tuli vieraita naisia. Siellð pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei vielð ollut kulunut loppuun. Sinð y—nð paloi vanha talo poroksi perustuksiansa my—ten. Nipin napin ehtivðt ihmiset pelastautua. Hesekielið ei kukaan ollut muistanut, kun nyt Sissel muori ei enðð ollut siellð. Poikanen oli maannut yksin ðitinsð entisessð huoneessa. Hðn oli herðnnyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein ymmðrtðnyt mitð talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hðn ettð olisi parasta laittautua sieltð tiehensð. Hðn pððtti piiloutua varsan luokse talliin. Hðn oli tðysissð pukimissa. Se ei ollut mitððn harvinaista nykyisin, kun ei ollut ketððn, joka olisi pitðnyt hðnestð huolta. Hðn otti mukaansa mitð hðnellð oli piirongissa, sekð ðitinsð kellon, jonka hðn oli saanut omaksensa. Niin hiipi hðn talosta ulos. Isð hðmmðstyi nðhdessððn hðnet seuraavana aamuna. Hðn ei ollut voinut otaksua muuta kuin ettð poika oli menehtynyt liekkeihin. Tuon pðivðn jðlkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten omaisuudesta ei ollut enðð paljon jðljellð. Puuttui varoja uuden talon rakentamiseen. Nyt oli Jarlsvik kðynyt vielðkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi lapselle. Ainoa olento, johon Hesekiel siellð voi turvautua, oli varsa. Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina, katsoi hðn ettð se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hðn kuuli sen vienon hirnunnan, kðvivðt hðnen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi hðnen luonansa, katsoi hðneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista turpaansa hðnen kðsiinsð, hakien sokuripalaa -- silloin oli hðn onnellinen. Erððnð pðivðnð se myytiin. Ettð isð oli voinut tehdð siten -- se saattoi Hesekielin pelkððmððn hðntð entistð enemmðn. Hðn oli alkanut kutsua hðntð Thorer Branteksi, kuten kaikki muut. Siitð pðivðstð saakka oli hðn alkanut oleskella rannassa Lydrikin luona. Tðmð oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli jonkunmoinen renkipoika. Hðn oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistð. Monet olivat nðhneet Thorer Branten pitelevðn hðntð pahoin. Sanottiin ettð hðn oli hðnen oma poikansa. Hesekiel nðki ettð tuolla pojalla oli vielð pahemmat pðivðt kuin hðnellð itsellðnsð. Siksi tuli hðn hðnen ystðvðksensð. Hðn seurasi Lydrikið kaikkialle, -- metsðstðmððn p—ll—jð ja hakemaan kalliojyrkðnteiltð kotkanpesið. Lydrik oli nðet varsin ovela. Hðn haki kðsiinsð poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat saukoilta. Hðn tiesi my—skin ettð p—ll—t tekivðt pahaa tuhoa haahkoja hðvittðmðllð. Hðn osasi salaa hiipið niiden kimppuun, kun he milloin nðkivðt niitð istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin silmin. Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltð, saivat he selkðsaunan Thorer Brantelta. Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliðnsð tðllaisesta elðmðstð. Hðn tuumiskeli, eik— voisi ottaa mukaansa sitð vðhðð minkð omisti ja lðhteð tiehensð, jonnekin, mistð kukaan ei voisi l—ytðð hðntð. Mutta hðn epðr—i, sillð silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin kuoliaaksi. Erððnð iltana oli hðn yksin rannassa. Mereltð tuli kylmið tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo valaisi pitkðhk—ð, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten niin korkealle, ettð vaahtoviiru vðlkkyi paaluhuoneen alla. Mutta ylhððllð vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta siitð pahasta, mitð kartanossa puhuttiin jok'ikinen pðivð. Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistð ylhððltð ilmasta, jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta. Tuo ððni tunki hðnen sydðmeensð. Hðn muisti kuinka hðnen ðitinsð kerran oli laulanut hðnelle. Hðn alkoi itkeð. Samassa tuli Lydrik. Hðn pani kðtensð ristiin ja katsoi yl—s. -- Taivaan urut soivat, sanoi hðn. Mutta mðkituvasta tuli ihmisið ja ne jðivðt katsomaan yl—s ilmaan. Ja Sissel muori tuli hðnen luoksensa. -- Joutsenparvi siellð liitðð talon ylitse, sanoi hðn. Sen piti ennustaa onnea. Hesekiel tuijotti my—skin ilmaan. Hðn nðki viisitoista joutsenta lennossa. Hðn nðki niiden valkoiset, ylvððt kaulat kurotettuina eteenpðin kirkkaassa ilmassa. Lintujen kadotessa nðkyvistð menivðt muut sisððn. Mutta Hesekiel jði paikoilleen, kuunnellen voisiko vielð kuulla jotakin. Siinð seisoskellessaan tunsi hðn ðkkið omituista tyhjyyttð povessansa. Hðnet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja lempeðtð ja vienoa... hðn kaihosi sellaista oloa, ettei hðnen isðnsð l—isi hðntð. Hðn alkoi juosta, -- minne, sitð hðn ei tiennyt, sisðinen tunne pakotti hðnet siihen. Seuraavana pðivðnð matkusti Thorer Brante jonnekin. Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hðn puki yllensð parhaat pukimensa ja lðksi kotoa. Hðnessð oli herðnnyt epðmððrðinen kaiho nauttia elðmðstð. Sinð pðivðnð tahtoi hðn pitðð hauskaa, ja hðn tiesi ettð kun ihmiset halusivat huvitella, pukivat he yllensð pyhðvaatteet ja menivðt vierailulle. Hðn kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hðn tullut Marikan tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi ettð hðnen oli tapana kuljeskella rannalla nðpistelemðssð. Hðnen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel. Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hðn ei ollut kutsunut vieraita, ja hðnen kahvipapunsa riittivðt juuri parahiksi hðnelle itsellensð. Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli turvetta. Hðn katsahti tuon tuostakin poikaan. Tðmð ei puhunut mitððn. Hðn kðvi istumaan ja katseli ympðrilleen kirkkain katsein. Hðnen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa kðyneet punaisiksi. Hðn olisi kyllð varmaankin tarvinnut hiukan lðmmikettð, mutta nyt oli niin, ettð Marikalla oli sitð vain juuri omaksi tarpeeksensa. -- Vai on nyt niin hienoa vðkeð liikkeellð... oli oikein kiltisti, ettð tulit tervehtimððn tðllaista raukkaa kuin minua... Poika ei vastannut mitððn, hymyili vain ja istui katsellen ympðrilleen. -- No, pitðisik—s olla, jos saan luvan kysyð? Poika kððnnðhti hðneen pðin. -- Ei, en minð tahdo mitððn. Ettð Marika tarjoaisi hðnellekin kahvia, sehðn ei ollut ajateltavissakaan. Eikð hðn tarjonnutkaan. Hðn kðvi vain istumaan ja alkoi sðrpið kahviansa. -- Vai niin, ettei sinulle pidð kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin myrkkyð sille, joka ei siitð vðlitð! Sitten ei puhuttu sen enempðð. Istuttuaan hetkisen nousi poika, ny—kkðsi ja sanoi hyvðstit. Ja niin hðn meni. Hðn oli erittðin tyytyvðinen retkeensð. Olihan hðnkin nyt kerran ollut kylðllð huvittelemassa. Mutta kun hðn tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hðn oli juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kðdessð. Hesekiel juoksi tiehensð, piiloutuakseen hðneltð. * * * * * Tðmð kesð toi mukanaan muutoksen poikasen elðmððn. Vanha isoisð sairastui. Hðnen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin Her—n kartanosta. Hðn jði isðnsð luokse, ja nyt tuli taloon uusi jðrjestys. Nðin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus. Kun Hesekiel jðlleen palasi kotiinsa, otti hðn sisarenpoikansa mukaansa. Lydrikin otti hðn my—skin. 3. Her—n kartanosta rantaan pðin, lðhellð Skarv—n virtaa, oli Hesekielin pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hðnelle. Hðn ei voinut nyt asua liian kaukana pððrakennuksesta. Hðn oli Elin rouvan oikea kðsi. Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hðnen taloudestansa kuin olisi ollut hðnen ðitinsð. Nyt oli muori saanut lisðð puuhaa, kun taloon oli tullut uusia asukkaita. Ettð pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyvðksi, mutta Lydrikiin nðhden ei hðn oikein tiennyt mitð sanoa. Tðmð ei ollut muiden ihmisten tapainen; hðn kuljeskeli itsekseen naureskellen, varsinkin jos jokin kðvi vasten hðnen mieltðnsð. Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, ettð hðn oli itse saanut kokea suurinta elðmðn tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias. Niinpð oli siis Janine muorin pidettðvð hyvðnðnsð Lydrikinkin tulo. Mutta se hðnestð oli hullusti, ettð kahdella talon asukkaista oli nimenð Hesekiel. Siksi antoi hðn pojalle nimen Pikku-isð. Se ei ollut tðlle mieleen; hðnestð se kuului niin epðhienolta. Hðn oli ylpeð nimestðnsð. Sen oli hðn oppinut Sissel muorilta. Ehkð oli muorin syytð sekin, ettð hðn jo oli ylpeð, sillð aina siitð saakka kun poikanen pystyi jotain ymmðrtðmððn, oli hðn tðyttðnyt hðnen korvansa kertomuksilla suvun komeudesta. Janine kohteli hðntð toisella tavoin. Mutta muori oli hyvð hðnelle. Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan valtakuntaan. Hðnen isðnsð oli luopunut kaikista oikeuksistaan hðneen. Nyt sai hðn kutsua Hesekielið isðksi. Ei koskaan vielð hðn ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan tietðð tðmðn. Ensi pðivinð hðn vain kðyskenteli tarkastelemassa pientð sievðð turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta riippui sinikelloja ja pðivðnkakkaroita. Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hðnestð poikaset nukkuivat kaiken pðivðð; alinomaa hðn kðvi niitð katsomassa. Mutta erððnð pðivðnð hðn unohti ne. Ei hðn nyt enðð vðlittðnyt niin paljoa Lydrikistðkððn, kun tðmð nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja pððssyt oppiin veneiden veistðjðn tyk—, joka asui mðen alarinteellð. Hðntð halutti lðhteð retkeilemððn kauemmaksi. Silloin havaitsi hðn Skarv—n virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin. Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia py—rteitð ja pienið putouksia. Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni neljðnnestunnin -- veneet odottivat tðtð hetkeð pððstðkseen kulkemaan. Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja lðksivðt matkaan liian aikaiseen. Nyt oli alkukesð, ja lumi suli ylhððllð vuoristossa. Vuorivirrat, jotka laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli ðyrðittensð. Hesekiel seisoskeli pðivðt pððstððn tuota katsomassa. Hðn ei koskaan vðsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi veden pois salmien kautta ja vaahto ry—ppyellen sinkoili ilmaan. Ja mitð elðmðð siellð oli! Mikð kalojen paljous! Ja mitð ððntð pitivðtkððn linnut! Ei koskaan vielð hðn ollut nðhnyt niitð sellaisina -- -- Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pienið m—kkejð. Erððssð niistð asui Thorkel, vanha kalastaja. Erððnð pðivðnð hðn havaitsi pojan ja tutustutti hðnet kaikkeen ihmeelliseen, mitð tððllð oli nðhtðvðnð. Hðn nðytti hðnelle hiidenkirnut, jotka olivat syvðssð kalliouomassa, ja selitti hðnelle kuinka py—rteet syntyivðt ja kuinka ne kðvivðt kohden syvyyttð ja tempasivat kaikki mukaansa. Elðimistð hðn my—skin kertoeli. Ne eivðt voineet pysytellð tððltð poissa, nekððn. Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, ja py—riðiset pyrkivðt kilvan tunkemaan lðpi salmen. Mutta vðliin eivðt niiden yritykset onnistuneet. Thorkel tiesi my—skin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne onneaan koettamaan. Hðn oli itse nðhnyt, kuinka ne raivostuivat ja pieksivðt vettð vihoissaan -- ja sitten oli tullut py—rre, joka oli vienyt ne mukanaan syvyyteen -- -- Toisen kerran kertoi hðn proomusta, joka oli saanut siinð hypiskellð ja lennellð sinne tðnne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen poimu vedessð. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perðstð tuli se sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena. Ihmiset sanoivat ettð tuollaiset jutut olivat keksittyjð, mutta Thorkel tiesi ettð kaikki oli totta. Thorkel ei vðsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nðhden. Kerran kun he olivat kðyneet istumaan oikein mukavasti noiden parrakkaiden, vihertðvðn mustien kivien vðlille, yllðtti heidðt Janine. Hðn oli joka pðivð kðynyt poikasta etsiskelemðssð. Mutta tðmð ei ollut koskaan l—ydettðvissð, ei ruoka- eikð maatapanoaikaan. Nyt tðstð piti tulla loppu. Janine ei pitðnyt siitð, ettð hðn oleskeli tuon ilkeðn virran lðhettyvillð. Samaa mieltð oli isðkin. Mutta muutaman pðivðn kuluttua oli poika jðlleen kadoksissa. Kun hðn tuli kotiin, oli hðnen takkinsa rikki, ja toisessa silmðssð oli mustelma. Ei kukaan saanut hðntð sanomaan, niissð hðn oli ollut. Tðmð uudistui pðivð pðivðltð. Ja aina palasi hðn yhtð kurjassa kunnossa. Pian ei hðnen puvussansa enðð ollut yhtððn ehyttð paikkaa. Silloin pððtti Janine kerran seurata hðnen jðlkiðnsð. Hðn seurasi hðntð aina harjulle saakka, missð S—ren asui. Siellð nðki hðn, kuinka kaksi S—renin pojista tuli ulos. He laskeutuivat harjua alas navetan taakse. Sinne meni Pikku-isð my—skin. Ja sitten he alkoivat tapella. Janine ei ollut elðmðssððn nðhnyt mitððn sellaista -- niin uljaasti puristi Pikku-isð kðtensð nyrkkiin ja kðvi toisten kimppuun. Ja kumminkin oli hðnellð kaksi vastustajaa, ja molemmat hðntð itseððn suuremmat. Toinnuttuaan hðmmðstyksestððn meni Janine tappelevien vðliin ja vei Pikku-isðn mukanaan kotiin. Nyt tðytyi poikasen pysytellð muutamia pðivið sisðssð. Kaikki hðnen vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa. Isð Hesekiel nauroi. -- Meidðn tðytyy keksið jotain muuta huvia, sanoi hðn. Erððnð pðivðnð toi hðn hðnelle pienet merisaappaat ja veti ne hðnen jalkaansa. Sitten hðn vei hðnet mukanaan Her—h—n. He kulkivat rantaa pitkin. -- Voit olla tððllð, sanoi hðn, viitaten siihen suuntaan, missð Pikku-Gunn hððriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kðrsivðllisenð kivellð, hðntð katsellen. -- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hðn, jatkaen matkaansa suolaamoon. Pikku-Gunn oli nðhnyt isð Hesekielin ja juoksi hðnen luoksensa, tarrautuen hðnen kðsivarteensa. Sitten tulivat sekð hðn ettð Grimm Pikku-isðn tyk—. Tðmð seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasððrin, kuten Thorkelin oli tapana. Tulija oli kaiketi tuo Her—n tytt—, oli parasta esiintyð arvokkaasti. Hðn katsoi merelle, ennustaakseen pðivðn sððtð. Pikku-Gunn tuli suoraa pððtð hðnen luoksensa. Poikanen kððnnðhti hiukan hðnestð poispðin ja katsoi jðlleen merelle. -- Nðyttðð siltð, kuin saisimme sumua. Jotainhan hðnen tðytyi sanoa. Silloin meni Pikku-Gunn aivan lðhelle hðntð. -- Kukas sinð olet? Poika ei vastannut, kððnnðhti vain ja tuijotti hðneen. -- Minð tiedðn ettð sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tytt—, -- ja Pikku-isð. -- Hðn nauroi. -- Minð en pidð sinusta, sanoi poika ðkkið tuikeasti ja sylkðisi. Tytt— hymyili. Sitten sanoi hðn: -- Emmek— voisi mennð venehuoneeseen; nðytðn sinulle jotain. Siihen suostui poika mielellððn. He lðksivðt kulkemaan rantaa alas. Tytt— katsoi seuralaiseensa, ja hðnestð tðmð nðytti perðti itsetietoiselta. Varmaankaan hðn ei tiennyt, ettð Pikku-Gunnilla oli vene. Venehuoneen luona kððntyi tytt— hðnen puoleensa. -- Nyt on hyvð tuuli ja se kðy merelle pðin. Laskemme kai veneen vesille. Ja sen he tekivðt. Mitððn niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isð ollut nðhnyt koskaan. Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin valkoiset lokinsulat, pilkku pððssð. Mutta nðhdessððn pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen ðkkið oman mitðtt—myytensð. Hðntð harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut muuta alusta kuin tuo kurja proomu. Hðn mietiskeli, eik— hðnkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten Pikku-Gunn. Kun he palasivat maihin, jði hðn katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti veneen. Tuntien voimakasta halua nðyttðð kuntoansa, otti hðn kiven, tðhtðsi, kumartui taapðin ja singahutti sen menemððn. Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkðn matkan pððhðn. -- Koetapas sinðkin! sanoi poika ivallisesti. -- Sitð ei minun tarvitse tehdð, sanoi tytt— tyynesti. -- Tðmð on minun rantani. Sitten he erosivat. Tytt— lðksi tiehensð Grimmin seurassa. Poikanen laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin ettð se rðiskðhteli hðnen ympðrillððn. -- Pidð varasi ettet huku, huusi tytt— nauraen hðnen jðlkeensð. Hðn pysðhtyi. Hðnestð tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut hðnet. Se tunne ei ollut miellyttðvð. Hðn turvautui luontaiseen ylpeyteensð. Ja olihan hðnellð lisðksi merisaappaansakin. Hðn oli aina haaveillut ettð omistaisi merisaappaat ja voisi kðvellð jykevðsti ja loiskutella vedessð suurten, aikuisten miesten tavoin. Hðn palasi jðlleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa alas, ty—ntðen venettð vðlissððn. Ne lykkðsivðt sen vesille, olivat seuraavana hetkenð jo hypðnneet siihen ja ty—nsivðt sen airoilla matalikolta avovedelle. Tuollaista tahtoi hðnkin opetella. Hðnen itsetuntonsa palasi. Toisia huvitti katsella hðntð. Hðn oli niin pulska miehenalku -- pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hðn asteli pitkin, pitkin askelin, uudet merisaappaat jalassa! Mutta Pikku-isð tunsi mielensð jðlleen rohkeaksi. Hðn asteli rantaa yl—spðin. Nyt tunsi hðn olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen. Hðn meni hðnen luoksensa sillan alle, missð tytt—nen onki viheliðisið pikku sðrkið. -- Jopa sinð olet lystikðs, sanoi hðn ivallisesti. Tytt—nen ei vastannut mitððn eikð edes katsahtanut hðneen. Silloin hðn loukkaantui. Hðnen pikku silmiinsð tuli terðvð katse. -- Et ehkð tiedð sitð, mutta on kumminkin niin, ettð parasta kaikesta on olla poika! Silloin katsahti tytt— yl—s. He seisoivat vastatusten, tarkastaen toisiaan kiireestð kantapððhðn. -- Minð sitð olen, joka en vðlitð sinusta, sanoi Pikku-Gunn arvokkaasti. Ja niin hðn lðksi tiehensð. Pððstyððn illalla vuoteeseen, rupesi hðn itkemððn. Tðdin oli mahdoton saada hðntð sanomaan syytð. Kului muutamia pðivið. Pikku-isð oli ruvennut viihtymððn hyvin Her—n rannassa. Mutta hðn ei uskaltanut enðð lðhestyð Pikku-Gunnia. Tðmð ei luonut katsettakaan sinnepðin missð poikanen oli. Grimmin epðsuosioon oli hðn my—skin joutunut. Hðnen oli parasta pysytellð loitompana. Erððnð pðivðnð tuli Pikku-isð rantaan yllððn uusi puku. Liivin vuori kahisi, kun hðn vain liikahtikaan. Hðnen pienet vakavat kasvonsa olivat pelkkðð pðivðnpaistetta. Hðnen mielensð oli hyvðntahtoisuutta tðynnðnsð. Hðn halusi auttaa kaikkia ihmisið, sekð rahalla ettð muulla. -- Mutta kun hðn nðki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti hðntð lðhteð tiehensð. Silloin tuli Hesekiel isð ulos aitasta. Hðn otti Pikku-Gunnia kðdestð. Hðn oli kyllð kuullut, ettð heidðn vðlinsð olivat hiukan kireðt. Hðn nauroi ja huusi Pikku-isðð, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa kðtensð. -- Nyt teistð pitðð tulla ystðvykset! Silloin tðytyi my—s Pikku-Gunnin kurottaa kðtensð esiin. Hesekielin syvðð, soinnukasta ððntð noudatettiin nðet rannassa empimðtt—mðmmin kuin kenenkððn muun kðskyjð. Pikku-Gunn ei voinut kuvaillakaan muuta kuin ettð kaikkien tðytyi tehdð mitð Hesekiel tahtoi. Ja he ottivat toisiaan kðdestð. Silloin kyyneltyivðt kummankin silmðt. 4. Erððnð pðivðnð keskikesðllð tuli Pikku-Gunn soutaen pienessð veneessððn Hesekielin talolle. Hesekiel seisoi laiturilla ja nðki hðnen tulevan. Tuo nðky saattoi hðnet hymyilemððn. Kun tytt—nen pisti pienet, sirot aironpððt veteen, oli nðet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari. -- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni! Nyt oli niin, ettð joka ikinen kevðt tuli suuri kalalokki asustelemaan hðnen venehuoneessansa. Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennð katsomaan, oliko se siellð. Isð Hesekiel nosti hðnet veneestð korkealle yl—s kðsivarrellensa. Ei kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hðn piti tuosta lapsesta. Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hðnen tðytyi pððstðð hðnet maahan. Nyt sy—ksðhti Pikku-isð saapuville, hienona kuin sulhanen hðissððn. Hðn oli juuri tullut koulusta ja oli kðynyt sisðssð harjaamassa tukkansa. Nyt soutivat he pois Gunnin pienessð veneessð. Pikku-isð oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla. He aikoivat erððlle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran kevððllð. Tytt— kððnsi perðsintð; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti kuin eristetyn jðrven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori sulki nðk—alan. Rannasta lðksi pitkð laakso maihin pðin. Voi nðhdð polun ja kaukana veden, joka kimmelsi ja katosi etðisyyteen. Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinðistð ja hiljaista, -- ikððnkuin ei ainoakaan olento siellð uskaltaisi liikahtaa. Ei kuulunut mitððn muuta kuin virtaavan veden hiljaista solinaa. He olivat nousseet maihin, mutta pysðhtyivðt ehdottomasti. Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidðn iloansa. -- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti. Hðn katsoi ympðrilleen arvostelevasti. -- Minusta tðmð muistuttaa Bergenið! Hðn halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevðmmyyttððn. Hðnhðn oli jo alkanut kðydð koulua. Mutta tytt— nauroi hðnelle. Sen tiesi hðn hyvin, ettð Bergen oli kaupunki. Se harmitti Hesekielið. Hðn loi jðlleen katseen ympðrilleen. -- Minusta tðmð on huono paikka. Eihðn tððltð saisi ruokaa edes yhdellekððn lehmðlle -- -- Pikku-Gunn kððnnðhti ja katsoi hðneen hetkisen. -- Oletpa sinð aika kummallinen, sanoi hðn. Sitten veti hðn poikasen mukaansa. Mutta kun he siinð kðyskentelivðt yhdessð, aukenivat poikasen silmðt. Hðn nðki ettð jokainen pieni heinðnkorsi tððllð oli kuin kultaa. Hðn nðki mitð ihmeellisið esineitð kasvoi rotkoissa, metsð-viinimarjoja ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvðð, tummaa vettð, jota keltaiset levðt ympðr—ivðt, oli aivan kuin sen ympðrillð olisi ollut kultavy—. Kauempana laaksossa l—ysivðt he vanhan myllyn. Py—rð oli seisonut niin kauan, ettð se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista suluista hienoina suihkuina. Hesekiel sanoi ettð tuo muistutti kuin huuliharpun ððntð. Nyt alkoi hðn hiljaa itseksensð my—ntðð, ettð ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn ollut lainkaan typerð. Sillð olihan tðmð kuin heidðn maatansa. He voivat sðilyttðð sen aivan vain itsellensð. Ja monta kertaa, sekð sinð kesðnð ettð my—hemmin, soutivat he sinne yhdessð. Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. He kahlasivat pehmeðssð savessa, tarkastellen kaislikkoa -- ehkeivðt joutsenet vielð olleet lðhteneet tiehensð -- mutta he l—ysivðt ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellð huudellen toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinð vaanien seitið... ja vðliin he voivat nðhdð hylkeenkin, joka ihmeellisillð silmillððn tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen. Sitten he my—skin l—ysivðt aurinkoisia kunnaita ja rðmeitð, missð pursu tuoksueli. Siellð oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetððntyivðt joillekin salaisille vðylille... siellð kasvoi suovillaa, hienoa kuin silkki, ja raate levitteli kitkerðn suloista tuoksuansa -- -- Lapsille kðvivðt nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat suljetut muilta. * * * * * Erððnð iltapðivðnð oli Pikku-Gunn kðynyt noutamassa Hesekielin mukaansa ulkosalle. Rannalla seisoivat nðet Her—n lehmðt odotellen veden laskemista. Ne halusivat Gr—nholmenille. Siellð kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivðt. Pikku-Gunn ja Grimm l—ysivðt pari kiveð, joilla sopi istua. He seurasivat jðnnittyneinð rantanðytelmðð. Pikku-Gunn tahtoi ettð Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatðhti voi juosta rantaa pitkin. Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin syvðlle, ettð se nousi sille yli polvien. Mutta poikanen ei katsonut lehmið eikð kðynyt istumaan. Hðn oli sinð pðivðnð huonolla tuulella. Ulkona merellð kðvi valoa vðlkkyvið teitð. Hðn mietiskeli, mahtoivatko ne viedð aina Enkelantiin saakka -- -- Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hðn oli opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hðnelle hy—dyksi, kun hðn tuli suureksi ja lðksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hðn Pikku-Gunnista ettð hðn joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- -- Siitð ei poikanen ollut pitðnyt. Hðn seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Nyt tuli kotka liitðen. Se kðvi istumaan luodolle hðntð vastapððtð. Hðn tuskin huomasi sitð. Hðn meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hðn oli hetken vaiti, mutta lopuksi tðytyi hðnen saada se sanotuksi. -- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin ettð joudut Enkelantiin? Gunn ei kuunnellut hðntð. Kultatðhti kahlata luntusteli niin rohkeasti ja oli joutunut vesikuoppaan. Hesekielin tðytyi toistaa kysymyksensð. Silloin olivat sanat aivan katketa hðnen kurkkuunsa. -- Sillð muutoin voisimme ainiaan olla tððllð yhdessð, lisðsi hðn. Silloin kððntyi Gunn hðneen pðin ja katsoi hðneen syvðllisellð lapsenkatseellaan. -- Sen lupaan sinulle, sanoi hðn. Ja hðn vahvisti lupauksensa kðdenly—nnillð. Niin oli se siis pððtetty varmasti ja jðrkkymðtt—mðsti. Niin kðsittivðt he sen molemmat. II 5. Pitkðn pitkð oli viime talvi ollut. Sillð adventtimyrskyjen noustua syksyllð ja meren alettua kohista luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun y— nousi merestð ja pimeys, kuin siipiððn tiheððn leyhyttelevð suuri musta taikalintu, kierteli kaikkialle, -- siitð ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekð ulkona merellð ettð kotosalla. Sellaista adventtiaikaa, kuin sinð syksynð, ei kukaan voinut muistaa. Rajuilma oli hietakarin tavoin vðijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen vallitessa pðivðmððrið rantavesillð. Kuului vain hiljaista suhinaa mereltð pðin, kuiske vain kuohujen kðynnistð. Sitten tuli muutamia ihmeellisið tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, kiitðen maalle pðin, py—riðinen ja musta merimetso hakivat suojaa, missð vain saivat. Myrsky lðheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittðen ne harmaaseen meriusvaan. Nðkyi, ettð kesð oli ohitse. Mutta se malttoi vielð mielensð. Se lepðsi kokonaisen pðivðn, ikððnkuin kootakseen voimia. Mutta y—llð alkoi se temmeltðð. Silloin kohosi harja harjan vieressð, mustat kuilut vðlillð, kunnes ne yhtyivðt kohiseviksi kuohuiksi. Sinð y—nð keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, hðtðlaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivðt hy—kyjen keskellð pitkðnð valkoisena saattueena. Kun adventtiaika alkaa tðllð tavoin, on kammottava hetki tullut; silloin kummittelevat kaikki hukkuneet. Mutta kauheampi vielð on pðivð, jolloin tyven palaa ja likomðrðt veneenlaudat uivat maihin. Niistð, jotka noina pðivinð kðyskentelevðt kotona rannalla, ei kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen noidista, jotka vðijyvðt sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisið ajatuksia herðð heidðn mielessðnsð, heidðn seuratessaan myrskyn teitð. Usein voivat he rukin ððressð istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla ettð vaara on lðhellð. He kalpenevat ja sulkevat silmðnsð. Heistð on kuin nðkisivðt he veneet riehuvien hyrskyjen keskellð, kuin nðkisivðt valkoisen hy—kyaallon, joka niitð kuljettaa... He eivðt uskalla nðhdð, ei kuulla enempðð -- he tointuvat jðrkiinsð. Nyt eivðt he enðð kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he pysðyttðvðt rukin ja panevat kðtensð ristiin. He eivðt uskalla pelðstyttðð lapsia. Hiljaa sydðmessððn lukevat he rukouksen hukkuvien puolesta. Ja lasten kanssa laulavat he virsið, ettð kaikki vapautuisivat levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsið -- raskaasti, alakuloisesti. * * * * * Nuo monet pitkðt odotuksen y—t -- kuinka ne pitðvðtkððn valveilla! Kuulee niin monenlaisia ððnið ulkoa pimeðstð. Kun myrsky kðy niin ettð meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkððn ole helppo maata vuoteessansa. Silloin he kððntelehtivðt ja heittelevðt itseððn sinne tðnne patjoillaan, sekð nuoret ettð vanhat. Heidðn sydðmensð tðyttðð tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se uudistuneekin -- sillð kukaan ei tiedð, ken on juuri tðllð hetkellð hukkumaisillaan. * * * * * Niin pitkð ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehið alettiin odotella kotiin kalastuspaikoilta. Ilma kðvi lðmp—iseksi ja kauniiksi. Meri lepðsi niin tyynenð, kuin ei olisi koskaan tuottanut kenellekððn harmia. Se huokaili leppoisesti ja hyrðili kiiltðvissð ruskolevissð, se painautui uskottomin hyvðilyin rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli valkoista hiedikkoa. Naiset ja lapset seisovat ulkona mðenrinteillð. Naiset varjostavat kðdellð silmiðnsð hakien vesiltð purjeita. Vavahtelevin sydðmin valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai suruviestin niistð, jotka jððvðt tulematta. He nðkevðt alusten lðhestyvðn vienon vihurin liidðttðminð. Vavistus valtaa heidðn sydðmensð. Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetððn ankkurit ja he iloitsevat huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat riemusta, nðhdessððn turskakasat veneissð... Nyt tulee jðlleen tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille. Levottomuudesta mitððn tietðmðttð, tunkevat he lðhemmðksi. He tahtovat nðhdð miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin raskaat ja mðrðt, ettð he tuskin jaksavat vetðð niitð jðljessðnsð, -- he tahtovat nðhdð nuo kasvot, jotka hymyilevðt sadelakin suojassa, niin repaleinen kuin se onkin... Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot tðynnð ihmisið. Siellð ovat kotiin palanneet kalastajat, heidðn vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka ovat jððneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet vanhuudenturvansa. Niillð naisista, jotka eivðt ole kadottaneet ketððn, on sinð pðivðnð uudet pððliinat. Miehillð on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat kirkkoon, vakavina ja hiljaisina. Jos saarna on pitkð, nukahdetaan hiukan vðlillð, mutta kun rukous merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet lapsetkin. Ja niiden puolesta, jotka eivðt ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitð -- ja rukoillaan kenties -- -- * * * * * Kevðtkaiho vðreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. Liristen, kohisten kðy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on tulossa. Onhan nyt kevðt! Lðmp—isenð lepðð ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. Harmaahanhet kðyskentelevðt parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellð, kððnnellen varovasti kuunnellen pððtðnsð puolelle ja toiselle. Siintðvðnð kimmeltðð meri pðivðnpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, jotka ry—mivðt esiin munista, ihailevat niitð ympðr—ivðð sini- ja keltakukkaista maailmaa. Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkið, keltaisia nokkiansa teroitellen. Niiden pienet ðlykkððt silmðt tarkastelevat kaikkea, ne kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus tðyttðð niiden mielen. Kaikkialla on eloa ja liikettð. Kaikkialla tuntuu ruskolevðin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan voimakas, raaka lemu. Toinen venekunta toisensa jðlkeen on laskenut maihin Her—n kartanon rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten kulkevat ketjut yl—s ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua, kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille. Tiheðt lintuparvet liitðvðt yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetðjðt veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettð, nðhdðkseen onko silli tulossa, niin ettð sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lðhteð syvðlle vedelle pitkðð siimaa laskemaan. Mutta nyt on tullut viesti, ettð silliparvi on tulossa, ja ettð on jo saatu muutamia apajia. Ja Her—n pakkahuoneet ovat tðynnð tynn—reitð, jotka odottavat kalasaalista. 6. Elðmð kulkee tavallista kulkuansa Her—n kartanossa. Siellð vallitsee jðlleen rauhalliset olot. Ympðrist—n asujamisto saa siellð ty—tð. Yhð useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta. Kun joku puhuu tðstð Elin rouvalle, arvellen ettð hðn se on, joka on saanut kaikkeen vauhtia, silloin hðn ny—kkðð tyyneen tapaansa: -- Kðy juuri, kuten Gunvor ennusti. Hðn se jðrjesti kaikki ennen lðht—ðnsð. Ja Her—n kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja rauhallista, -- jðrjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa emðnnyyttð tarmokkaasti kuten ennen, -- hðn pitðð pððnsð pystyssð. Ja hðnen laskelmillaan on yhð vielðkin se ominaisuus, ettð ne ovat jðrkkymðtt—mðt. Jotain entisaikoja muistuttavaa on jððnyt jðljelle noiden raskaiden hirsiseinien sisðlle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetððn siellð arvossa. Enimmðn siitð uudesta, mitð aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton tunkea tðnne. Yhtð hitaasti kuin ennen kððntyvðt tammiset ovet saranoillaan; jðljellð ovat my—skin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat olleet liikkumattomia. Niitð ei my—skððn aiota korjata. Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, jðykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen. Elin rouva on ðsken tullut sisððn, tehtyððn jokapðivðisen kiertoretkensð kauppakentðlle, silloille ja puodeille. Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota kðytetððn arkihuoneena, seisoo hðn katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin ihmeellisið koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittðvðð astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressð; yksi muutos on nðet tapahtunut viime aikoina: jykevðt veistokoristeiset huonekalut ja raskaat vanhat hopeakalut, jotka hðnen poikansa olivat kerran vieneet pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin entisille paikoilleen. Gunvorin olisi nyt pitðnyt nðhdð ne, hðnen, jota oli kiittðminen siitð, ettð ne olivat tulleet takaisin. Elin rouva kððnnðhtðð nopeasti toisaanne: mitð hy—dyttðð antautua tuollaisten ajatusten valtaan! -- Hðn menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut rðiskyvðt vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja vðreillen lankeaa valo korkeaselkðisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seinið pitkin. Hðn jðð hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa ððreen. Tðhðn aikaan pðivðstð, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin rouva mielellððn hetkisen rukkinsa ððressð. Hellðvaroin on ajan kðsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenð, jðrkevðnð ja ymmðrtðvðisenð hðn toimiskelee, voittaen kaikkialla arvonantoa. Istuessaan siinð nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hðn samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylvðs, hiukan jðykkð arvokkaisuus ilmenee hðnen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on kðynyt lempeðmmðksi. Tðti tulee sisððn ja kðy istumaan jakkaralleen. Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitð on hðn varsin tarkka. Vaikka tðti on my—skin jokseenkin samannðk—inen kuin on ollut viime vuodet, mutta hðnen silmðnsð eivðt ole enðð niin punaiset eikð hðn my—skððn enðð pudista niin usein pððtðnsð. Hðn on kðynyt rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva kðynyt hðntð kohtaan lempeðmmðksi ja kðrsivðllisemmðksi. Elin rouvasta on nðet, kuin olisi hðn perinyt Gunvorilta kaikki, joille tðmð osoitti hyvyyttð. Sentðhden tulevatkin ne nyt kaikki tðnne, luottavaisempina kuin ennen, -- melkeinpð kaikki ympðrist—n heikot ja avuttomat. Tðti tietðð ja ymmðrtðð tðmðn. Hðnestð on, kuin olisi aurinko vasta nyt koittanut hðnelle. Se on vastoin luonnon jðrjestystð, mutta siitð hðn ei vðlitð. Hðn on onnellinen niistð sðteistð, jotka vihdoinkin ovat tulleet hðnen osaksensa. Nyt lukee hðn joka pðivð Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittðð kokonaan hðnen mielensð. Hðn toivoisi tietðvðnsð kaikki, voidaksensa luovuttaa tietonsa oppilaalleen. Hðn hakee muistinsa komeroista sitð, mitð tiesi nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille. Ettð Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen mitð hðn esittðð, ettð hðn ei edes usko ettð on vðlttðmðt—ntð oppia katkismusta eikð usein ollenkaan kuuntele mitð tðti sanoo, vaan mietiskelee vain kuinka pððsisi ulos, -- se ei oikeastaan hðiritse tðtið. Hðn on niin kðrsivðllinen. Ainoa, joka synkistyttðð hðnen pðiviðnsð, on pelko ettð tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja ettð Pikku-Gunnin on pððstðvð muuanne oppimaan jotain muuta. Tuomarilla on nðet nykyisin tðssð suhteessa ikððnkuin suurin sanavalta. Oli varsin ihmeellistð, ettð tytt— siitð pðivðstð saakka, jolloin Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua hðntð isðksi. Her—n kartanossa on hðnellð melkein kuin isðnnðn asema. Siitð saakka kun hðn muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt pðivððkððn ilman ettð hðn on kðynyt Her—ssð jos hðn vain on kotosalla. Joka aamu hðn tulee tervehtimððn ja katsomaan kuinka kaikki voivat. Ja joka ilta ovat he yhdessð, jos se suinkin kðy pðinsð. Jos hðn on toisaalla toimessa, voi tapahtua ettð Elin rouva siirtðð ruoka-aikaa ja odottaa -- minkð tðti ei muista tapahtuneen kenenkððn muun tðhden. * * * * * Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee hðntð vastaan. Hðn vie hðnet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hðnen kanssaan erððstð rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan. Tðti jðð seisomaan, katsoen heidðn jðlkeensð. Hðnestð ei kukaan enðð vedð vertoja tuomarille. Hðn ei nðet enðð ole sama mies kuin muinoin. Hðnessð on jotain, jota tðti ei ole tavannut kenessðkððn muussa: hðnen omituisen kylmðhk— katseensa voi syttyð niin lðmp—iseksi! Ja kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi hðntð vastustaa, silloin hðn hurmaa kaikki ihmiset. Vðliin voi pelkkð hðnen ððnensð vaikuttaa tðtiin niin, ettð hðnen katseensa kadottaa lempeðn tyyneytensð. On kuin sen sointi toisi viestejð hðnen oman tuskansa syvyyksistð, ja se voi hðnessð herðttðð muistoja, niin ettð menneisyydessð kestetyt kðrsimykset jðlleen herððvðt eloon hðnen mielessðnsð. Niin ihmeelliseltð soinnahtaa hðnen ððnensð vðliin, ettð tðdin tðytyy koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensð. * * * * * Vaikka tðti on oikeassa, Falck ei ole enðð sama mies kuin muinoin -- ei edes ulkomuodoltaankaan. Hðnen kðyntinsð on muuttunut tarmokkaammaksi. Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hðn ei enðð hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvðlliset silmðt, -- niin lðpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei tðti enðð pelkðð niitð, -- niin lempeðn tyyninð voivat ne kiintyð muihin. Ja nyt ei hðn enðð ole yksistððn tuomari. Nyt on niin paljon, joka koskee hðntð, tuhansia seikkoja, joita hðnen tðytyy harkita, -- niin ettð hðnen melkein on tðytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua haaveisiin. Vðliin voi hðn sentððn vielð joutua niiden valtaan. Pitkillð venematkoilla, kun hðn kðrðjiltð palatessaan on vðsynyt, kun kolea tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikððnkuin asettuu lepoon... Ja kun sumu sitten tulee, nðkee hðn vðliin valkoisten sðteiden kirkastaman nðyn. Sumusta tulee hðntð vastaan naisolento. Hðn se on, Her—n Gunvor -- -- hðn haluaisi palvoen vaipua hðnen jalkojensa juureen. Eik— se ole hðn, Gunvor, joka pitðð valtikkaa tððllð? -- -- Ja Gunvor lðhestyy, pyyhkðisee hðnen otsaansa ja muistuttaa hðntð siitð, ettð joka ihminen on hðnen lðhimðisensð... Niin tðytyy hðnen koettaa tehdð mitð voi, ennenkuin y— tulee, jolloin kukaan ei voi ty—skennellð. -- -- Ei siis ole hðnen oma ansionsa, jos hðn ehkð on saanut jotain aikaan. Her—ssð ottaa Elin rouva hðnet aina vastaan lempeðsti hymyillen. Tuon hymyilyn turvissa vaeltaa hðn lujana. Ja sitten on hðnellð Pikku-Gunn. Hðnen pieni kðt—sensð se kerran vuodatti hoivaa hðnen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten voi hðn jðlleen nðhdð auringon ja jokaisen pikku kukkasen. Gunvorin kuoleman jðlkeisenð kevððnð muutti hðn takaisin Lehtolaan. Hðn voi nyt jðlleen asustaa huoneissansa; ja hðmðrissð istuu hðn vðliin soittokoneensa ððressð, Delfinin, hðnen uskollisen ystðvðnsð, uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen. Mutta ensi aikoina tapahtui vðliin, juuri kun hðn istui ty—nsð ððressð, ettð muistot valtasivat hðnen mielensð vieden ty—halun -- -- varsinkin jos hðn iltamy—hðllð kuuli kohinaa mereltð, kosken pauhatessa vaahtoisana ja kuikan pððstellessð huutojansa -- kuten silloin. Silloin voi muisto Gunvorin viime kðynnistð tððllð esiintyð niin selvðsti, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hðnen kasvonsa jðykistyivðt, kðyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hðn nousi paikaltansa ja kðyskenteli levotonna sinne tðnne talossansa... Ja laineet huuhtelivat rantaa pitkinð hy—kyinð ja luoteistuuli tempoi ja tðrisytteli akkunanpuitteita, oven lennðhtðessð pamahtaen auki -- kuten silloin. Silloin valtasi tuomarin jðlleen entinen kiihkeð levottomuus. Silloin tapahtui vðliin ettð hðn teki kuten tuona iltana: kðvi muukalaisen tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ððreen, odotellen eik— hðn palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hðnen otsaansa, voi hðn tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttð povessansa. Ja hðn istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ððnið, odotellen eik— Gunvor palaisi -- -- Kun hðn sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, kðsitti tðmð ettð vanha tuska oli jðlleen saanut hðnet valtoihinsa, -- ettð hðn kerta kerralta yhð selvemmin oivalsi, ettð hðn itse oli tehnyt elðmðnsð niin k—yhðksi. Silloin hymyili Elin rouva hðnelle vakavaa hymyðnsð, lohduttaen hðntð sillð, ettð niinhðn melkein kaikki ihmiset tekivðt. Ja sitten oli heidðn tyytyminen pirstaleisiin -- -- Mutta hðnen piti muistaa, ettð ty—tð oli yllinkyllin, enemmðn kuin kukaan ehti suorittaa -- ja ettð tðytyi pysytellð rohkeana ja reippaana. Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck nðkee ettð hðn on oikeassa: ty—tð on yllinkyllin. Hðn on alkanut uskoa, ettð hðn voi tulla paremmaksi, ja ettð Gunvor oli oikeassa siinð, ettð kaikki voi kððntyð ja oli kððntyvð parempaan pðin. * * * * * Oli helppo huomata, ettð tuomari oli muuttunut. Hðn ei enðð istunut kotona "janoisena", kuten hðnestð muinoin sanottiin. Tuomarin talossa ei ollut enðð vðkevðn tilkkaakaan. Nyt oli hðn alati toimessa. Ellei hðnellð ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hðn usein kokouksia milloin missðkin. Hðnellð oli paljon puhumista kalastajille. Ja minne hðn tuleekin -- kaikkialla tapaa hðn sydðmissð ja mielissð jðlkið Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hðn yhð vielð merellð ja rannikolla. Useat vðittðvðt ettð Smalsundetin virta on muuttunut Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinð enðð puhalla niin pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinð, ettei ainoakaan kalastaja menetð henkeðnsð. * * * * * Falck oli tullut lðhemmðksi kansaa. Hðnen mieltððn kiinnitti oppia tuntemaan noita ihmisið -- noita ympðr—ivðn luonnon lapsia, joissa mielikuvitus ja yksil—llisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitð. Usein oli hðnestð, kuin olisi luonto muovaellut heidðt ulkonaisestikin kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terðvðt piirteet, nuo silmðt, jotka mielenkiihkeydestð huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo omituisen kiinteðt katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympðr—ivðn vaihtelevan ððrett—myyden yhteyteen. -- -- Heidðn soitannollisuutensa, mielenherkkyytensð muistutti italialaisia, tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein nðki hðn voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hðn nðki nuoria tytt—jð, joiden tukka liehui hilpeðsti, joiden nauru kajahti vallattoman iloiselta; heidðn olentonsa uhkui lðmp—ð -- mutta heidðn lapsellisen raikkaassa muodossansa hðn nðki silmðt, joille elðmð jo oli paljastanut kauhunsa. * * * * * Hðn puhuu heille minkð mistðkin. Hðn tahtoo saada heidðt ymmðrtðmððn yhteenliittymisen merkitystð ja kuinka tðrkeðtð olisi heille itselleen ja maalle, ettð ty—t jðrjestettðisiin suurpiirteisemmin. He ymmðrsivðt kyllð kaikki, ettð hðn oli tullut heidðn ystðvðksensð. Sitten hðn suuntaa heidðn katseensa henkiseen elðmððn. Oman maan ja kaiken maailman elðmððn ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan tahtoo hðn tutustuttaa heidðt. Varsin huomattavaa oli, ettð tuomari oli muuttunut. Hðneltð riitti nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinð hðn nyt makaili, merenpohjaa kiikaroiden, ottaen elðimið ja kasveja, mitaten syvyyttð ja lðmp—mððrðð ja virtoja, -- lðmpimið merivirtoja, jotka jakaantuivat Her—n edustalla, ja kylmið, jotka virtailivat niitð vastaan, -- voihan olla mahdollista, ettð kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistð. Hðnen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin, ja missð turska oleksi silloin, kun sitð ei nðkynyt rantavesillð. Olivathan monet muut ennen hðntð tehneet tuontapaisia tutkimuksia. Mutta olihan kalastajilla sentððn syytð olla hðnelle kiitollisia hðnen hyvðstð tahdostansa. * * * * * Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herðttivðt harrasta mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn. Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hðn huomaamaan milloin tuomari aikoi vesille. Hðnen tðytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttðmððn masto ja laittamaan vene kuntoon, ja hðn se my—skin irroitti veneennuoran. Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjðlkeen saivat nuo retket hðnestð uuden viehðtyksen. Hðn tiesi ettð oppiminen kðvi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja ettð useimmat olivat sitð mieltð ettð hðn oli huonopðinen. Tððllð veneessð ei koskaan voinut huomata mitððn sellaista. Oikein hðntð hðmmðstytti nðhdð, kuinka hyvin tytt—nen oli selvillð kaikesta mikð koski merta. Ja kuinka hðn voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa perðsimen tuulen mukaan! Sen oli hðn varmaankin oppinut Andersilta. Kun hðn kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lðhtiessððn pyydystðmððn lohenmulloja, silloin tiesi tytt—nen kertoa kaikenmoista tuosta veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missð suuret kalat pitivðt asuntoa; hðn tiesi, ettð niitð oli aina yhdeksðn samassa kuopassa. Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki, jotka yrittelivðt sinne. Jos joku niistð joutui pois kuopasta, niin ettð paikka jði vapaaksi, silloin pððstivðt ne yhden sisððn, mutta ei useampia -- -- Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltð kuin olisi Pikku-Gunn luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin, kuin kasvatusisðnsð tekemiin. Falckia huvitti kðyskennellð tytt—sen seurassa, kun tðmð asiantuntijan vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikð koski merta ja rantaa. Sisðoloista ja koulusta ei hðn koskaan puhunut -- niistð ei hðnellð ollut mitððn sanottavaa. Pian ei Falck enðð tullut toimeen ilman hðntð. Hðnelle oli jotain aivan uutta saada tðllð tavoin pitðð tytt—stð luonansa, nðhdð hðnen kehkeytyvðn kukkasen tavoin, valon ja kevðimen ilmi—nð, yksin pimeðn talven keskellðkin. Hðnen sielunelðmðnsð kehityksen seuraaminen -- se tuotti suloista onnea. Ja sittenhðn tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn komeudessa upeileva puu, yhð vielð voimaa tðynnðnsð -- edustaen vanhuuden ihanuutta, saattaen hðnet ja kaikki muut kunnioittamaan sitð valtaa, jonka elðmðn elðminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhð pysyi tarmokkaana, ja my—skin kaikkea, mikð vðsyneenð ikðv—i lepoon. Voida elðð elðmðnsð niin, ettei tarvitsisi sitð hðvetð noiden kahden parissa -- se oli nyt kðynyt tuomarin kunnianhimon pððmððrðksi. 7. Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, ettð hðnen tðytyy mukaantua joltisenkin sððnn—lliseen opetukseen. Mutta hiljaisessa mielessðnsð hðn on perðti ihmeissððn siitð, ettð hðnen nyt on istuttava sisðssð. Tðti puolestansa ihmettelee, ettð se Gunnista on niin vaikeata. Usein hðn muistelee, millaista oli, kun hðn ensi kerran otti Gunnin mukaansa kirkkoon. Kun hðn sitten koetti saada tytt—sen sanomaan, miksi hðn oli ollut niin levoton, sanoi tðmð puolustuksekseen ettð se oli siksi, ettð Jumala oli ulkona. Hðn istui rannassa odottamassa. Tðti oli tehnyt parastansa saadaksensa hðnen kðsitteensð oikaistuiksi. Mutta oli ollut vaikea saada hðntð ymmðrtðmððn, ettð Herra voi olla sisðssðkin, vielðpð kouluhuoneessakin. Tðti koettaa saada hðnet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin ahtaa hðn hðnen pððhðnsð piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta lapsuudenajoiltaan hðn muistaa, ettð niitð ei voi koskaan lukea liiaksi. Ja on kyllð tarpeen, ettð hðn ahdistelee tytt—ð, sillð hðntð ei voi koskaan saada lukemaan lðksyjðnsð. Nyt viime aikoina on hðn alkanut pelotella hðntð sillð, ettð pappi ei pððstð hðntð ripille. Mutta se ei tee mitððn vaikutusta Pikku-Gunniin. Tytt— katsoo vain hðneen tummansinisillð silmillððn, katsoo hðneen niin lempeðsti -- sillð hðn rakastaa tðtið, vaikka lukeminen hðnestð onkin kauheinta mitð hðn tietðð. Mutta tðti ei voi saada hðntð kertomaan, miksi hðn ei koskaan lue lðksyjðnsð. Hðn pysyy jðrkkymðtt—mðsti vaiti, sillð hðn tietðð ettð tðti ei ymmðrtðisi hðntð. Nyt hðnen pitðð oppia neulomaan jotain, jota tðti sanoo viinik—ynn—ksen lehdiksi sileðllð pohjalla. Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta ettð hðn oppisi koskaan tuon taidon. Mutta tðti on niin kðrsivðllinen, vaikka neuleen silmðt putoilevatkin, ettð Pikku-Gunnin tðytyy rakastaa hðntð yhð enemmðn -- huolimatta siitð ettð tðti kiusaa hðntð niin kauheasti. Hðn ei kðsitð, miksi tðti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa oppilaita vedetððn tukasta ja ajetaan ulos luokasta. Mutta tðti itse kðsittðð sen kyllð. Kun Pikku-Gunn kohottaa hðneen katseensa mitððn puhumatta -- silloin ei hðn voi tehdð sitð. Hðn on vakuutettu, ettð lapsi on huonopðinen. Kun hðn sanoo sen Elin rouvalle, ei tðmð vastaa mitððn. Jos hðn taas valittaa tuomarille, ettð Gunn istuu liian vðhðn kirjansa ððressð, hymyilee hðn vain tuumiskellen ettð kaiketi hðn tutkii sen uutterammin luonnon suurta kirjaa. Apua ei tðti siten saa mistððn. * * * * * He istuvat ylðkerrassa, tðti ja lapsi. Viinilehtien kimpussa siinð nyt jðlleen aherretaan. Sehðn nyt ei voinut olla niin vaikeata. Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellð sisðllð. Meri loiskuttelee rantaan kimmeltðvið maininkeja. Akkunasta hðn nðkee, kuinka raikkaasti etelðtuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet liitðvðt yli hohtoisain laineiden. Toisesta akkunasta hðn nðkee harmaanruskeita tantereita, missð valo ja varjot vaihtelevat, -- nðkee puroja, jotka vðlkkyen kuvastuvat kaukaisia vuorenseinðmið ja rðmeitð vastaan... Milloinkahan tulisi niin lðmmin, ettð saataisiin pðivðnkakkaroita... Pihassa makailee Grimm kuono kðpðlien vðlissð; se lepðð siinð hðntððnsð liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian pððstð ulos -- -- Kðrsimðtt—myys valtaa koko hðnen olentonsa. Suuri viininlehvð menee hajalle -- -- -- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pðð ojossa se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikððnkuin kyyristyen pienemmðksi... ákkið se pysðhtyy kuin paikalleen naulattuna... Se on niin ilkeð, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja. Jospa hðn nyt vain pððsisi sen niskaan, kyllð hðn sille nðyttðisi... Mutta tðti ei huomaa mitððn. Hðn ryhtyy kuulustelemaan hðneltð katkismusta. -- Mitð kaste on? Auttaaksensa hðntð tolalle, hðn alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- -- Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hðnen katseensa kiintyi rantaan: siellð tervasi Anders Halskar paraikaa hðnen venettðnsð... Keskellð mðkeð odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi levðten toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- herðsi sitten ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jðlleen silmðnsð ja nukahti pðð riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi ðkkið niin tavaton vðsymys. Hðn loi tutkivan katseen tðtiin. -- Voisit kertoa minulle jotain! Tðdin oli mahdoton vastustaa hðntð. Vaikka katkismus kðvi pðivð pðivðltð yhð polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hðn kumminkin kertoa seuraavan pðivðn lðksyð piplianhistoriasta. Hðn kertoi Josefista ja hðnen veljistðnsð. Mutta kun hðn ehti siihen, ettð he riisuivat hameen hðnen yltðnsð ja heittivðt hðnet kaivoon, silloin oli Gunnin kðrsivðllisyys lopussa. -- En jaksa kuulla enempðð tuosta -- etk— tiedð mitððn joutsenista? Tðti nðytti huolestuneelta. Samaten oli my—s Pikku-Gunnin laita. Hðn oli oikeastaan luvannut auttaa Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hðn oli lopettanut ty—nsð? -- -- Silloin laski tðti hðnet menemððn -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan sðð niin kaunis. Hðn jði istumaan katsoen tytt—sen jðlkeen, kun tðmð riensi mðkeð alas, pysðhtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet py—rien alle -- oli ihmeellistð, kuinka hðn tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla. Tuolla tuli Tobine vðentuvan nurkan takaa ja veti hðnet mukaansa, kuten hðnen oli tapana -- -- Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he lðksivðt kulkemaan vuoristoon. Tðti rasitti heikkoja silmiððn, pyrkien seuraamaan heidðn kulkuansa. Hðn ei pitðnyt noista retkeilyistð Tobinen seurassa. Ne eivðt olleet terveellisið Gunnille. Hðnen silmðnsð olivat niin kummalliset hðnen palatessaan, -- eivðt ollenkaan kuin lapsensilmðt. Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitð ei tðti ollut tðysin selvillð, mutta sen hðn kyllð tiesi, ettei hðn ollut sellainen kuin hðnen olisi pitðnyt olla, ja ettð hðnen onnettomuutensa liittyi synkkiin lehtiin Her—n suvun historiassa. Hðn tiesi ettð sekð Gunvor ettð Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, mitð hðntð vastaan oli rikottu. Monta vuotta oli hðn jo elellyt Her—n kartanossa; hðnellð oli siellð hyvð huone ja hðn sai kaikkea mitð halusi. Nyt oli tðti huolissaan, sillð pikku Hesekielin lðhdettyð matkaan oli Gunnin ja Tobinen ystðvyys yhð lujittunut. Aluksi oli tðti ollut hyvillððn siitð ettð poikanen meni pois, sillð eihðn hðnenkððn seuransa ollut lapselle mitenkððn hy—dyksi. Mutta nyt olisi hðn toivonut hðnet takaisin, sillð Tobinen kanssa seurusteleminen oli vielðkin hullumpaa. Mutta Pikku-isðn paluusta ei ollut mitððn toiveita. Isð Hesekiel oli huomannut, ettð hðnen tappeluretkensð vuoren luo olivat alkaneet uudelleen, ja niistð ei nðyttðnyt tulevan loppua, sillð Pikku-isð ei antanut hevillð perððn. Oli aina jotain, joka oli jððnyt kostamatta. Mutta isð Hesekiel ei tahtonut ettð pojasta tulisi tappelupukari. Kun ei hðnellð itsellððn ollut aikaa pitðð hðntð silmðllð, oli hðn lðhettðnyt hðnet erððn opettajan luo Indvikeniin. Tðmð oli ankara mies, jonka sanottiin pystyvðn istuttamaan lapsiin sekð jðrkeð ettð ihmistapoja. Janine arveli hðnen jððvðn opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten siitð nyt ei ollut apua, jos tðti olisikin ollut taipuisa ottamaan hðnet jðlleen armoihin. Tðti kðvi yhð huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa siitð puhua. Olivathan kaikki hðnelle hyvið, mutta ei kukaan -- ei edes lapsi itse -- ottanut hðnen puheitaan korviinsa. Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hðn oli niin tyyni, kuin olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. -- Erððnð y—nð herðsi tðti hiljaiseen ððnnðhdykseen. Gunn seisoi hðnen vuoteensa ððressð. Tðdin mieli kðvi aivan oudoksi tuosta nðystð; hðnestð oli kuin nðkisi hðn enkelin. -- Jumalan tðhden, lapsi, minne sinð aiot? Nyt meidðn pitðð nukkua, ystðvðiseni! -- Et saa nukkua, tðti! Tobine on tðnððn ollut vedessð. Hðn aikoi lopettaa itsensð, sanoi hðn, ja meni noutamaan levið pððnsð alle... Mutta siellð oli sitten niin kylmð! Hðn istui vavisten vuorella... Mutta pian tðytyy hðnen koettaa uudelleen, sanoi hðn. Millaista on elðmð silloin, tðti, kun sen takia tðytyy hukuttautua? Tðti nousi ja houkutteli hðnet menemððn vuoteeseen. Hðn koetti sanoa hðnelle mitð arveli sellaisten pienten tytt—jen tarvitsevan tietðð elðmðstð. Sitten hðn rukoili hðnen vuoteensa ððressð Herran rukouksen. Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen. Mutta tðti ei saanut sinð y—nð enðð unta silmiinsð. Aamulla kertoi hðn Elin rouvalle ja tuomarille mitð oli tapahtunut. Molemmat kðvivðt hiukan vakaviksi. Falck arveli ettð olisi parasta lðhettðð tytt— kaupunkiin kouluun. Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hðn ei sanonut mitððn. Joitakuita pðivið my—hemmin lðhetettiin vðkeð muutamille kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman pððssð merelle pðin. Siellð oli paljon tehtðvðð, niin ettei heidðn arveltu palaavan niin pian. Lðhtevien joukossa oli my—skin Saapas-Tobine. 8. Pikku-isð oli palannut Indvikenistð. Hðnellð oli lupa koulusta ja hðnen piti jððdð kotiin muutamaksi ajaksi. Ensi pðivinð hðn kðyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. Pikku-isðstð oli nyt tullut pitkð poika. Hðn asteli lujin, pitkin askelin, aivan kuin vanha kalastaja. Sadelakki alhaalla niskassa ja kðdet housuntaskuissa hðn kulki tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikððn olisi hðnelle mieleen. Muuten oli hðn oikein kaunis poika, kun oli hyvðllð tuulella, sanoi Janine. Silloin olivat hðnen kasvonsa pelkkðð hymyilyð, hðn suorastaan sðteili iloa; silmðt katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen. Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympðr—imð. Mutta sellainen ei hðn ollut joka pðivð. Se oli Janinen huolena, ettð hðn oli niin kauhean ylpeð ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla ihmisiksi. Hðn voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kðvi vasten hðnen mieltðnsð. Janine voi melkein pelðtð hðntð. Isð Hesekiel oli kðrsivðllinen. -- Pojalla on huono perint— kuljetettavana matkassaan, sanoi hðn. -- Hðnen on pyrittðvð pððsemððn siitð vapaaksi. Oliko poika alkanut taistella omaa itseððn vastaan oli tosin epðvarmaa, mutta ainakin hðn nðytti oivaltaneen ettð hðnellð sisimmðssððn oli jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hðn kaiken, mikð kuohui ja riehui hðnen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jðttðnyt jðlkensð hðnen vakaviin lapsenkasvoihinsa. Janinen mielestð olivat hðnen silmðnsð alkaneet saada surumielisen ilmeen. * * * * * Oli kulunut parisen viikkoa. Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla. Mutta nyt oli hðn palannut, ja Pikku-isð oli ollut kutsuttuna koko pðivðksi Her—n kartanoon. Hðnen mielestððn oli Gunn kðynyt niin suureksi ja juhlalliseksi. Hðnen katseeseensa oli tullut jotain, josta Pikku-isð ei ollut selvillð mitð se oikein olikaan. Hðnestð tuntui ettð Gunn ei pitðnyt hðntð minððn sen erikoisempana miehenð, ja se loukkasi hðntð... Pikku-isð tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tytt—nen vain tuli lðhellekððn, kðvi hðn melkein ujoksi. Kun hðn seisoi katsoen Pikku-isððn, valtasi poikasen oman mitðtt—myyden tunne. Hðn voi siitð olla oikein suuttunut itselleen. Gunn ei ollut pyytðnyt hðntð tulemaan seuraavana aamuna rantaan. Niin meni hðn siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihðn Pikku-isð ettei Gunn viihtynyt sisðllð paremmin kuin hðnkððn. Mutta Gunn ei tullut. Olikohan hðn ehkð Lehtolassa, lukemassa tuomarin tyk—nð? Huoneessa, josta ei voinut nðhdð merta! Mahtoipa siellð olla juuri kuin vankilassa! -- -- Odotellessaan alkoi Pikku-isð onkia rapuja. Mutta hðn vðsyi ja heitti ny—rin kðdestððn -- -- Kuinka paljon hðnellð nyt oli Gunnille kerrottavaa!... Nyt, kun hðn oli alkanut olla mukana vesillð ja osasi kðytellð pitkðð siimaakin... nyt soutaisi hðn tytt—ð, niin ettð hangat naukuisivat. Ja rannikon karit tunsi hðn nyt paremmin kuin Gunn; pimeðssðkin hðn tððllð suoriutuisi... ððnestð tunsi hðn eri putoukset... Gunn ei varmaankaan edes tiennyt ettð niillð oli kullakin oma ððnensðvynsð -- -- Nyt, kun hðn oli ollut joka pðivð Thorkelin seurassa, oli hðn oppinut niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- -- Tietysti hðn tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta mihin kukaan voi pyrkið. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestð -- siellð oli ruokaa kaikille -- heidðn ei tarvinnut olla siitð kiistassa keskenððn kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhð, sanoi Thorkel, siellð ei ole mitððn raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja vapaa mies... Ja Thorkel oli sanonut ettð olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel jðisi elelemððn maalle -- ja sitð ei hðn aikonutkaan tehdð. Hðn halusi merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hðn suoriutuisi kyllð kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hðnelle opettanut, ettð jos joutuu karille, niin pððsee siitð, jos vain joku aluksessa osaa lukea syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitð toiselle, sillð silloin menettivðt ne voimansa... Nykyisin oli enðð niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja siksi niin monet hukkuivat... ainoa tððllð oli Enok; hðn oli pelastanut vaarallisilta matalikoilta enemmðn kuin yhden aluksen... Mutta kuinka saisi hðn Enokin opettamaan ne hðnelle? Keneltð oli Enok ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, jolta hðn oli oppinut ne... Ainakin hðn koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hðnelle... Hðnen katseensa kulki rantaa pitkin. -- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkðhk—n siro vene. Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja k—ydet olivat aivan uudet... Joku istui siinð ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus liukui eteenpðin! -- -- Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jðivðt sitð katsomaan -- -- Tuolla tuli raikas vihuri etelðstð! -- -- Pikku-isð veti syvððn henkeð. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta. Silloin ðkkið -- hðn ei taaskaan tiennyt mikð hðnen oli -- sillð hðn alkoi itkeð. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hðn ei tiennyt, mitð se oli. Hðn juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nðhdð hðnen kyyneleitððn. Ja kyynelten virratessa pitkin hðnen kasvojansa, valtasi hðnet kiihkeð halu merelle, purjehtimaan ylvððnð aaltojen ja kuohujen keskitse... oi, hðn nðki rekattinsa halkomassa vesið, sirona rakenteeltaan, keulastaan kapeana kuin veitsenkðrki. Ja aavalle merelle kðy sen tie, kohden saarta, missð ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hðn... Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hðn joutuisi hengenvaaraan, mutta aina hðn siitð pelastuisi -- -- Ja Pikku-Gunn jðisi seisomaan rannalle ja katsoisi hðnen jðlkeensð! Anders Halskar, jonka aina oli tapana kðvellð rantapuotien alapuolella, tuli samassa hðnen ohitsensa. Kððnnðistessððn mðllið suussansa, loi hðn syrjðkatseen poikaan. Hðn hymyili hiukan, sillð hðn ei ollut vielð koskaan nðhnyt tuon pikku miehen itkevðn. Pikku-isð raivostui huomatessaan tulleensa yllðtetyksi. Hðn ponnahti pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen Andersin jðlkeen. Maailma oli hieman mustennut hðnen silmissððn ja hðn tðhtðsi vððrin -- mikð oli onneksi. Kivi oli nðet jokseenkin iso, ja makasiinin seinð kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty. Kuin tietðmðttððn tarttui hðn vielð toiseen. -- -- Silloin otti joku hðntð ranteesta. Pikku-Gunn se oli. Hðnen silmðnsð olivat kyynelissð. -- En minð pelkðð sinua, sanoi hðn hiljaa, -- pððstð kivi! Mutta Pikku-isð ei pððstðnyt sitð. Silloin otti tytt— itse sen hðnen vapisevasta kðdestðnsð ja meni tiehensð. Pikku-isð kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisððn, pestðksensð hehkuvat, itkettyneet kasvonsa. Juuri tðnð onnettomana hetkenð havaitsi Janine muori hðnet. -- Mikð sinun on, Pikku-isð? Poika olisi halunnut huutaa ððneen. Hðn tempaisi kðsiinsð pyyheliinan, rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten pððtð. Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen hðneen kyynelsilmin. -- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isð, mielipahassani, jota kiivautesi minulle tuottaa! Ja muori jðtti hðnet yksin. Nyt heittðytyi Pikku-isð maahan. Hðn oli Jumalan ja ihmisten hylkððmð. Mitðpð muuta hðnelle jði neuvoksi kuin lopettaa itsensð! Isð Hesekiel tuli sisððn ja toimitti hðnet vuoteeseen. Voihan jokainen nðhdð ettð hðn oli sairas. Mutta y—llð, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, herðsi Janine muori ja huomasi ettð joku oli polvistunut hðnen vuoteensa ððreen. Hðn tunsi kuinka kostea poski painautui vasten hðnen kðttðnsð. Pikku-isð se oli. Paitasillaan hðn siinð kyyr—tti. -- En voinut siihen mitððn, kuiskasi hðn n—yrðsti. -- Tai olisin kyllð voinut, oikaisi hðn kiivaasti, -- mutta en minð tee enðð koskaan sillð tavoin! Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla! Hðnen tðytyi nousta laittamaan peitettð pojan ympðrille. Sitten hðn kiitti Jumalaa siitð ettð poika kumminkin syvinnð sydðmessððn oli hyvð. * * * * * Seuraavana pðivðnð nousi Pikku-isð my—hððn ja pujahti ulos koskematta ruokaan, vaikka p—ydðssð oli ohkoleipðð ja voipuuroa, paraita herkkuja, mitð hðn tiesi. Janine hiipi hðnen jðlkeensð. Poikasen tie kðvi virran rannalle. Mutta kun Janine nðki hðnen siellð aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei hðn uskaltanut hðiritð hðntð, vaan meni jðlleen sisððn. Pikku-isð ei ollut huomannut hðntð. Hðn istui ajatuksiinsa vaipuneena, tuijotti py—rteisiin ja mietiskeli. Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden salmen kautta ulos lahdesta. Ry—ppyðvð vaahto rðiskyi hðnen kasvoihinsa... py—rteet tempaisivat hðnen ajatuksensa mukaansa -- hðntð huimaisi -- mutta hðn tuli jðlleen jðrkiinsð ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta. Mutta hðnen sydðmessððn kðvi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin koskessakin. Nyt tahtoi hðn pððstð selville siitð, mitð juonia horna solmi hðnen povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hðnen elðmððnsð vai tulisiko hðnestð kunnon mies, kuten hðn olisi halunnut. Ja hðn koetti tunkea omaan sisimpððn olentoonsa, mutta ei l—ytðnyt tietð eikð polkua. Hðnen tðytyi raivata itselleen pððsy sinne. Tðytyihðn hðnen nðet tietðð, pitik— hðnen lopettaa itsensð vai ei. Hðn tahtoi tietðð, mimmoinen mies hðnestð voi tulla -- -- Hðn muisteli elðmððnsð Jarlsvikissð ja isððnsð, ja vðristys kðvi hðnen lðvitsensð... Ja isoisððnsð hðn my—skin muisteli, vanhaa Hesekielið... Joku oli sanonut ettð hðnellð oli ollut niin hurja luonto, ettei kukaan pystynyt hðntð hillitsemððn, ja Herran tietð ei hðn suinkaan ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut ettð Pikku-isð tulisi hðnen kaltaiseksensa... Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hðn voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli Thorkel ja kðvi istumaan hðnen viereensð. Hðnestð poikanen nðytti hiukan miettivðiseltð. Hðn halusi huvittaa hðntð. Niin kertoi hðn sitten kevððllð tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver oli ollut veljineen vesillð. He olivat nðhneet aavelaivan, niin ettð he kyllð tiesivðt mitð oli odotettavissa. Oli pikimusta y—. Pian istuivat he kaikki kuusi aavalla merellð kumoonkaatuneella veneellðnsð. Toinen toisensa jðlkeen pððsti otteensa. Silloin tuli hy—ky ja kððnsi veneen jðlleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui pððstð siihen. Illalla kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jðlkeen kulki Iver verta syljeksien -- niin ettð olihan siinð tullut miehen osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitð sanoi Hesekiel siihen? Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa. Thorkel loi hðneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta haaksirikosta. Tðytyihðn poika saada hyvðlle tuulelle. Mutta Pikku-isð nousi ja lðksi tiehensð. Tultuaan yl—s mðelle tðytyi hðnen pysðhtyð. Hðnestð tuntui ettð hðn oli tullut vanhaksi, jðrkevðksi mieheksi. Niin, hðnestð oli, kuin olisi hðn suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan. Kun hðn tuli sisððn, otti isð Hesekiel hðnet mukaansa huoneeseensa. Siellð hðn puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen. Sillðvðlin oli Janine ottanut esiin uudet —ljyvaatteet, jotka Elin rouva oli lðhettðnyt Pikku-isðlle. Isð Hesekiel oli aamulla ollut kartanossa ja silloin oli pððtetty ettð Pikku-isð saisi seurata nuottakuntaa, joka lðksi pyydystðmððn sillið. Tietysti oli Pikku-isð siitð mielissððn! Mutta hðn oli ðkkið kðynyt epðluuloiseksi ihmisið kohtaan, ja hðnen iloansa hðiritsi ajatus ettð Elin rouva sillð tavoin tahtoi toimittaa hðnet pois, -- hðn ei saanut seurustella Pikku-Gunnin kanssa. Mutta tðytyihðn hðnen kumminkin koettaa uusia —ljyvaatteitansa ja pitkið merisaappaita, jotka Elin rouva oli lðhettðnyt. Hðnellð oli enðð vain yksi toivomus: ettð Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hðnen jðlkeensð, kun hðn lðksi. Iltapðivðllð he lðksivðt matkaan. Mutta tytt—nen ei ollut rannassa. Pikku-isð seisoi veneen perðssð tuijottaen maihin -- mutta Pikku-Gunnista ei nðkynyt vilahdustakaan. 9. Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lðhtenyt matkaan, oli Pikku-Gunn rannassa sitð vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hðn oli jððnyt Stor—lle. Lisabet ja J—rgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan hðntð hyvin, ja hðn oli mielellððn jððnyt sinne. Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hðn melkein unohtikin Tobinen -- niin vilkas elðmð vallitsi sinð kesðnð merellð ja rannalla. Erððnð iltana hðn meni rantaan katsomaan, olivatko isoisð ja tðti jo tulossa kotiin pappilasta. Taivas punoitti tunturien ylðpuolella, ulappa oli tyyni ja sileð... siellð nðkyi veneitð, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen loisketta ja puhelua. Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan rajuilma tulossa? Hðn jði tuijottamaan sinnepðin ja havaitsi silloin ihmisolennon suolaamon ylðpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellð tanssiskeli, lðhestyen vðliin kallion reunaa, ikððnkuin aikeissa hypðtð alas, perðytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet hðntð kannattaneet. Ja hðn rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli! "Kðrsimys se sððstð ei miestð, naistakaan! Varhain jos sen kestðð, varhemmin rauhan saa vaaroilta vðijyviltð polulla elðmðn." Oliko Tobine palannut? Tobine oli my—skin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi hðntð vastaan. He kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella. Tobine niiasi ja sanoi hyvðð pðivðð sekð kiitti viimeisestð. Sitten hðn heittðytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hðnen helmaansa ja suuteli sitð. -- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kðvelemðssð... Kuljeksin tððllð niin haaveissani ja matkasta vðsyneenð, mutta sitð en voinut ajatella, ettð sinð olisit niin lopen hyvð ja tulisit tðnne. Pikku-Gunn perðytyi hiukan ja jði katsomaan hðneen. Tobine oli hðnestð kðynyt niin kummalliseksi. Hðn oli noussut jðlleen ja astui muutaman askeleen. -- Nðetk—s ettð minð osaan tanssia nðin hienossa paikassa. Osaatko sinð kotiljonkia? Pikku-Gunn meni hðnen luoksensa ja otti hðntð kðsivarresta. -- álð tanssi enðð, Tobine! Tule istumaan! Tobine pysðhtyi ja hðnen ððnensð kðvi n—yrðksi. -- Ehkð on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean vðsynyt! Hðn istuutui kivelle ja katseli ympðrilleen salaperðisen nðk—isenð. -- Tulin Josin veneessð. Minð puhuin kauniisti miehille, sillð minulla on sellainen luonto, etten minð koskaan ujostele. Sitten annoin J—rgenille muutamia aimo suukaloja -- hðn ei nðet olisi antanut minun lðhteð... Minð en ole koskaan kumarrellut ketððn, eikð suru saa taivuttaa minun niskaani! Hðnen silmðnsð sðihkyivðt. Hðn muuttautui lðhemmðksi Pikku-Gunnia ja nauroi. -- Olen aina ollut utelias maailmaan nðhden... ja aina halunnut puhella miesten kanssa. Ne yksin tietðvðt jotakin. Pikku-Gunn vetððntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin perin kummallinen! Hðnen musta, hiukan kðhðrð tukkansa ympðr—i raskaana ja kosteana hðnen kasvojansa. Hðnen katseensa harhaili sinne tðnne. Gunn koetti rauhoittaa hðntð ja silitteli hðnen kðttðnsð. Millaista oli hðnen olonsa ollut tuolla kaukana? Tobine oikaisihe. -- Ajatteles vain, sain siellð kahvia jok'ikinen pðivð, ja y—llð sain nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmð. Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin ettð kyllð minun oli siellð hyvð olla -- -- Hðn muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla ððnellð: -- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki minulle veristð vððryyttð... arvaapas, ken se oli? Tobine loi syrjðkarein ovelan katseen Gunniin. Sitten hðn mainitsi erððn nimen. Pikku-Gunn kðvi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isðn nimi. Tobine nauroi. -- Hðn oli niin hehkuvan lðmmin, niin miehekkððn kaunis; hðn olisi tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lðhteð", sanoin minð, "sinun tðhtesi on niin moni saanut itkeð, ja kyyneltahrat eivðt ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestð niitð pois..." Mutta kun hðn lðksi, kðvin minð heikoksi, siksi ettð olin antanut hðnen lðhteð. Ei ole helppo pitðð jðrkeðnsð kurissa. Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisððn. Tobine silmðili hðntð uteliaasti: -- Oletko kuullut vanhan sananparren, ettð naisella on seitsemðn sielua ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellð, sillð on seitsemðn henkeð eikð yhtððn sielua! -- Tobine, nyt sinun pitðð tulla sisððn; jauhamme muutamia papuja, niin saamme oikein hyvðð kahvia -- niin, ja lisðksi vielð ohkaleipðð -- -- -- Kiitos, kiitos, sinð pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvðð kahvia, kuin minð olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikð sellaista kallista viinið... Mutta sydðmen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku hautani ylitse, -- on kauheata, ettð on hylðnnyt iankaikkisen Jumalan, joka meidðt on luonut! Hðn nousi ja katsoi ulos merelle. -- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitðð lðhteð tanssiin -- -- Odota hiukan, sydðnkðpyseni... Sinð, joka olet niin oppinut, tiedðt varmaan, onko aaltojen alla rauhallista? Pikku-Gunn veti hðntð kðsivarresta. -- Nyt me lðhdemme, Tobine! Tobine kðvi istumaan. -- Ei, pieni ystðvðni, en minð voi tulla. Olen elðnyt Herran vihan myrskyssð ja nyt ei minun pidð saada mitððn kahvia -- minun pitðð kuolla! Pikku-Gunn kððntyi hðnestð poispðin ja tyrskðhti itkuun. Tobine nðki sen. Hðn nousi ja hymyili hðnelle. -- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun tðytyy tosiaankin antaa minun mennð -- olen pestautunut lðhtemððn pitkðlle matkalle, nðetk—s... etk— kuule, kuinka hðn syvyydestð kutsuu minua luoksensa? Hðn koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti hðntð kiinni. -- Mitð sinð sanot? Ei, se ei kðy sydðmelleni. Mitð apua siitð on, mitð sinð, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydðmeeni! Hðn tempaisi itsensð irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi tuulessa. -- Nðetk—, nyt nostan purjeet! Hðn viittasi ulapalle, hðnen silmðnsð loistivat ilosta. -- Katsos, tuuli yltyy, meri kðy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitð olen pitðnyt kaiken ikðni! -- Tobine, sinun tðytyy totella, nyt tulee isoðiti... -- Minulla ei ole aikaa, silmðterðni, lintuseni! Nðetk—, tðmð on minun viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kððntyy, silloin saan minð seurata sitð. Hðn riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hðnen jðlkeensð ja veti hðnet takaisin. -- Tobine, Jumala ei tahdo, ettð sinð tekisit sillð tavoin! Tobine sðpsðhti ja jði miettimððn. Sitten hðn seurasi Gunnia. Hðn veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan onkaloon. -- Tule, kuiskasi hðn, -- autan sinua. Sinun tðytyy tulla kirkkoon rukoilemaan minun puolestani! Hðn nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmðlle penkereelle. -- Puhu Jumalalle, rukoile hðntð, joka asuu syvyyksissð, ettð saisin mennð tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enðð palata sieltð takaisin! Pikku-Gunn kumartui levotonna hðntð kohden. -- Sinun tðytyy my—skin tulla tðnne yl—s! -- Siunattu silmðterðni, nðethðn ettð seison tððllð odottamassa. Pikku lapsi, etk— enðð tunne minua? Minð olen se, joka olen tullut suuresta tuskasta! Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kðtensð kohden taivasta. -- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitðð sanoa, mitð hðnen on tehtðvð. Ole armelias hðnellekin, joka on minun isðni! Minð koetan kyllð tulla kiltiksi! Mutta sinun tðytyy nyt heti tulla Tobinen luo. Tule hðnelle avuksi ja jðð hðnen luoksensa, jos voit! Hðn nousi. Onkalossa oli pimeð. Meri vy—ryskeli valkoisena. Silloin hðn nðki Tobinen ojennetuin kðsivarsin kiitðvðn lðhestyvðð lainetta kohden. Silmðnrðpðyksen hðn seisoi jðhmettyneenð -- sitten hðn kiipesi ðkkið kiven yli, tarttui pakraan, jonka nðki rannassa, ja kiiruhti rantaa alas. -- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedðn sinut maalle! Hðn ei nðhnyt Tobinea. Silloin juoksi hðn kauemmas, huutaen tuskasta. Joku saapui ja tarttui hðneen. Anders Halskar se oli. Hðn kantoi hðnet ylemmðksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka oli kadottanut jðrkensð. Voihan hðn nðhdð, ettð virta jo oli vienyt Tobinen... Mutta vesillð oli kyllð vene, jos Jumala tahtoi pelastaa hðnet. Elin rouva ja tðti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivðt parahiksi kotiin ennen myrskyn puhkeamista. Elin rouva lðhetti vesille monta venettð, mutta Tobinea ei l—ydetty. Virta oli ollut liian voimakas, hðn oli seurannut sen mukana hietasðrkðn poikki. Syvyys oli niellyt hðnet. Ylhððllð kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia. Erððnð aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa. Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin. Tytt—sen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessð, luki hðn sen ððneen. "Isoðiti! Tððllð ei ole ilmaa. Meri ei ole tððllð. Ei tððllð, missð minð asun. Kaikki katsovat minua. Minð en niitð tunne. Jos saisin olla Her—ssð ja lukea tðdin ja isðn edessð, koettaisin oppia lðksyni. Isoðiti, minun tðytyy sanoa sinulle, ettð minð en voi olla tððllð. Her—ssð nðen Jumalan. Tððllð en tapaa hðntð koskaan. Terveisið lðhettðð Gunvor Elinintytðr, (Her—n kartanosta)." Kukaan ei puhunut sanaakaan. Tðti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille valahti vieno hymyily, ja tuomari nðytti siltð kuin hðnet olisi vapautettu raskaasta taakasta. Seuraavana pðivðnð tuli my—skin kirje Elin rouvan vanhalta ystðvðttðreltð, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hðn kertoi ettð tytt— oli sairas koti-ikðvðstð. Nytkððn ei kukaan puhunut mitððn. Mutta kaikki olivat iloissaan siitð ettð lapsi ei voinut jððdð sinne missð oli. Her—ssð oli viime aikoina tuntunut tyhjðltð. Tðllð kertaa lðksi Elin rouva matkaan. Hðn tahtoi nðhdð, kuinka Pikku-Gunnin laita oli, ja hðnellð oli asioitakin. Mutta kaikki tiesivðt ettð hðn aikoi tuoda tytt—sen mukanaan kotiin. Tðti pelkðsi ettð hðn alkaisi surra Tobinen kohtaloa. Elin rouvan valpas silmð tarkkasi hðntð. Hðn nðki ettð tytt—sen posket kðvivðt jðlleen punaisiksi ja ettð hðn tuli voimakkaaksi ja terveeksi. Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hðn. Mutta tuomarin mielessð herðsi jðlleen kysymys, eik— olisi parasta hankkia hðnelle kotiopettajatar. Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tytt—... ja tðti parka -- ja hðn itse -- ei, ei heistð ollut hðnelle opettajiksi. III 10. Kerran oli tuomari virkamatkalla erððssð kaukaisemmista kðrðjðkunnista. Hðn oli juuri aikeissa lðhteð kotiin, kun S—ren Utholmen tuli pyytðmððn ettð hðn tulisi hðnen luoksensa. Kuten tuomari tiesi, oli erðs priki kevððllð myrskyssð ajautunut siellð maihin. Se oli kotoisin Troms—stð, ja miehist— oli ollut kurjassa tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan mikð missðkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut my—skin muuan nainen, ja hðn oli ollut varsin kauan sairaana, ja hðn asui yhð vielðkin S—renin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut hðntð ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut ettð hðn oli venakko, mutta kumminkin he ymmðrsivðt jokaisen hðnen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut ettð oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkðsivðt pitðð hðntð kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, ettð heidðn kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja ihmetteli, oliko muukalainen ehkð jðrjeltððn hiukan vialla. Mutta sen he kaikki tiesivðt, ettð jos tuomari olisi hyvð ja poikkeaisi heille, niin pystyisi hðn kyllð saattamaan asiat oikealle tolalle -- -- S—renin selittelyistð ei tahtonut ikinð tulla valmista. Tuomari ei jaksanut kuulla niitð loppuun. -- No, lðhdetððn nyt matkaan! He lðksivðt rannasta. Tuuli kðvi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari aavistikaan, olivat he jo perillð. Vene kiinnitettiin ja he lðksivðt kulkemaan kallionotkelmaa yl—s. Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti kaulaansa ja heristivðt korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi tulijoihin epðluuloisesti pitkien silmðripsiensð takaa. Elukat ymmðrsivðt, ettð taloon tuli vieraita. S—ren nðytti tietð. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivðt sisððn. Sekð ulkona ettð sisðllð tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien vðlille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa. Juuri vierasten saapuessa oli talonvðki istuutunut illallisp—ytððn. Venðlðisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hðn ei maistanut palaakaan, ennenkuin emðntð tuli p—ytððn. Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin p—ydðn ððreen. Hðnen piti olla niin alentuvainen ja sy—dð heidðn kanssaan. Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hðn hðnelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hðnelle hy—dyksi. Hðn lausui ihmettelynsð siitð, ettð muukalainen puhui niin hyvin norjankieltð. Tðmð kertoi tulleensa neljðntoista vuoden iðssð Norjaan maanpakolaisena, yhdessð tðtinsð kanssa. He olivat silloin oleksineet monta vuotta Norjassa. S—ren rupesi kertomaan viimekesðisestð haaksirikosta. Rouva Baranoff kuunteli, s—i hiukan ja vaipui sitten taapðin tuolinsa selkðnojaa vastaan, silmðt puoleksi ummessa, ikððnkuin hðnen ajatuksensa olisivat olleet kaukana sieltð. Falck tarkkasi hðntð. Hðn voi olla neljðnkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen tðytyi tuomarin katsoa hðneen. Muukalaisen silmðt olivat tyynet, lempeðt -- mutta ne herðttivðt aavistuksen ettð niiden ilme voi kðydð hehkuvan tuliseksi... Tumma tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun piirteissð oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hðn ei hymyillytkððn. Koko hðnen olentonsa todisti ylhðistð syntyperðð, perinnðistð hienostumista. Tuomari tuli my—skin tarkanneeksi hðnen pukuansa. Sillð ei ollut mitððn yhteistð ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti hðnen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hðn nðytðkððn istuessaan siinð punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynð! Hðnen ððnensð oli matala, korostus omituisen rytmillistð. Oli kuin se olisi soinnahdellut vielð hðnen vaiettuaan. Hðn alkoi puhella S—renin vanhan ðidin kanssa. Hðnen silmðnsð muuttuivat. Hðnen suuri suunsa, jossa hampaat kimmelsivðt, kðvi lempeðksi, hðnen kasvonsa kuvastivat hyvyyttð. Luettiin iltarukous ja laulettiin. Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla ððnellð, mutta vanha virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon. Noustiin p—ydðstð ja rouva Baranoff poistui. Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff sai aina niin paljon kirjeitð ja eri nimillð. Amelia oli lukenut, ettð sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia... Tuomari lupasi tehdð mitð voi. Hðn lðksi hakemaan rouva Baranoffia. Hðn kuljeksi hetkisen kumpujen keskellð, ennenkuin l—ysi hðnet. Rouva Baranoff istui pienellð vuorenhymppylðllð, katsoen merelle ja poltellen paperossiansa. Falck pysðhtyi jonkun matkan pððhðn. Hðn ei tiennyt, voisiko mennð hðntð hðiritsemððn. Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti siipiððn liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jðnnittyneenð seurasi hðn nðytelmðð. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tðnne, sillð kotka tuli niin lðhelle ettð ne voivat nðhdð sen ilkeðsti tuijottavan katseen. ákkið lensivðt ne ilmaan, hðtðisesti, nopeasti siipiðnsð rðpytellen -- -- Kotka kohosi taas korkeammalle, tðhtðsi toista parvea ja jðlleen toista, kunnes vðsyi, istuutui luodolle, asetti siipensð lepoon ja hioi nokkaansa -- -- Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lðhestyi hðntð. -- Tððllð on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on yhtðlðistð... Hðn heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hðnen silmissððn vðlðhti jotain salaman tapaista. Falck kðsitti miksi Amelia tunsi kauhua hðntð kohtaan. Rouva Baranoff salli hðnen kðydð istumaan viereensð. Falck kysyi, mitð voisi tehdð hðnen hyvðksensð. Hðn otaksui ettei rouva Baranoff ollut halukas jððmððn tðnne kauemmaksi. Rouva Baranoff kððnnðhti hðntð kohden. -- Minð en ole koskaan ennen nðhnyt merta... Hðn vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan. Hðnen silmðnsð olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitð ympðrillð oli. Tuomarin tðytyi jðlleen katsomistaan katsoa hðneen. Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hðnen kasvoissansa ilmaisi tarmoa... Miksikðhðn hðn sitten oli jððnyt tðnne niin pitkðksi aikaa? -- -- Maanpakolaisena oli hðn tullut Norjaan neljðntoistavuotiaana, kenties hðn jðlleen oli maanpaossa... Falck istui ððneti, jðttðen hðnen valtaansa mððrðtð, halusiko hðn puhella. -- Minð pidðn noista vanhoista virsistð, sanoi rouva Baranoff hetken kuluttua, kððntyen hðneen pðin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on miellyttðvðð katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhðpukimissa ja virsikirja kðdessð. Falck katsoi hðneen ihmeissððn. Hðnen apunsa ei siis tðssð ollut tarpeen. Sen parempi! -- Minua ilahduttaa ettð te viihdytte tððllð niin hyvin! Niin, kaikkialla voi olla onnellinen! Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa -- odotellessaan. Falck kðsitti sen pilaksi. -- Ja mitðhðn me sitten oikeastaan odotamme? -- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla ððnellð: -- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Nðettek—, mikð pimeys nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintð pimeyttð seuraa pðivðnkoitto. Hðn lðksi nopeasti pois. Falck jði seisomaan paikoilleen. Hðnen mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle. Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hðnen eteensð Venðjðn veripunaisen taivaanrannan. * * * * * Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa -- ja laskeutuivat lepoon. Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon surumieliset sðvelet sulautuivat hyvin hðnen ajatuksiinsa. -- -- ákkið tuli hðn ajatelleeksi, ettð hðnen tðytyi lðhteð matkaan varhain seuraavana aamuna. Hðn halusi sanoa venðlðiselle rouvalle jððhyvðiset ja meni tupaan hðntð tapaamaan. Mutta hðn ei ollut siellð. Vihdoin l—ysi hðn hðnet rannasta. Hðn istui jðlleen silmðillen ulos merelle. Falck odotteli -- hðn otaksui ettð muukalainen pian lðksisi sisððn, sillð oli jo my—hðistð. Mutta hðn istui liikkumatonna. Silloin meni Falck hðnen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen ihminen, se minun tðytyy sanoa! Rouva Baranoff kððnnðhti puolittain hðneen pðin. -- Minð teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat. -- álkðð suinkaan antako minun herðttðð itseðnne. Mutta pyytðisin saada lausua teille hyvðstit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa ja lðhteð tððltð. Rouva Baranoff nousi ja ojensi hðnelle kðtensð -- pitkðn, notkean kðtensð, jonka ote oli niin tarmokas. -- álkðð vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hðn nauraen. Mutta tuossa naurussa oli haikea sðvy. Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hðn ehkð jossakin pulassa, josta hðn voisi auttaa hðnet. Jos niin olisi, auttaisi hðn ilolla. -- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllð rahaa! Ja kumartaen jððhyvðisiksi hðn poistui. * * * * * Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmðili hðn aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelðstð, mutta voihan se tosin kðydð navakammaksikin. Niin arveli my—s S—ren. Tuomari valmistautui matkaan. Hðn ajatteli kiireessð hetkisen tuota vierasta naista, mutta eihðn tðmð tarvinnut hðnen apuaan eikð halunnut tððltð pois, mikðli hðn voi kðsittðð... Parasta olikin, ettei hðnen tarvinnut joutua mihinkððn tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- -- ken tiesi, vaikka hðn olisi maanpaossa oleva nihilisti? -- Kun hðn tuli rantaan, oli muukalainen siellð tðysissð matkapukimissa. Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissððn. Hðn ei koskaan ollut varhain aamulla hyvðllð tuulella, eikð hðn pitðnyt yllðtyksistð. -- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan ðkkið. Tuossa ððnessð oli omituinen sointu, joka ehkðisi kaiken vastarinnan, siinð ilmeni hillit—ntð tuskaa, joka samalla herðtti sððlið ja levottomuutta. Mitð oli tuomarin nyt tehtðvð muukalaiseen nðhden? -- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdð ty—tð hyvðksenne, lisðsi hðn hiljaa. Hðnen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva. -- Tietysti, mielihyvðllð, vastasi tuomari kohteliaasti ja lðhetti miehet noutamaan hðnen tavaroitansa. Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lðhdettiin matkaan. Auringonpaisteessa kimmelsi tiheð sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he sivuuttivat saariston, herðsivðt lokit ja lensivðt merelle pðin pitkin, veltoin siivenly—nnein. Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Nðin varhain aamulla ei hðn ollut puhelutuulella. Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpðin pitkin laineita niin ettð vaahto pðrskyi. Tuomarin uusi vene oli ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeð siitð: nopealiikkeinen ja keveð se oli kuin kala, ja verraton purjeilla kuljettaessa. Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti. Falck silmðili seuralaistansa. Tðmð istui kuin vaipuneena omaan itseensð. Valohohteen ympðr—imðnð hðn siinð istui ikððnkuin tummaan huntuun verhottuna. Lopuksi tuomarista tuntui, ettð hðnen pitðisi sanoa jotakin. Hðn katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta. Hðn saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn. Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta? Tietystikin oli niin! -- -- -- -- Mutta olisipa ihmeellistð, ellei hðntð voisi saada sanomaan jotakin. -- Ettek— eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus ilmenee tðllaisessa seurustelussa varsin miellyttðvðssð muodossa -- sillð tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata. Rouva Baranoff ei vastannut mitððn. Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidðn ei ole ikðvð! Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan ikðvð! Hymyillen hðn jatkoi: -- Ikðvystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus. -- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksið jotain parempaa. Tuomarin ððni kajahti leikilliseltð. Hðn katsoi rouva Baranoffiin. Vasta silloin tuli tðmð tarkanneeksi hðnen silmiðnsð. Ne herðttivðt luottamusta hðnen mielessðnsð. -- Mitð te ajattelette minusta? kysyi hðn hiljaa. Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielð mitððn. Mutta ensi aluksi merkitsen vain p—ytðkirjaan, ettð teidðn ei voi olla koskaan ikðvð, siksi ettð te ette ole onnellinen. Mitð te sitten olette keksinyt ikðvystymisen tilalle? -- Minð odotan. -- Ja hðn lisðsi hiljaa ja kiihkeðsti: -- En valita mistððn. Olen onnellinen siitð ettð olen tyyni ja voin odottaa. -- Niin, elðmð suo lepohetkiðkin! Rouva Baranoffin huulet kðvivðt valkoisiksi; hðn katsoi toisaanne. Falck katui sanojansa. Mutta seuraavana hetkenð kððnnðhti rouva Baranoff hðnen puoleensa, ja hðnen kasvojensa ilme kðvi katkeran pilkalliseksi. -- Elðmð on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla? Hðnen katseensa kðvi hilpeðksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka Falckiin vaikutti kammottavalta. Sitten alkoi rouva Baranoff hyrðillð erðstð kevytmielistð ranskalaista laulua. -- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hðn piti! No, varsin kernaasti hðnen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enðð halunnut jatkaa ðskeistð keskustelua. -- Eik— ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta... -- Eik— pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitð, ettð elðmðssð aina noudattaa oikeaa jðrjestystð... Kuinka nukuitte viime y—nð? -- Minð nðin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen maahan. Siellð oli erðs vanha mies. Nðhdessðni hðnet tunsin vihlovaa pelkoa sydðmessðni. Hðn tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hðn, "tiedðtk— ettet voi tðssð maailmassa saada mitððn ilman tuskaa?" Ei, sitð minð en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmðrsin ettð hðn puhui totta, sillð olihan hðn vanha mies, niin ettð hðnen tðytyi tietðð se -- -- Hðn nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen. Seurasi ððnett—myys. Tuuli kiihtyi. -- Pelkððttek— te? Rouva Baranoff pudisti pððtðnsð. -- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyð, joka kðy salmissa. -- Hðn viittasi Utholmenille pðin. -- Oleskella tuolla —iseen aikaan ja kuunnella kohinaa niin mahtavaa, ettð se saattaa kaiken muun unhoon -- se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- -- Tuli vihuri, ja tuomarilla oli tðysi ty— pidellessð perðsintð. Rouva Baranoff muuttautui lðhemmðksi ja sanoi hiljaisella, n—yrðllð ððnellð: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdð ty—tð hyvðksenne -- mutta ðlkðð tiedustelko koskaan mitððn minusta itsestðni! Falck kertoeli Her—n kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista, sitten Lehtolasta ja itsestðnsð. Hðn ehdotti ettð rouva Baranoff lukisi Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hðnelle ranskaa ja paljon muuta -- -- Hðn ei ollut koskaan aavistanut ettð voisi olla niin puhelias nðin varhain aamulla. Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hðn tehnyt jotain, mihin ei ollut luullut kenenkððn voivan hðntð taivuttaa -- hðn oli puhunut Gunvorista. Hðn ei itsekððn kðsittðnyt, kuinka oli voinut sen tehdð. Hðn kðvi ðkkið ððnett—mðksi ja suljetuksi. Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mðkeð yl—s, tuli Elin rouva pihassa heille vastaan. Hðn pysðhtyi katsoen vuoroon heitð kumpaakin. Hðn oli jo hiukan kuullut asiasta. Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi tarjonneensa hðnelle toistaiseksi asunnon luonansa. Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, lðpitunkevin katsein. Sitten hðn pudisti pððtðnsð, kiiruhti hðnen luoksensa, polvistui hðnen eteensð, tarttui hðnen kðteensð ja suuteli sitð. -- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hðn rukoilevasta -- On niin kauan siitð, kun kukaan on minua kutsunut sillð nimellð. Elin rouvan ankara katse kðvi lempeðmmðksi. Hðn tuli liikutetuksi, tietðmðttð itsekððn, miksi. Oliko tuon ððnen soinnussa jotain, joka saattoi hðnet ajattelemaan Gunvoria? Hðnestð tuntui melkein, kuin olisi Gunvor lðhettðnyt tuon muukalaisen tðnne. -- Tervetuloa! sanoi hðn painokkaasti. -- Jððtte minun luokseni; on parempi niin! 11. Oli kulunut muutamia vuosia. Her—ssð olivat ne rauhallisesti menneet menojaan. Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelðstyttðmððn mielið -- mutta lðhimmðn ympðrist—n varma turvallisuus oli kuin kilpi heidðn ja kaiken ulkoa uhkaavan vðlillð. Yksin Vera Baranoffkin nðytti tyyntyneen. Hðn oli yhð vielð Her—ssð. Kaikista tuntui nyt jo siltð, ettð hðnkin kuului taloon. Elin rouva oli kiintynyt hðneen. Vaikka he eivðt voineetkaan koskaan pððstð yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se rauhoitti hðntð, ja hðn oli kðynyt ruumiillisesti vahvemmaksi. Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia luonnosta, joka ty—skentelee hðtik—imðttð. Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevðsti Elin rouva vaikutti Veraan. Totta puhuen oli Veran salaperðinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut tuomaria. Hðn oli my—skin hieman laskenut leikkið hðnen varastoon kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka vaikutti levottomalta kuin meri eikð nðyttðnyt voivan vðsyð eikð kulua, oli hðnestð hiukan hankala ja kðsittðmðt—n. Nyt oli tuomarista huvittavaa nðhdð, kuinka Vera keskustellessaan Elin rouvan kanssa hetkiseksi voi kðydð tavallisten jðrkevðin ihmisten kaltaiseksi, jotka tyytyvðt etðisyydestð ja ylimalkaisesti harrastamaan vapautta ja edistystð. Elin rouvan olennossa oli nðet jotakin, joka vaikutti siltð kuin saisi hðn itse merenkin tyyntymððn. Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin kðvi hðnestð jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa. Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin hðntð kristilliseltð nðk—kohdalta. Kummankin mielestð hðn tuntui liian k—ykðiseltð. Rovastin mielestð tðytyi Elin rouvan hðnelle osoittamaa hyvyyttð katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hðn epðili, ettð rouva Baranoff oli karannut miehensð luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin epðilyksið, ettð hðn juuri oli miestð pyydystðmðssð. Hðn toivoi ettð Jumala auttaisi tuomaria pysymððn kylmðkiskoisena. Mitð muissa piireissð lienee hðnestð ajateltukin -- joka tapauksessa hðnestð pidettiin, ja tuntui aina virkistðvðltð, jos kenellð oli jotain hðnestð kerrottavaa. Ihmeellisintð oli, ettð hðn ikððnkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten kanssa. Hðn oli aina samaa mieltð kaikkien kanssa, ja se tuntui jokaisesta miellyttðvðltð. Ettð tðmð ei johtunut mistððn itsekkðistð laskelmista, siitð oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman, ettð hðnen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, ettð siinð oli tilaa kaikelle, mitð kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hðn oli niin selvillð kaikesta, sekð hyvðstð ettð pahasta. Hðn ei hðmmðstynyt mistððn; hðn voi aivan rauhallisesti keskustella mitð kammottavimmista seikoista -- oli aina kuin hðn olisi tiennyt paljonkin vielð pahempaa. Se tuntui jossakin mððrin helpottavalta. Kuormat kðvivðt kuin kevyemmiksi ja pimeys vðhemmðn synkðksi. Ainahan oli niitðkin, joista rannikon talvi kðvi pitkðksi. Adventin alkaessa valtasi heidðt helposti synkkðmielisyys. Kun tðmðntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hðnen kanssaan, ajattelivat he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nðhdð sinusta! Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestð valoisan kesðn touhun jðlkeen. He voivat hðnestð huomata, ettð hðnestð tuntui aivan kuten heistðkin. Nðihin kuului Vikka tðti. Hðnestð oli oikein hauska saada kannatusta Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut kðsittðð ettð kukaan saisi kyllðnsð kirkkaasta kesðvalosta, raikkaasta elðmðn tuoksinasta. Mutta tðdistð oli aina ollut ihanaa, ettð tuli pimeðtð ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkðnð yli maan, tuotti tðhtivalo ja kirkas kuutamo hðnelle lepoa ja mielentyyneyttð. Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten loimutessa, silloin tuntui hðnestð kaikki tuolla ulkona kðyvðn niin ihanaksi saduksi, ettð kaikki muu sen rinnalla hðvisi mitðtt—miin, melkeinpð olemattomiin. Mutta tðdistð oli ihmeellistð, ettð rouva Baranoff voi ymmðrtðð hðntð niin hyvin. * * * * * Sððnn—llinen koulunkðynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei nðet ollut my—ntyvðinen kuten tðti. Mutta vðhitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielð keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tðmð suuresti lisðsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekð hðntð itseððn ettð ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan. Vera opetti hðntð tanssimaankin, ja se huvitti hðntð. Hðn sai my—skin oppia muutamia kuvaustansseja, -- venðlðisið kansantansseja, joissa oli pððaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkððnteet. Tðmð huvitti my—skin Elin rouvaa ja Falckia. Vðliin pidettiin harjoitukset pihalla. Erððnð pðivðnð oli heillð useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera heidðn joukossaan erððn notkean ja soreavartisen pojan. Hðn veti hðnet esiin. Tðmð oli Pikku-isð, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa. -- Tule sinð mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan! Pikku-isð kðvi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hðn suostui kernaasti ja oppiminen kðvi helposti. Toisten mielestð oli kauneimpia nðytelmið, mitð voi nðhdð, kun hðn ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessð. Pikku-Gunn oli nðet my—skin ylennyt isommaksi ja kðynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi. Elin rouva ja Falck eivðt olleet ainoat, joiden nyt tðytyi muistella viimeistð kesðiltaa, jolloin Her—n Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik tanssivat yhdessð. Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellð oli hðn jðrjestðnyt kaikki oman pððnsð mukaan. Vierashuoneista oli hðn muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. Pimeiltð ullakoilta ja niiden komeroista oli hðn kaivanut esiin kaikenmoisia ihmeellisið kapineita. Ettð ne olivat pahoin rempallaan, ei haitannut kovin; hðn oli itse nikkari ja maalari ja minkð mitðkin. Kerran sai hðn avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hðn enðð tullut toimeen ilman hðntð. Jos hðn vain antoi hðnelle hiukan ohjeita, voi nðet Anders tosiaankin saada aikaan mitð tahansa. Mðlliððn ahkerasti pureskellen suoritti hðn monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut kajonnut. Vanhat vaivaiset p—ydðt toipuivat, antiikkinen pronssikruunu voi katsoa kðyneensð jðlleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten porsliinikynttilðnjalkain paimenettaret ryhtyivðt jðlleen jatkamaan karkeloansa. Lisðksi tuli vielð mitð ihmeellisimpið esineitð esiin Veran omista matkalippaista. Niiden vðririkkaus levitti pelkkðð pðivðnpaistetta ympðrilleen. Pikku-Gunnille kðvivðt nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat etelðð, josta hðn oli kuullut isðnsð kertovan. Ja hðn voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen p—ydðn ððressð Veran maalaustelineitten vieressð. Siellð oli niin paljon katseltavaa. Kirjoitusp—ydðn tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua gasellia. P—ydðn molemmin puolin ne siinð loikoivat, ja aivan valkoisia ne olivat, ja pitkðt sarvet olivat suorat kuin nuolet. P—ydðllð seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen ylðpuolella riippui pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvðrinen lasi. Se paloi aina. Sen vieno, veripunainen valo vðritti paholaiset elonhohteella. Pikku-Gunnin tðytyi alinomaa katsahtaa niihin. Mutta kaikkein useimmiten hðn loi silmðyksen pilarien takana seisovaan kaappiin. Siellð hðn nðki pyhðn Yrj—n vapauttamassa libyalaisen kuninkaantyttðren lohikððrmeestð, ja Perseus taisteli merihirvi—tð vastaan, pelastaen Andromedan. Kuinka hðn iloitsikaan siitð ettð he molemmat pelastuivat. Hðn ei koskaan vðsynyt heitð katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhð Yrj—! Kaikki mitð Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivðt edes hðnen pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden. Ihmeellisintð kaikesta oli nðhdð hðnen maalaavan. Hðn maalasi nðet merta kuolleinensa. Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitð, mutta hðn ei voinut olla katsomatta. Silloin jði hðneltð piirustaminen kesken. Hðn vaipui ajatuksiinsa. Hðnen tðytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita. * * * * * Erððnð iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle ettð he menisivðt kðvelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia. Kun ei hðn tavannut hðntð arkihuoneessa, meni hðn siipirakennukseen ja kolkutti ovea. Noudattaen Veran kehotusta kðydð sisððn hðn avasi oven, mutta pysðhtyi pððstðen hiljaisen huudahduksen. Vera seisoi keskellð huonetta, yllððn puku, jota Falck ei ollut nðhnyt vielð koskaan. Se oli pitkð, valkoinen, poimutettu leninki, purppurareunuksella koristettu; pððssð hðnellð oli kultainen turbaani, ja paljaita kðsivarsia kiersivðt renkaat. Tuomarin katse seurasi hðntð, kun hðn nyt kulki yli lattian. Hðn ihmetteli hðnen liikkeidensð kauneutta ja kuinka miellyttðvðltð ja suurenmoiselta hðn vaikutti. Vera hymyili. Mutta kun hðn loi silmðnsð tuomariin, nðki tðmð kuinka kiihkeð niiden katse oli -- ja tðynnð tuskaa. -- Te yllðtitte minut, sanoi Vera hilpeðsti. -- Olen pukenut ylleni muinaisaikaisen itðmaisen kuninkaanpuvun -- kðytin sitð kerran erððssð juhlassa... ja mielessðni herðsi halu haaveilla uudelleen silloinen haaveeni. Falck olisi halunnut pyytðð anteeksi ettð oli hðirinnyt, mutta Vera keskeytti hðnet. -- Minun on tððllð niin hyvð olla, ettð keksin tðllaista; kokoon voimia -- tulevia aikoja varten! -- Niin, eik— tulevaisuus olekin teidðn oikea haavemaailmanne, jossa te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttðminen on helppoa, mutta ne tðytyy jðlleen repið maahan. Eik— s e kðy raskaaksi? Tuomarin ððnensðvy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hðn tutulla alalla. Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kðdenliikkeen. -- Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat todellisuuden! Falck meni maalaustelineitten luo, missð oli peittðmðt—n, puolittain valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivðt rantaan ja luodot peittyivðt kuohuihin. Ruskolevð kiemurteli kððrmeitten kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja aallonpohjissa, mustain levðkððrmeitten keskellð, kellui ja keinuili kuolleitten kasvoja. Pitkissð jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvðlkettð. Vera tuli hðnen luoksensa. -- Tuollainen huvittaa minua! Tuomari ei vastannut. Hðn katsoi p—ydðllð olevia luonnoksia ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinð oli meri, auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltðvðnð -- pitkðhk—t laineet loppumattomiin tðynnð kuolleiden ruumiita... siinð sinivihreitð gletshereitð jððhðn jðhmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili puutarhan suuri heracleum-ryhmð, suojaten komeilla valkoisilla kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin kuuluivat kuolleille kuin elðville. -- Kuinka te kestðtte tuollaista ty—skentelyð, sanoi tuomari hiljaa. -- Ettehðn toki nðyttðne nðitð Gunnille... Hðn alkoi epðillð ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hðnelle hy—dyksi. Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethðn ovat niin rauhallisia. Ne rauhoittavat minuakin... Ja emmehðn me tiedð niin tarkoin, elðmmek— me itsekððn vai emme. Tuomari loi hðneen tutkivan katseen. -- Mitð kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? kysyi hðn. Veran ylðhuuli vðrðhti ylvððn ivallisesti, mutta hðnen katseessansa kuvastui tuskaa. -- Oli kerran mies... nðen hðnet unissani kððrmeenð, joka luikertelee minua kohden. Kauhu tðyttðð silloin mieleni... ja seuraavana pðivðnð mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tðllaista... Ettek— voi ymmðrtðð sitð? Hðn katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen. Falck ei vastannut. Vera seisoi hðnen edessððn huoneen puolihðmðrðssð. Lampun punainen valo sekaantui sinertðvððn kuutamoon, saattaen hðnen sððnn—tt—mðt piirteensð, koko hðnen olentonsa esiintymððn haavemaisessa vðriloisteessa. Ilmassa ei vðreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, jota Vera kðytti, vaan my—skin jotain salaperðistð, huumaavan viehðttðvðð... Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lðhtemððn. Mutta Vera laski kðtensð hðnen kðsivarrellensa. -- Olette oikeassa. Kokemukseni elðmðstð ovat kammottavia. En rakasta sitð enðð. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain olisi aikaa siihen... -- Mitð te sitten rakastatte? Mikð pitðð mielenne niin palavana? -- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran tðytynee siis hðnen pðivðnsð tulla! Ja kun hðn varustaa sotajoukkonsa, silloin tahdon rukoilla hðntð panemaan miekan minun kðteeni... Koston kauhea pðivð se on, jota minð riemuiten odotan! Falck tuijotti hðneen. -- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi tuonut meidðn nðk—piiriimme. Pian te katoatte jðlleen. Mutta ðlkðð nyt antako minun kauemmin hðiritð itseðnne. Hðn kððnnðhti lðhteðksensð. Hðn oli unohtanut, mitð varten oli tullut. Vera pidðtti hðnet jðlleen. -- En kðsitð, miksi te ette tahdo nðhdð minun kuolleitani. Elðmð on tuli... katsokaa tðnne -- -- syvðt vedet ovat sammuttaneet sen sydðmet eivðt enðð kðrsi, jalka ei vðsy. Ettek— ymmðrrð, kuinka ihanaa se on?... Ymmðrrðtte kyllðkin, -- olen nðhnyt teistð, ettð te ymmðrrðtte sen. Falck nauroi ja kohautti hartioitaan. -- No, eihðn maailma ole pelkkðð hauskuutta... -- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua hyvyyttð, unohdettuja ajatuksia... -- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jðlleen uudelleen... -- Niin, eik— se ole ððrett—mðn vðsyttðvðð... Vera polki jalkansa maahan. -- Mutta eteenpðin on sittenkin pððstðvð! -- -- Huomaan teidðn pelkððvðn, ettð minð saatan lapsukaisen pððstð py—rðlle! Voitte olla levollinen, -- sillð sitð en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tytt— ei omista muuta kuin mitð hðn voi kðyttðð... Terðvðpðinen hðn tosin ei ole, teidðn pikku tytt—senne, mutta hðnellð on raitis mieli. Ja se merkitsee enemmðn. Minð jumaloin hðntð. Siinð on itse luonto vartijana. Hðntð ei mikððn voi vahingoittaa. Tuomari ei ollut samaa mieltð. Mutta nyt halusi hðn lðhteð tðyttð totta. Hðn seisoi kynnyksellð. Vera ojensi hðnelle kðtensð, hymyillen viehkeðð, melkein huomaamatonta hymyððn. Lðhtiessððn nyt pois, oli tuomari tykkðnððn unohtanut aikeensa mennð lammikolle. Hðnen mieleensð oli tullut muita ajatuksia. Vera oli mennyt akkunan luo ja vetðnyt verhon syrjððn, juuri kun tuomari kulki avoimen akkunan ohitse. -- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona puutarhassanne. Se, mitð enin rakastan, on hiljaisuus, jonka tðyttðð vaienneet soinnut. -- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen hðneen hymyillen. -- Mutta sitð useimmat eivðt kðsitð, -- he eivðt kuule noita sointuja. Falck jatkoi matkaansa. Hðn ei pitðnyt siitð ettð Vera illoin kulki hðnen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hðnen soittoansa. Hðn ei voinut sietðð sitð ettð hðntð millððn tavoin tarkattiin. Hðn tahtoi pitðð oman itsensð rauhassa muilta. Hðn meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitð pðivðn kuluessa oli tapahtunut. Hðn tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksil—kohtaisella rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja vðreihin. Kuinka hiljaa ja varovasti hðn niitð kosketteli! Monenlaiset ajatukset py—rivðt hðnen pððssðnsð. -- -- Kaiketi rouva Baranoff sentððn joskus rupeaisi ajattelemaan lðht—ðkin; ilmeisestihðn hðnellð oli jotain erikoista puuhaa... tuo ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia seikkoja -- -- Elin rouva ei enempðð kuin hðnkððn ollut koskaan huomaavinaan mitððn. Mitð tuo kaikki hðntð liikutti -- hðn tahtoi elðð elðmðnsð rauhassa. Mutta Elin rouva nðytti melkein pitðvðn luonnollisena ettei Vera koskaan lðksisikððn pois. Hðn oli tottunut hðneen... Oikeastaan oli tuomarin kðynyt samaten. Ja hðnkin tahtoi, kuten Elin rouva, olla hðnelle hyvð, mutta hðntð vaivasi ettð hðnen aina tðytyi olla varuillaan pysyðkseen hðnestð haluamassaan etðisyydessð. Vðliin tðytyi hðnen sopivalla tavalla perðytyð, Veran pyrkiessð hðntð lðhemmðksi. Oli aloja, joille Falck ei tahtonut pððstðð ketððn asiaankuulumatonta. Hðn ei voinut sietðð hðnen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta ettð Veran ajatukset olivat niin usein hðneen kiintyneet. Hðntð hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat hðnen tietoisuuteensa... Hðnellð oli tunne ettð Vera tahtoi hiipið hðnen muistojensa pyhðtt——n. Se ei saanut tapahtua. Olipa hðn kerran puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hðnen mielensð oli mennyt siitð aivan hðmmennyksiin ja hðn oli tuntenut ikððnkuin ihmettelyð siitð ettð Vera uskalsi mainita Gunvorin nimeð samaan tapaan kuin puhutaan muista asioista. Sitten ei Vera ollut tehnyt sitð enðð koskaan toiste. Mutta nyt tuntui tuomarista epðilyttðvðltð, oliko tuo seurustelu oikeastaan hy—dyllistð Pikku-Gunnille. Elin rouvaa ja hðntð oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi vðliin voi katsoa Veraan ikððnkuin ðidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran tyk—nð kðvi rajuilma, pakeni hðn tðdin turviin. Falck pððtti sentððn puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi jo ymmðrtðð monenmoista -- hðn ei enðð ollut turvattu mielenvammoilta. Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva. -- Jopa nyt kannattaisi siitðkin olla huolissaan, sanoi hðn. -- Ei lapsella ole mitððn hðtðð. Elin rouva pysyttelihe yleensð jokseenkin vieraana Herralle, mutta tuntui sentððn melkein siltð kuin hðn olisi uskonut hðnen aina olevan vartioimassa hðnen lastansa. Hðnen mielestðnsð Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli suloista pððstð kaikista huolista hðnen opetukseensa nðhden. Niinpð siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epðr—imiset raukeamaan tyhjiin. Ei my—skððn nðyttðnyt siltð kuin Vera Baranoff olisi aikonut lðhteð pois. Mitð kauemmaksi ehdittiin, sen enemmðn hðn kotiutui taloon. Eikð tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa hðntð, yhtð vðhðn kuin vanhan, ðreðn Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietðnyt naisia. Iltapðivisin nðhtiin hðnet usein kðvelyretkellð Pikku-Gunnin ja Pikku-isðn kanssa, ikððnkuin he olisivat olleet kolme hyvðð toverusta. Pikku-Gunnista oli hauskaa kðvellð hðnen seurassansa, ja hðn osoitti hðnelle suojelevaa ystðvðllisyyttð, sillð ulkosalla liikuskeltaessa voi hðn vuoroonsa opastaa opettajaansa. Mutta kirkkaina talvipðivinð pujahti Pikku-Gunn usein hðnen luotansa. Kun auringonsðteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietðnsð suurten liekehtivien taruelðinten kaltaisina, jotka pyrkivðt sisððn taivaanporteista, silloin ei ollut mitððn niin hauskaa kuin olla yksin rannassa. Kun Gunn noin kðyskenteli siellð hohdetta katsellen, herðsi hðnessð aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- -- Eikð hðn odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva, jotain sanoin selittðmðt—ntð, kðsittðmðtt—mðn suurta, joka oli koittava kaikelle maailmalle. Ja haaveisiin vaipuneena voi hðn siinð seistð seisomistaan, katse kiintyneenð kultaiseen taivaanrantaan. 12. Tðti Vikkaan nðhden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. Tiesihðn hðn ajan rientðvðn edelleen, mutta hðnen mielestðnsð sitð ei huomannut Elin rouvasta eikð tuomarista, eikð hðn itse huomannut itsestðnsð ettð hðn kðvi vanhaksi. Nyt kðvi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hðn tiennyt, oliko hðnen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua. Ainoastaan Pikku-Gunnista hðn voi huomata ajan liikkuvan eteenpðin. Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti kðydð Gunvorin kaltaiseksi. Opetuksesta oli tðdin osalla enðð uskonto ja kðsity—t. Mutta Vera Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Vðliin hðn anasti omille aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitð jððnyt ollenkaan tðdin opetukseen, toiste hðn sulkeutui huoneeseensa eikð tahtonut nðhdð lasta eikð ketððn muutakaan, niin ettð tðti sai kðyttðð kaikki opetustunnit siihen, mikð nyt sentððn oli tðrkeintð. Mutta huomaamattaan nukahti tðti tuon tuostakin hetkiseksi, Pikku-Gunnin kertoessa uskontolðksyðnsð. Ja Gunn soi tðdille niin kernaasti tuon lepohetken -- eihðn siitð koitunut mitððn haittaa. Kukaan muu ei huomannut ettð tðti kðvi yhð heikommaksi ja vðsyneemmðksi ja hengitti aina vaivaloisemmin. Hðn suoritti yhð edelleen nuo vðhðiset kotiaskareet, jotka vuosikausia olivat kuuluneet hðnen tehtðviinsð. Hðn rakasti kaikkia Her—n kartanon elðimið ja ihmisið ja kaikkia muita olentoja, joiden hyvðksi voi tehdð jotakin. Hðnen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdð hyvðð jollekin. Siksi oli hðnellðkin salainen kirjeenvaihtonsa, hðnellð kuten Veralla. Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia kðrsineet siitð, ettei heillð ollut tietð vuoren yli. Siksi oli tðti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hðn oli varma ettð he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa. Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui tðti asianomaisten olevan matkoilla ja arveli ettei palvelusvðki ollut tiennyt tehdð mitððn hðnen kirjeisiinsð nðhden. Kun heidðn sitten hðnen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, kirjoitti hðn uudelleen. Hðnen tðytyi tosiaankin ihmetellð, ettð he alati ja yhð olivat matkoilla. Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hðn paljon muutakin. Tðdin suurimpia ansioita oli hðnen tyyni, taitava tapansa kðsitellð sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kððntyð hðnen puoleensa, -- tohtorikaan ei pitðnyt hðnelle puoliansa, vðitti Aron. Yksin Irmildkin halusi hðnet luoksensa, kun oli sairas. Mutta kenellekððn ei pðlkðhtðnyt pððhðn, ettð tðti itse voisi sairastua. Oli niin totuttu nðkemððn hðnet hiljaa hy—riskelemðssð. Ei kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi ettð koskaan voisi olla toisin. Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Erððnð pðivðnð tuli hðn kesken opetustuntien tðdin luo. -- Tðti, en voi olla Veran luona, hðn on niin pahalla tuulella -- hðn on saanut kirjeen... istun sinun luonasi kutomassa viininlehtið. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta kuinka onkaan laitasi, tðti? -- Olen hiukan vðsynyt, ystðvðiseni... Ehkðpð nukahtaisin hiukan... -- Sinð ry'it —isin etkð nuku. Sinun pitðisi varmaankin paneutua vuoteeseen. Tðti nðytti pelðstyneeltð. -- Mitð hy—dyttðisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina kauhistuttanut ajatella ettð tuottaisin muille vaivaa. -- Tðti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla. Tðti hymyili. Oli kuin hðn olisi saanut kutsun juhlaan. Niin nukahti hðn sitten hetkiseksi. Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hðnelle kahvia, oli hðnestð tðdin olennossa jotain outoa. Pieni r—yhel—reunuksisen valkoisen myssyn verhoama pðð lepðsi vðsyneenð pieluksella, posket punoittivat ja hðntð vaivasi kuiva, kiihkeð yskð. Pikku-Gunn meni noutamaan isoðitið. Tðmð lðhetti heti sanan tohtori Torgersenille. Mutta tðti pani kovasti vastaan, niin ettð hðnen kasvonsa kðvivðt yhð punaisemmiksi. -- Sitð ei saa tehdð. Minusta on aina ollut kauheata ajatella ettð ihmiset saisivat vaivaa minun tðhteni... nyt minð nousen -- -- Samassa tuli Torgersen sisððn. Hðn oli kðynyt erððn lðhellð asuvan sairaan tyk—nð ja tuli sattumalta kðymððn kartanossa. Ei, tðti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hðn kielsi varmasti. Hðnen taudistansa ei hðn ollut tðysin selvillð, mutta ajatteli ettð se ehkð oli lievðð keuhkokuumetta. Se kðvi pitkðlliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitð jatkui jatkumistaan. Vaivoja ei tðdillð my—skððn ollut, oikeastaan hðntð rasitti vain vðsymys ja unettomuus. Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa hðntð. Eihðn valvominen —isin ollut tarpeen ja tðti halusi maata pitkðt hetket yksiksensð. Hðn ei koskaan pidðttðnyt Gunnia kauan yhtðmittaa luonansa. Hðn lðhetti hðnet rannalle tai metsððn. Palatessaan toi hðn hðnellekin luonnon raikkautta mukanansa. Tðti lðhetti hðnet my—skin talliin ja navettaan viemððn viestejð ja terveisið. Maatessa tuli hðnen mieleensð kaikenmoisia huolia elukkoihin nðhden. Hðn kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitð pihassa milloinkin oli tekeillð -- -- Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkððt tappelemaan... Ja Ruusukkia pitðisi pitðð silmðllð, se oli niin oikullinen... eikð sen pitðisi saada kðyskennellð yhdessð Ilokin kanssa, jota se ei voinut sietðð -- -- Illoin oli tðti tyynempi. Vðliin antoi hðn Pikku-Gunnin ottaa lippaasta esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitð ja lukea ne ððneen. Silloin istui hðn vuoteessansa. Hðnen silmðnsð kirkastuivat -- -- hðn nðki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella uteliaisuudella hðn nyt tarkasteli elðmððnsð, ikððnkuin olisi kysymys jostakin toisesta. Tohtori ei ollut tyytyvðinen hðntð tutkiessaan. Sydðmentoiminta oli heikko, ja illoin palasi kuume. Tðti ei tahtonut nauttia lððkettðnsð, vaan oli hyvillððn jos hðnen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois. Kaikista tuntui ettð tðti oli muuttunut -- ikððnkuin kðynyt henkisesti voimakkaammaksi. Ennen ei hðn ollut koskaan puhunut paljon. Hðnen silmðnsð olivat olleet vðsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne olivat loistoa tðynnðnsð, ja hðn puhui rohkeasti kaikenmoisesta. Elin rouva huomasi todeksi vanhan lððkðrikirjan sanat ettð "hitunen kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillð tuollaisena ei hðn ollut koskaan ennen nðhnyt tðtið. Hðntð ei tuo huomio miellyttðnyt. Turhaahan oli liiaksi miettið menneitð. Kun hðn nyt istui kuunnellen tðtið, kðvi hðnen mielensð raskaaksi -- sillð entisyyden jðttðmðt jðljet olivat syvðt. Mutta tðdin nyt levðtessð siinð niin hienoisena ja vienon arvokkaana, niin valkoisena ja hentona ja silmðt lempeðn loistokkaina, tðytyi Elin rouvan melkein verrata hðntð kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut kehkeytyð ennenkuin nyt -- hetkistð ennen pitkðn, hiljaisen y—n tuloa. Hðn muistutti todellakin noita ihmeellisið kukkasia, jotka kasvavat huomaamattomina, aukenevat, levittðvðt hohdetta ja kuolevat. Elin rouva ei liioin uskonut tðdin enðð paranevan. Hðn oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Her—n kartanossa, tuli siitð aina tieto edeltðpðin. * * * * * Tullessaan erððnð aamuna sisððn, tapasi Pikku-Gunn tðdin istuallaan vuoteessa. Hðn ei huomannut ettð kukaan tuli sisððn, vaan tuijotti eteensð vilkkain, jðnnittynein katsein. -- Poloinen, nðen kuinka sinð kðyskentelet odotellen ja luulet saavasi sen mitð odotat... Siinðhðn nðen sinut jðlleen... Kuljet kulkemistasi ja ajattelet ettð lopuksi kumminkin l—ydðt sen... Niin, niin, -- nðen sinut hyvin... nyt olet kðynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillð nyt on kaikki lopussa! Kuiskaten jatkoi hðn: -- Nðetk— nyt ettei mikððn toteutunut kaikesta siitð mitð odotit? Nyt kððntyi hðn Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperðisesti: -- Minðhðn kuljin kaiken ikðni hakien erðstð ihmistð; mutta ne purot, jotka virtaavat ennen Maarianpðivðð, kuivuvat sitten... Minð lðksin liikkeelle liian varhain, -- niin, niin... -- Mutta tðti, mitð kaikkea sinð jutteletkaan... Tðssð tulee kahvia ja mukana oikea makupala... -- Lapsi, et tiedð kuinka pitkð matka minun tðytyi kulkea... Helppoa ei se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihðn saa koskaan unohtaa mitððn... Hðnen valittava ððnensð tunki Pikku-Gunnin sydðmeen. Hðn yritti lðhteð noutamaan isoðitið. Mutta tðti otti hðntð kðdestð. -- Et saa mennð... ei, sinun pitðð nyt kuunnella... sillð nðetk—, kun aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeðksi... kaikki ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitð, jota ei kukaan saavuta... Hðn mumisi hiljaa, lempeðsti. -- Katsos, nyt ymmðrrðn miksi hðn ei palannut koskaan! Miksi olisi hðn palannut luokseni?... Ja kun hðn tuli, ei enðð ollut ovea, josta hðn olisi pððssyt sisððn... "Rakkaani, jðð sinne", sanoin minð, "sillð kun olit kaukana, silloin olit minua lðhellð, mutta kun tulit luokseni, silloin nðin ettð olit minusta kaukana... Mutta kerran pitðð sinun palata, sillð sinð olet ystðvðni Jumalan edessð." Hðn istui kðdet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti hðneen vaieten. Tðdin ilme oli niin ihana ja hðnen ððnessððn vðreili niin kiihkeð hellyys, ettð se sai Gunnin silmðt kyyneltymððn. Hðn polvistui sðngyn ððreen. Tðti laski kðtensð hðnen pððhðnsð. -- Nðetk—, pienokaiseni, sanoi hðn heikolla ððnellð. -- Siitð tulee elðmððn niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta liikenee hiukka kiintymystð, mutta tuo hiukka herðttðð vain suurta tyhjyyttð -- -- nðen sen nyt edessðni! -- Ei, ei, mumisi hðn, -- en tosiaankaan ymmðrrð, miksi pitðð kiusata itseðnsð! Hðnen katseensa harhaili sinne tðnne. -- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko joku ulkona? Pikku-Gunn tuijotti hðneen ja pelko valtasi hðnen mielensð, sillð tðdin piirteet muuttuivat ja kðvivðt niin omituisen jðykiksi. -- Ne puristavat silmðt pððstðni. Oi, pyydð etteivðt ne sitð tekisi! kuiskasi hðn. Hðn vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista. Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lðhetettiin noutamaan Torgersenið. Sinð pðivðnð selveni jokaiselle, ettð tðdin lðht— oli lðhellð. Hðnen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisððntyi. Hðn ei voinut enðð sy—dð, tuntematta mitð kauheimpia tuskia. Niin otti hðn Pikku-Gunnilta pyhðn lupauksen, ettei tðmð enðð antaisi hðnelle mitððn sy—tðvðð. Mutta kuumehoureissa hðn vaikeroi nðlðstð: kaiken ikðnsð oli hðn tehnyt ty—tð muiden hyvðksi, ja nyt ei kenellðkððn ollut edes leipðpalaa antaa hðnelle. Pikku-Gunn ei saanut enðð mennð tðdin luo. Oli noudettu kaupungista sairaanhoitajatar. Viikkokausi meni menojaan. Tðti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhð edelleen suljettuna. Pikku-Gunn tahtoi nðhdð tðdin vielð kerran. Toiset eivðt tienneet ettð hðnen _tðytyi_ pððstð hðnen luoksensa, siksi ettð hðn oli luvannut sen itsellensð. Hðn uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tðmð nauroi, sillð hðn nauroi aina -- varsinkin kaikelle surulliselle. Y—llð tuli hðn kartanon pihaan, missð Pikku-Gunn odotti hðntð. Hðn oli voimakas. Melkein yksin hðn pystytti tikapuut ikkunaa vasten. Hðn seisoi alapððssð pitðmðssð niitð kiinni, Gunnin kiivetessð niitð yl—s. Tytt—nen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pððsi nðin tðdin huoneen viereiseen kamariin. Siellð istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tðdin luo. Tðmð makasi silmðt ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hðn hengittikððn. Silloin kiintyi tðdin katse hðneen ðkkið. Hðnen silmðnsð olivat niin surulliset, ettð Pikku-Gunn alkoi itkeð. -- Sinðk— siinð olet, pienokaiseni! No, sittenhðn voimme mennð! Jumalan kiitos, ettð vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etk— kuule kelloja, jotka ilmoittavat suruajan pððttyneeksi? Jumalan kðy sððliksi ihmisið, kun heidðn on ollut niin paha olla! Gunn meni hiljaa lðhemmðksi ja polvistui vuoteen ððreen, painaen kasvonsa tðdin polttavaan kðteen. -- Tðti, en saanut koskaan sanoa ðidille, kuinka paljon pidin hðnestð. Se ei saa tapahtua enðð toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- -- -- Lapsi, tiedðtk— ettð makaan tðssð odottamassa kuolemaa? Luuletko, ettð Jumala tietðð sen? Minun tðytyy lðhteð toiseen maahan; tiedðtk—, paistaako siellð aurinko? Olen aina pelðnnyt pimeðtð -- -- -- Enin kðy minun sððliksi Mortenia, kuiskasi hðn, -- tiedðn ettð se tulee kaipaamaan minua. Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tðdin kintereillð. Nyt se makasi liikkumatonna sðngyn vieressð, ikððnkuin olisi tiennyt mistð oli kysymys. Tðti katsoi ihmeissððn Pikku-Gunniin. -- Pieni ystðvðni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo hengittðð. Miksikð sinð itket, lapseni? Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensð. -- Ei, nyt ei sinun pidð nðhdð minua alakuloisena, -- tahdon iloita siitð ettð sinð olit niin kauan luonamme ja ettð nyt saan olla luonasi! ákkið valtasi pelko jðlleen tðdin mielen. Hðn aukoi silmiððn hurjan tuskan vallassa. -- Minkðtðhden tulee niin pimeð... miksi kðy myrsky yli maan!... minne voin piiloutua? Pikku-Gunn rohkaisi jðlleen mielensð. -- Sen tiedðt kyllð, tðti! -- Kuinka kðy murheellisten sydðnten? -- Heillð on Kristus! Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tðdin edessð. Hðn oli niin varma asiastaan. Tðti katsoi hðneen pelðstyneenð. -- On kammottavaa pimeðllð tiellð! kuiskasi hðn. -- Rukoile armoa -- minð olen ollut syntisraukka, kun olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle! Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili: -- Sinð voimakas Isð, joka olet sekð isðmme ettð ðitimme, tule tðnne ja pidð meistð huolta! Hðn ei sanonut enempðð. Hðnellð oli niin palavan varma vakuutus, ettð Jumala tulisi. Hðnen ððnessððn oli jotain, joka ilmaisi sen. Tðti kðvi levollisemmaksi. -- Minua palelee, pieni ystðvðni, on niin kylmð kulkea tðtð tietð... Miksi kðyvðt kasvosi niin mustiksi, lapseni? Hðn makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja. Gunn vastasi hðnelle kirkkaalla, varmalla ððnellðnsð. Tðti hymyili hðnelle. -- Sano jotakin, joka levittðð loistetta -- -- -- Kyllð, tðti. Katso, hðn tulee, joka on ensimðinen ja viimeinen. Sinð olet vaeltava hðnen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole enðð koskaan tunteva nðlkðð tai janoa! Tðti kohottautui pystympððn. Lempeðt, puoleksi sammuneet silmðt syttyivðt vielð kerran loisteeseen. Hðn kurotti kðtensð. -- Ei, sinðk— siinð olet! kuiskasi hðn. -- Nðen ettð istut odottamassa! Hðn vaipui patjoille ja hðnen kasvoilleen levisi rauhan hohde. Lydrik tuli sisððn. Hðn oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten noussut tikapuita yl—s ja tullut sisððn. Hiljaa lðhestyi hðn vuodetta ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hðnestð oli niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hðnen ðitinsð kuoli ja suru tðytti koko elðmðn. Tðti ei nðhnyt hðntð. Hðn ei nðhnyt enðð ketððn. Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hðnestð kaikki, mikð kuului elðmððn. Silloin kohotti Lydrik kðtensð ja luki siunauksen hðnen ylitsensð. Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressð, katse kiintyneenð noihin valkoisiin kasvoihin. Tðti hengitti hiljaa, kevyesti. Hðn nukkui unta, joka johtaa kuoleman syvyyksiin. Kului tunti. Silloin nousi Pikku-Gunn ðkkið ja jði tuijottamaan eteensð. Hðnen silmðnsð olivat tummat ja suuret. -- Tðti, kuiskasi hðn, -- nðen sinut, sinð elðt! Sitten hðn vaipui tiedotonna maahan. Mutta Lydrik jði seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi. 13. Jonkun aikaa tðdin kuoltua tðytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja alkoi kðydð rippikoulua rovasti Thymannin tyk—nð. Pikku-isð oli ollut talven ajan kalastusretkellð, mutta oli palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hðnen piti my—skin suorittaa rippikoulunsa. Hðn oli lykðnnyt sen tavallista my—hempððn. Se johtui siitð ettð hðn tahtoi kðydð Pikku-Gunnin kanssa yhdessð. Hesekielistð oli tullut pitkð, solakka poika. Veneessð kðvi hðn jo tðydestð miehestð. Nyt ei kukaan enðð saanut kutsua hðntð Pikku-isðksi -- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine. Kun hðn tuli kotiin ja nðki Pikku-Gunnin, tuntui hðn hðnestð muuttuneen paljon. Hðn oli kasvanut suuremmaksi ja kðynyt hienoksi kuin mikðkin neiti. Pikku-isðð ilahdutti ettð hðnkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hðnen olevan; -- Pikku-Gunnin takia se hðntð ilahdutti. Mutta eipð hðnestð juuri nðyttðnyt siltð, ettð Gunn olisi sitð huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isð olisi tykkðnððn hðipynyt hðnen muististansa. * * * * * Muutkin olivat huomanneet, ettð Pikku-Gunn oli ððnett—mðmpi ja suljetumpi kuin ennen. Falck oli huolissaan hðnestð. Ilmeisesti oli Tobinen juttu synkistyttðnyt hðnen mieltðnsð, ja nyt tuli lisðksi suru tðdin kuolemasta. Tuomarin mielessð herðsivðt jðlleen entiset epðilykset, oliko Veran seura hðnelle niin erikoisen sopivaa. Hðn oli vðliin kohdannut Gunnia hðnen tullessaan siipirakennuksesta. Tytt—nen oli ollut kiihkeðsti liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin hðn oli ehtinyt sanoa hðnelle sanaakaan. Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina. -- Ehkð hðnelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellð, sanoi hðn, -- mutta me Her—n naiset olemme aina kestðneet sellaista. Se on ollut meille tarpeen. Meillð on ollut niin paljon tehtðvðð. -- Ja rovasti on tyytyvðinen hðneen, lisðsi hðn, -- hðn sanoo ettð Jumalan sana on sattunut hðnen mieleensð. Arvelen ettð on parasta jðttðð hðnet omiin valtoihinsa. Pikku-Gunn aavisti hiukan mitð toiset keskustelivat hðnestð ja iloitsi saadessaan olla rauhassa. Tðmðn jðlkeen jumaloi hðn hiljaisuudessa isoðitið entistð enemmðn. Hðnestð oli niin turvallista nðhdð hðnen kðyskentelevðn tietðnsð voimakkaana ja ilomielisenð, tietðð voivansa luottaa hðnen valppaaseen silmððnsð ja suojelevaan kðteensð -- turvassa kaikilta kysymyksiltð, joihin ei tahtonut vastata. Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisðisesti noissa oloissa. Her—n kartano tarjosi hðnelle kodin, joka hðnestð oli puhdasten sointujen lðpitunkema pyhðtt—. Hðn kðyskenteli siellð niin turvallisena, riemukkaasti tuntien voimakkaan kðden virittðvðn hðnen sielunsa soittimet sopusointuun rannan ja meren perussðvelten kanssa. Totta oli, ettð hðnellð oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytðnyt hðntð tulemaan illoin vuorelle hðntð tapaamaan. Hðn oli luvannut Jumalan edessð tðyttðð hðnen pyynt—nsð. Mutta hðn ei ollut nðhnyt hðntð. Niin oli Jumala varmaankin ollut hðnelle armollinen ja suonut hðnelle levon. Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hðn tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. Tuo tunne oli syventynyt hðnen tarkatessaan ympðrillððn elettðvðð elðmðð, ja Tobinen viittaukset hðnen sukunsa rikoksiin olivat saattaneet siihen synkemmðn vðrityksen. Hðnessð oli herðnnyt harras halu sovittaa mitð voi. Hðn tahtoi saada varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan. Tuo ajatus tðytti hðnen mielensð. Aina oli hðnellð ollut se kðsitys, ettð kun hðn tuli suureksi, mððrðisi Jumala itse hðnelle hðnen ty—alansa. * * * * * Sillðvðlin hðn kasvoi ja yleni, kðvi solakaksi ja siroksi, miellyttðvðksi ja raikkaaksi kuin meren kesyt—n lintu. Kun hðn sai onnen kasvaa yksinðisyydessð, ei hðn aavistanutkaan, millð sðdekehðllð nuoruus ympðr—i hðntð. Mutta isð Hesekiel havaitsi sen. Hðn oivalsi noiden syvðkatseisten silmien ilmeen. Hðn nðki ettð Gunvor palasi jðlleen heidðn luoksensa. Kun Pikku-Gunn tuli ja laski kðsivartensa hðnen kaulaansa niin omituisella tavalla, tuntui hðnestð ettð se oli kuin joutsensiipi. Hðnen tðytyi muistella sitð aikaa, jolloin hðn itse oli nuori ja ensi kerran nðki Gunvor Torintyttðren. Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hðn lahden ympðri etelððnpðin, pitkðð rantakaistaletta pitkin. Eihðn hðn halunnut tððltð pois -- mutta kevððstð saakka oli hðn kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan. Merellð oli ollut niin paljon laivoja. Hðn oli nðhnyt niiden tulevan ja menevðn. Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herðttivðt hðnessð levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen ettð hðnellð olisi siivet, millð lentðð pois. Hðn ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hðn sai aavistuksen odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne tðytti hðnen mielensð ja samalla arkuus -- hðn olisi halunnut lentðð lokkien kanssa vesille ja viipyð siellð kauan -- -- Joka aamupðivð sai hðn mððrðtyt opetustuntinsa Veran tyk—nð. Hðnestð oli aina kuin pujahtaisi hðn suljettuun maahan, missð vallitsi ainainen pimeys. Mutta pimeðssð voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivðt hðnen sisimpðnsð tuleen. Usein valtasi hðnet siellð melkein pelko, mutta hðn ei ollut puhunut siitð kenellekððn, sillð hðn ei tahtonut luopua noista hetkistð. Mutta oli sentððn ollut rauhoittavaa pððstð jðlkeenpðin tðdin luo viinilehtið kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isð ja huolehti jokaisesta pienestð varpusesta. Nyt oli tðti poissa. Mutta nythðn hðn jo oli niin suuri, ettð hðnen kaiketi piti tulla toimeen omin pðin. Hðnen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella anteeksiantavalla kðrsivðllisyydellð. Voihan jokainen sen huomata, ettð Vera oli toisenlainen kuin isoðiti ja isð. Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja juomaa nuorelle kyllðstymðtt—mðlle mielelle. Hðnessð oli jotain meren kaltaista. Mitð Gunn kuuli hðnen elðmðstððn, se muistutti my—skin merta. Siksi rakasti hðn hðntð. Kerran tuli tuomari heidðn luoksensa ja oli hilpeðllð mielellð ja laski leikkið. -- No, kuinkas kðy, kysyi hðn, -- saatteko te hðnet totutetuksi ihmistavoille? Nðhkððs, hðnhðn on oikeastaan vain lintunen. Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti: -- Minð noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hðnet taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta. Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja. * * * * * Rippikouluaika kðvi Gunnille raskaaksi. Rovasti oli sanonut ettð se oli paras aika koko elðmðssð. Pikku-Gunn ei voinut saada sitð tunnetta, ja se seikka vaivasi hðntð. Varmaankin hðn oli syntisempi kuin muut. Oli kesð, ja lapset kokoontuivat kirkkoon. Mutta kun Gunn istui siellð, valtasi hðnet usein hðpeðntunne. Hðnen oli nðet niin vaikea pððstð tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, ettð suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hðnen Jumalansa. Pieni Jumala, joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille. Ja lisðksi yksin virren sðveletkin kuljettivat hðnet ulos suuren Jumalan tyk—. Usein hðn istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. Todelliseksi tyydytyksekseen hðn huomasi sen tapahtuneen avoimen taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hðnet vihitty toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hðnkððn ollut halunnut pieneen ummehtuneeseen kirkkoon. Sitten tuli hðn ajatelleeksi mitð Vera kerran oli sanonut, nimittðin ettð kirkko ja pappi kyllð voivat olla hyvðt olemassa, mutta ettð jos hðn tahtoi tietðð minne maailman suuri viisaus oli kðtketty, niin sisðltyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhðt kirjat esillð... jokainen voi lukea niitð, eikð ihminen voinut mistððn kuten niistð oppia elðmððn Jumalan kasvojen edessð. Gunn oli alkanut mietiskellð niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat ajatukset eivðt hellittðneet hevillð. Hðn joutui syvyyksiin, jotka pelðstyttivðt hðntð. Hðn alkoi katsella ympðrist—ððn toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli oikein ihmisten laita? -- -- Hðnen kðsitteensð kristitystð eivðt soveltuneet ihmisiin, sellaisina kuin ne enimmðkseen olivat. Siellð oli joitakuita, jotka olivat niin tavattomasti herðnneitð. Mutta niillð oli virheitð ja heikkouksia, joista ne eivðt vðhððkððn vðlittðneet. Eik— sen, mikð oli suurinta kaikesta, pitðnyt suoda ihmiselle enemmðn ylevyyttð ja voimaa? Eihðn toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut ettð ihmiset olisivat niin viheliðisið? -- -- Mutta eihðn hðn itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan! Tuo ajatus sai hðnet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivðt tienneet millaisia olivat. Mitðhðn Jeesus ajattelikaan kaikesta tðstð maailman itsetyytyvðisestð synnillisyydestð, hðn, joka oli tullut sytyttðmððn tulen, hðvittððkseen kaiken halpamaisen -- -- Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut nðk—nsð, mutta rukoillut Jumalaa, ettð saisi tulla jðlleen sokeaksi. Oliko hðnkin saanut nðk—nsð hetkiseksi? Tðnð talvena oli niillð seuduin perustettu uusi lahko. Sillð oli nimenð "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelðstð tullutta jumalanmiestð. He puhuivat joka ilta. Pikku-Gunn oli kðynyt kerran heitð kuulemassa. Silloin tapasi hðn Irmildin. Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan hðntð. Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyvðinen oloonsa. Siellð oli niin paljon ihmisið, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidðn luoksensa, ne saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa. Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lðhteð mukaan. * * * * * Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hðnellð ollut koskaan ollut parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hðnen tosin olikin vaikea oppia lðksynsð, voi rovasti sentððn huomata ettð Jumalan kðsi oli koskenut hðneen. Sitðpaitsi oli Gunn aina ollut hðnen lemmikkinsð. Hðn oli istunut hðnen polvellaan, vetðnyt hðntð parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut hðnelle pienið totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa. Yhð edelleenkððn ei ollut ketððn, joka olisi vðlittðnyt niin vðhðn hðnen arvoasemastaan kuin Gunn. Hðn sinutteli hðntð yhð edelleen ja sai tehdð sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittðinkin rouva Thymannille. * * * * * Pikku-Gunn oli sðilyttðnyt lapsellisen kiintymyksensð rovastiin, mutta sitð mukaa kuin aika kului, oli hðnen ihailunsa vðhenemistððn vðhennyt. Ripillepððsyn lðhetessð oli hðn alkanut toivoa ettð rovasti tekisi pienen matkan kaupunkiin. Hðn olisi mieluummin tahtonut ettð kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen. Mutta siitð ei tietysti tullut mitððn. * * * * * Muutamia pðivið ripillepððsyn jðlkeen juoksi Pikku-Gunn erððnð iltapðivðnð alas sillalle, sen sijaan ettð olisi mennyt piirustustunnille Veran luo. Hðn irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hðn halusi tietðð jotakin, ja hðnen piti tiedustella sitð kappalaiselta. Kun hðn tuli sisððn, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen juomassa teetð. Jeanette rouva oli ihastuksissaan hðnen tulostansa. Ei, kiitoksia, ei hðn tahtonut teetð, hðn halusi vain puhua kappalaisen kanssa. Kuullessaan ettð hðn oli lðhtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi, sai hðn kyyneleet silmiinsð. Hðn oli luullut niin varmasti, ettð Jumala tahtoi antaa hðnen puhella kappalaisen kanssa. Ei, kiitoksia, ei hðn tahtonut teetð. Rouva Jeanette ja herra Vig silmðilivðt ihmeissððn hðnen nuoria, kiihtyneitð kasvojansa. Herra Vig kðvi melkein itse hiukan liikutetuksi, nðhdessððn Gunnin seisovan siinð niin kevyenð ja raikkaana, yksinkertainen sininen liinapuku yllððn ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina. Kun Jeanette rouva aikoi hilpeðsti vetðð hðnet teep—ydðn luo, niiasi hðn ja juoksi tiehensð. He seisoivat molemmat katsomassa hðnen jðlkeensð, kun hðn nyt juoksi alas sillalle. Herra Vigin mielestð hðn muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein mielin tðytyi Jeanette rouvan melkein my—ntðð se. Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana. Tultuaan sisððn meni hðn suoraan vastaanottohuoneeseen. Siellð istui rovasti, ðsken herðnneenð pðivðllisunestaan. Hðn hieroi silmiðnsð. Kuka uskalsi hðiritð tðhðn aikaan? Nðhdessððn tulijan hðn hymyili leppyneenð. -- No, sydðnkðpyseni, mitð nyt? -- Kuules, pappi, sinun pitðð sanoa, mitð minun on tehtðvð. Rovasti hymyili isðllisesti, vasta puolittain hereillð, ja veti esiin tuolin. -- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut ettð sinð olet ollut Sionissa... mutta ota sinð katkismuksesi ja ryhdy sitð lukemaan, se ei oikein ottanut sinulta lðhteðksensð, ystðvðiseni, ei haittaisi parannella -- -- Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jði seisomaan hðnen eteensð. -- Et ymmðrrð minua, pappi! Tiedðt, ettð ihmiset murhaavat ja tekevðt muuta pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minð luulen, ettð se on meidðn syymme! -- Tosinhan on hyvð, lapseni, ettð tunnustat maailmassa olevan synnillisyyttð. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista ei sinun pidð kysyð. -- Kyllð, pappi, tahdon ymmðrtðð Jumalaa, sillð silloin voin paremmin uskoa. Nyt rovasti herðsi tðysin valveille. -- Lapsi, tule tðnne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko. Oletko unohtanut, ettð jðrkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitð olet oppinut synnistð ja armosta? Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa. -- Niin, mutta sinun tðytyy sanoa, miksi on kðynyt niin kauheaksi elðð tððllð maan pððllð. Rovasti joutui niin ihmeisiinsð, ettei ensi hetkenð tiennyt, mitð vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hðnestð ollut niinkððn hullua tððllð maailmassa. Hðn pani silmðlasit nenðlleen ja silmðili kiinteðsti Pikku-Gunnia. -- Ystðvðni, sanoi hðn ystðvðllisesti, -- se, mistð sinun ennen kaikkea on huolehdittava, on ettð pidðt jðrkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy lukemaan Luteruksen pientð... Gunn keskeytti hðnet. -- Nyt luulen tietðvðni mistð se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, -- eivðthðn kristitytkððn ole mitððn kristittyjð -- - Vasta silloin olemme kristittyjð, kun olemme hyvið! Nyt kðvi rovastin ððni ankaraksi. -- Voin huomata ettð sinð olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin vastenmielinen. Hðn nousi ja laski kðtensð hðnen pððhðnsð. -- Se on rikkaruoho, joka on pidettðvð loitolla Herran viinitarhan taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava. Hðn taputti hðnen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti huomasi hðnen koettavan pidðttðð jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin. Rovasti kðvi miettivðiseksi. Hðn ei voinut sietðð kyyneleitð. Hðn halusi lohduttaa Gunnia. -- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittðvð voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmðsi auki havaitsemaan ettð ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut... -- Pappi, minð en usko ettð olen perinpohjin turmeltunut. Uskon ettð Jeesus on veljeni. Nyt kðvi rovasti vakavasti asiaan kðsiksi. -- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinðhðn olet joutunut luterilaisen uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minð, ja usko puustavillisesti kaikki mitð olen sinulle opettanut. On niin ððrett—mðn vaarallista kajota tuollaiseen; sinðhðn joudut pois autuudentieltð -- -- Pappi katui nðhdessððn tytt—sen seisovan edessððn lapsellisesta kiihkeydestð vavisten. Hðn huomasi olleensa liian kiivas. Hðn hillitsi nyt ððnensð: -- Tðmð pahoittaa mieltðni, lapsukaiseni... sinð olet elðvðnð esimerkkinð siitð, mihin joudutaan tðllð tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista, ja sitð tulee erikoisesti varoa meidðn pðivinðmme... Gunn tyrskðhti jðlleen itkuun. -- Mutta ethðn sinð ymmðrrð minua! Mehðn olemme kaikki pappeja... Minð tahdoin ettð selittðisit minulle, miksi ihmisten on niin vaikea elðð. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!" sille, joka kuulee hðnen ððnensð. Minð olen kuullut sen, minusta on hðn sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hðnen ððnensð, tahtoo nousta ja seurata hðntð teoissa, silloin _tðytyy_ tulla maan pððllð parempaa. Minð tahdonkin tehdð sen, ja minð luulin sinun voivan auttaa minua -- mutta sinð et voi! Hðn nyyhkytti. Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidðt papit viralta!... Katso nyt, pieni ystðvðni, tuo ei ole mitððn muuta kuin uudenaikaista uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessð olet voinut saada tuollaista pððhðsi? Varmaankin se on lðht—isin rouva Baranoffista? Hðn on pahentanut yhden nðistð pienimmistð, hðnelle olisi parempi, jos -- -- Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysðhtyi jðlleen. Hðn oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistð suuttumusta ja melkein nðrkðstystð siitð ettei lapsi heti hellittðnyt. Ei ollut tapahtunut vielð koskaan ettð joku seurakunnan jðsen olisi uskaltanut puhua noin rohkeasti hðnelle. Ja nyt oli lisðksi kysymyksessð lapsi, pieni naisolento. Hðn kulki jðlleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian. Tðmð oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava noudattamaan kirkon kuria. Hðn rykðisi ja alkoi jðlleen puhua. Hðn ei huomannut heti ettð Pikku-Gunn oli lðhtenyt tiehensð. Sitten hðn istuutui ja kirjoitti pitkðn kirjeen Elin rouvalle. * * * * * Kun Pikku-Gunn jðlleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isð ottamassa vastaan venettð. Hðn tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen. Hðn loi nuhtelevan katseen Gunniin. -- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua! -- Miksikð sitten? Minun oli parasta olla yksin. Hðn juoksi siltaportaita yl—s. He jðivðt seisomaan rinnakkain. Molemmat katsoivat taivaanrannalle pðin, mistð nousi pienið, harmaita pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi, vy—ryivðt pois ja liittyivðt yhteen seinðksi, joka loittoni merelle pðin. -- Se on jððmeren sumua, sanoi Pikku-isð. -- Lðmp—mittari on laskenut monta astetta. -- Vai niin! sanoi Gunn. Hðn mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei ollut ketððn, joka voisi auttaa hðntð. Pikku-isð seisoi katsoen hðntð -- sillð hðnen tukkansa kaartui niin miellyttðvðsti kasvojen ympðri... mutta silmðt nðyttivðt itkettyneiltð. Silloin kðvi Pikku-isðn mieli kiihkeðksi ja hðnet valtasi vðristys. -- Muistatko, sanoi hðn vðkinðisen leikillisesti, ettð kerran pienenð ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi tððltð pois... et koskaan menisi naimisiin, niin lupasit. Gunn katsahti hðneen hðmmðstyneenð ja hymyili heikosti. -- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhðn en voi sitð tehdð. Enkð ole ajatellutkaan mitððn sellaista, lisðsi hðn tyynesti. Pikku-isð ei tahtonut voida kestðð nðhdð hðnet niin vðlinpitðmðtt—mðnð kaikkeen nðhden, mikð kohisi hðnen omassa povessansa. Nyt oli hðnelle selvennyt, ettei hðn vðlittðnyt mistððn muusta koko maailmassa kuin Gunnista. Hðntð harmitti nuo turhanpðivðiset sanat, jotka hðn oli saanut sanotuksi. Hðnhðn olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hðn tahtoi ettð Gunn saisi tietðð ettð hðnestð olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn voisi hiukan ajatella hðntð. Mutta tytt—nen ei kðsittðnyt mitððn. Pikku-isð tunsi halua heittðytyð mereen. Kalpeana ja arkana hðn seisoi Gunnin edessð. Mutta sitð ei Gunn huomannut. ákkið tunsi Pikku-isð ettð oli tullut kylmð. -- Sinun pitðisi mennð sisððn, sanoi hðn alakuloisesti. -- Olet oikeassa. -- Gunn ny—kkðsi lempeðsti ja meni. Pikku-isð jði paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vy—ryivðt lðhemmðksi, tðyttðen koko ilman. Nyt saapuivat ne hðnen luoksensa. Hðn tunsi sen ja vavahti. Hðnestð ne hautasivat alleen koko hðnen elðmðnsð. -- Niin, mumisi hðn, -- samaten kðvi my—skin isð Hesekielin, -- aikoinaan... Kyyneleet pimittivðt hðnen katseensa. Janine oli kertonut siitð hðnelle. Lopuksi huomasi hðn vðrisevðnsð kylmðstð. Hðn puri hampaansa yhteen ja lðksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpðin. Verðjðllð kohtasi hðn Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hðn esiin ja avasi hðnelle verðjðn. Muori katsoi hðneen ihmeissððn. Sellaisia tapoja ei tððllð noudatettu eikð Pikku-isð ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta. Ei hðn ollut oikein itsekððn selvillð siitð, miksi hðn teki sen nyt. Hðn ei ollut vielð tietoinen siitð, ettð hðnessð oli herðnnyt aivan uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidðn kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille. 14. Falck tuli odottamattomasti kotiin sinð iltana. Tavallisella kðvelyretkellððn puutarhassa tapasi hðn Veran siellð istumassa. Hðn istui liikkumatonna, musta viitta yllððn ja tuijottaen hðmðrððn. Falck meni hðnen luoksensa. Hðn oli itse hyvðllð tuulella. -- Te istutte siinð synkkðnð kuin y—, virkahti hðn, -- olette jo pitkðt ajat pelotellut meitð kaikkia. Vera pudisti pððtðnsð. -- Y— on samettia, sanoo muuan runoilija... se on armelias ja sððlivðinen... mutta sellainen en minð ole. Hðn katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta se oli kaameata... Kuulin sen sðvelmðn aikaisimmassa nuoruudessani -- kerran, istuessani yksin kotona. Tiedðttek— mitððn niin alakuloista kuin sunnuntai-iltapðivð yksinðisyydessð, soiton kajahdellessa kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, tunsin niin kalvavaa kaihoa pððstð nauttimaan elðmðn ilosta. Ja nyt eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jðlleen. -- Niin, mutta se ei kðy enðð pðinsð. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi arki-ihmiseksi, kuten me muut! Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytðð minua tulemaan vanhaksi, sehðn on mahdotonta! Mistð johtuu, ettð ihmiset tulevat vanhoiksi? Minð en voi sitð ymmðrtðð! -- Siinð tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentðð elðmðð. Pitðð juoda hapanta maitoa. Vera nauroi. -- Ja sitten pitðð varoa pðivðnvaloa ja —isin karaistua tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhðn muinoiset kreikkalaiset vðittivðt. Hðn taputti Delfinið, joka pisti kuononsa hðnen kðteensð. Sitten hðn nousi ja nojasi tuomarin kðsivarteen, ja he lðhtivðt kulkemaan puutarhan kðytðvðð pitkin. ákkið Vera pysðhtyi. -- Tiedðttek—, minðhðn olen oikeastaan aivan haltioissani. Sitð tunnelmaa tarvitsee my—skin vðliin. Juuri tðnð iltana janosin niin kiihkeðsti kulausta ilon viinið, isosin palaa sen pyhðstð leivðstð... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hðtð! -- Sanokaa nyt jotakin! Hðn nojasi jðlleen tuomarin kðsivarteen ja he kulkivat hetkisen edestakaisin kðytðvissð. Falck kertoi hilpeðsti sekð rovastista ettð tohtorista ja uudesta apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo ja muutti mielipiteensð kaikista asioista, katseltuaan niitð hetkisen Jeanette rouvan kauneilla silmillð. -- Sellaisia me miehet olemme, lopetti hðn. Vera nauroi. -- _Miehet_, eik— se ole kðsite, jonka merkitys vielð on epðselvð? Eik— sen my—skin pitðisi merkitð herruutta omaan itseen nðhden? Ja sitð te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta sitð meidðn suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisðsi hðn merkitsevðsti. -- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeð! Te kðyskentelette haavemaailmoissanne ja kðytðtte liian suuria mittoja... Silloin ei my—skððn nðe selvðsti! Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos nðkisi kaikki selvðsti, silloinhan ei jðisi mitððn etðisyyteen, -- ei voisi odottaa mitððn, ja odottaa _tðytyy_! -- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta minðhðn unohdan ettð minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hðn otti sen esiin. Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kðdessðnsð. -- álkðð kutsuko minua sillð nimityksellð! Hðpeðn, ettð olen syntynyt linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, kðy usein kuten Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden koko elðmð on pelkkðð rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea tieto ettð kerran kaikki hðlyytyskellot soivat, ilmoittaen ettð suuri tilinteonpðivð on tullut... Hðn teki kiihkeðn liikkeen, ja tikari, joka hðnellð oli kiinnitettynð vy—h—n, putosi maahan. Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hðn ihaili sen hienotekoista kultasilausta. Mutta siinð oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hðn hieroa pois. Vera tempaisi tikarin hðnen kðdestðnsð. -- Ei se jouda pois -- se on verta! Sitten hðn istuutui, kðyden ðkkið aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi hðn, -- kerron teille jotakin. -- On jo my—hðistð! vastasi tuomari epðr—iden. Mutta hðn istuutui kumminkin Veran viereen. -- Rakkaus on kðrsimystð -- tiedðttek— sen? kysyi hðn. -- Tiedðn, vastasi tuomari, -- tiedðn kyllð. Vera jatkoi, ja hðnen ððnensð sointu kðvi lempeðn surulliseksi. -- Minð olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kðrsimystð. Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketððn en ole rakastanut kuten hðntð. Tulin hðnen vaimoksensa... -- Siinð kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon kuului henkil—itð, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme siihen molemmat. Sitten ei Mishka enðð tahtonut kuulua siihen, -- hðnellð ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kðvi kaikki hyvin. Mutta sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistð ammuttiin, toiset rððkðttiin kuoliaaksi. Ymmðrsimme ettð meidðt oli annettu ilmi, mutta ilmiantajan jðljille ei kukaan pððssyt. -- Silloin minð vannoin hakevani hðnet kðsiin. Kohotin kðteni taivaalle ja vannoin kuolemanvalan. -- Sinð y—nð, jolloin meillð piti olla suuri kokouksemme olin saanut tietðð jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minð hiivin hðnen jðlkeensð. Mies, joka seisoi siellð oli varattuna paperilla ja kynðllð, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet. -- "Sinðk— siellð olet, Mishka?" kuiskasin minð. -- Hðn vastasi kieltðvðsti, harmistuneena siitð ettð oli joutunut kiinni. Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla. -- Kðsitðttek—, Mishkani se oli, hðn, jota rakastin yli kaiken maailmassa! Ja minð rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan kðteni. Hðn teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissððn, polvistuin hðnen viereensð. "Pikku Mishka, sydðmeni lemmitty", sanoin minð hðnelle, "kiitð nyt Jumalaasi, ettð hðn sððstðð sinua antamasta ilmi enemmðn viatonta verta!..." Hðn ei tehnyt sitð -- hðn kðytti ne muutamat minuutit, mitkð hðnellð oli jðljellð, hakeakseen tikarini ja haavoittaakseen minua sillð. Se tuottaa minulle yhð vielð kipuja. Hðn kððntyi tuomariin pðin ja nauroi -- heleðsti ja tyynesti. -- álkðð naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti. -- Miksikð ei? Voi kðrsið niin ettð tuska tðyttðð katseen ja polttaa sydðntð -- ja samalla nauraa kylmðð ja kovaa naurua. Hðn oli noussut. Hðnen ylvðs ylðhuulensa vapisi. -- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitð olen tehnyt maan pððllð, oli ettð pelastin hðnet jatkamasta rikoksiansa. Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeð mielenahdistus, ajatellessa millaista seuraa hðn oli hankkinut Pikku-Gunnille. -- Sepð oli inhottava juttu, sanoi hðn vihdoin. -- Ettehðn toki kerro sitð Pikku-Gunnille. -- En, koska se teistð on niin inhottava... Minulla oli kerran itsellðni pieni tytt—, lisðsi hðn surumielisesti. -- Tapoitteko te hðnetkin? Vera vastasi pelkðllð katseella. -- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja lðksi. * * * * * Seuraavana aamupðivðnð keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa. Silloin oli jo rovasti kðynyt hðnen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva ja tuomari yhtð mieltð. Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hðnet kðsittðmððn, ettð hðnen pitðisi lðhteð pois kotoa, oppiakseen vielð lisðð, koska hðnen kerran piti hallita ja vallita Her—n kartanossa. Elin rouva olisi tahtonut panna hðnet kauppakouluun. Falck tahtoi toimittaa hðnet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erðstð hampurilaista opistoa. Hðn voi saada hðnet tðysihoitoon erððn ystðvðnsð perheeseen. Hðn tarjoutui itse viemððn hðnet sinne. Parin pðivðn kuluttua olivat he valmiit lðhtemððn matkaan. Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvðstit ja pyytðmðssð anteeksi. Isoðiti oli tahtonut ettð hðn tekisi sen. Sitten oli hðn ollut my—skin isð Hesekielin tyk—nð. Mutta Pikku-isð oli ollut niin kummallinen. Hðn ei tahtonut uskoa, ettð Gunn todella matkustaisi. Ei hðn my—skððn tahtonut antaa hðnelle kðttð. Lopuksi tðytyi Gunnin siitð huolimatta lðhteð tiehensð. Matkapðivð tuli. Heidðn tðytyi lðhteð varhain matkaan, ehtiðkseen laivaan ennenkuin virta kððntyi. Heidðn piti lðhteð suurella h—yrylaivalla etelððn. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo. Isð Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan tuomaria. Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille. Grimm seisoi my—skin hiljaisena ja liikkumatonna, ikððnkuin olisi tiennyt mikð oli kysymyksessð. Tuomari tuli ja he lðhtivðt liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku. Kaikki seisoivat katsoen heidðn jðlkeensð, kunnes vene katosi niemen taa. Nuorempi Hesekiel katsoi my—skin katsomistaan, seisoen suorana, mutta katse huolestuneena, ihmettelevðnð. Kun vene ty—nnettiin vesille, vavahti hðn ja alkoi vðristð. Kaikki himmeni ja mustui hðnen silmissðnsð. Hðn ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi hðneltð jotakin. Janine seisoi hðnen takanansa. He olivat pelðnneet my—hðstyvðnsð, hðn ja Pikku-isð. Nyt oli hðn niin iloissaan Pikku-isðn tðhden. -- Hyvð ettð tulit ajoissa, kuiskasi hðn, -- ja hðn kulki aivan sinun ohitsesi. -- Ei, vastasi Pikku-isð hitaasti, -- ei se ollut hyvð. Kulkiessaan ohitseni ei hðn ollenkaan ajatellut minua... -- Mitðs sanotkaan, Pikku-isð! Hðnhðn loi meihin kaikkiin niin uskollisen katseen... Pikku-isð ei kuullut hðnen sanojansa. Hðn oli lðhtenyt pois. Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa. Siellð istui Pikku-isð kivellð, kasvot vaipuneina kðsiin. Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hðn olisi kuolemaisillaan suruun. IV 15. Falck oli palannut Hampurista. Ennen lðht—ððn oli hðn nðhnyt Pikku-Gunnin ty—ssð, tðysin tyytyvðisenð siihen, ettð vielð oli jðljellð niin paljon opittavaa. Mutta tyhjðltð tuntui Her—ssð Pikku-Gunnin lðhdettyð -- se tðytyi kaikkien my—ntðð -- kun nyt vielð lisðksi tðtikin oli poissa. Elin rouvalle oli mieleen, ettð Vera vielð oli jðljellð. Tosinhan hðn jutteli lðhd—stðnsð, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hðnen mainitsevan lðht—pðivðn. Se oli aina lðhellð, mutta ei tullut koskaan. Syksy kului kulumistaan. Tuli jðlleen viestejð pohjoisesta. Sinð vuonna tuli tyyni talvi -- ja y—t olivat pitkðt ja pimeðt. Aika ei ollut sopiva lðht——n. Mutta sitten -- kun pðivðt pitenivðt ja Golf-virta lðhetteli tuuliansa, py—riðiset temmelsivðt lahdella ja kaikki herðsi uuteen eloon, tietðen kevððn saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hðn alkoi jðlleen puhua lðht—pðivðstð. Mutta se ei tullut sittenkððn -- sen aika ei ollut vielð kðsissð. Elin rouvasta ei my—skððn ollut kiirettð minkððnlaista. Ja pðivðt menivðt menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllðtyksenð toinen toisellensa, kunnes vuosi jðlleen tðyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta. Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lðhd—stð. Kesðksi aiottiin noutaa hðnet kotiin. Poikkeuksena elðmðn jokapðivðisessð kulussa oli ollut, ettð valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa. Viime kerralla olisi Her—n kartanon voinut kðydð hullusti, ellei Hesekiel olisi ollut niin neuvokas. Mutta Vera oli kðsittðnyt asian hyvin levollisesti. Hðn oli ihmeissððn tuomarin levottomuudesta. -- Olen niin tottunut siihen, sanoi hðn. -- Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on my—hemmin uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereillðni... -- Minð rakastan sitð, lisðsi hðn. Syvðt perussðvelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri tulessa -- -- -- Hðnen kðsitystapansa ei miellyttðnyt Falckia. Mitððn vastaamatta hðn lðksi hðnen luotansa. Muutaman pðivðn perðstð tuli ukkosilma, ja salama iski Her—n kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinðð. Sitð kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi. Illallisp—ydðssð kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut l—ytðð hðntð. Tiedettiin hðnen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua. Elin rouva lðhetti heti vðkeð hðntð hakemaan. Falck lðksi mukaan. Hðn kulki pientð syrjðpolkua pitkin. Hðn tunsi Veran lempitiet. Hðn l—ysi Veran istumassa metsðssð pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hðn siinð istui ja silmðt suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hðnen jalkojensa juuressa. Tuomarin lðhestyessð aukaisi Vera silmðnsð. Hðn viittasi kissaan ja lausui: -- Se on kuollut! Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitððn vastausta. Vera tuijotti eteensð, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakðvijðllð. -- Nðin tulen ruhtinaan, sanoi hðn hillityllð ððnellð. -- Hðn oli ihana... Nðin hðnen lðhettilððnsð, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejð... ja niitð ympðr—i kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin vðristyksen kðyvðn lðpi ruumiini, kuten nyt tunnen vðrinðn sanomasta, joka kðy yli kaiken maailman... sydðmestð sydðmeen, kðdestð kðteen kaikkien niiden vðlityksellð, jotka muodostavat tuon suuren renkaan... Hðn nousi. -- Lðhtekððmme tððltð! sanoi hðn. Falck tarjosi hðnelle kðsivartensa, tiedustellen oliko hðn vahingoittumaton. Vera ny—kkðsi. Oliko tapahtunut jotain muuta ikðvðð? Miettik— hðn poislðht—ð. Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte ettð minð lðksisin. Hðn pysðhtyi. -- Istukaa, sanoi hðn kðskevðsti, viitaten kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hðn istuutui kivelle tuomaria vastapððtð. Hðnen kapeat silmðnsð, joita heikosti kaartuvat tuuheat kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellð katseella suunnatut Falckiin. -- Te olette miellyttðnyt minua, sanoi hðn hitaasti. -- Olen teissð tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, jota ilman parhaat miehistð eivðt koskaan voi olla. Olen tavannut teissð luontaista hienoutta, joka on viehðttðnyt minua. Olisin halunnut polvistua sen eteen... lðhestyð sitð kuten metsðn syvyydessð lðhestyy tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien. On ollut mahdotonta pððstð teitð lðhelle. Falck nousi. Hðn aikoi sanoa jotain siitð, ettð tuo oli puheenaine, josta hðn ei pitðnyt... hðn halusi lðhteð. Mutta Vera ei sallinut hðnen puhua. -- Istukaa, sanoi hðn. -- Nyt tahdon siitð puhua, enkð sitten enðð koskaan toiste. -- Tahdon sanoa teille, jatkoi hðn, -- ettð te olette pelkurimainen ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin kyllð helposti saanut teidðt ansoihin. Mutta sitð en ole tahtonut koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minð en kuulu niihin tuhansiin naisiin, jotka pyydystðvðt miehið. Nyt nauroi hðn tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada teidðt pauloihini, ilman ettð te olisitte tiennytkððn ettð teidðt oli pyydystðmðllð pyydystetty. On olemassa metsðstðmistemppuja, joita ei tunne yksikððn mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedðn erððn etevðn, lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, l—ytððksensð kyllin hyvðn, kunnes hðnet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin kukaan niistð, jotka eivðt olleet kyllin hyvðt!... Tuollaiselle minð nauran, sillð sehðn on hullunkurista... -- Ei minun mielestðni, vastasi Falck kylmðhk—sti ja nousi. -- Vielð sana. Se teidðn tðytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitð porrasta korkeammalla kuin missð te nyt olette -- mutta te ette voinut kohota niin korkealle! Vera nousi my—skin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut osoittaa teille, ettð kun nainen ja mies kohtaavat toisensa puolueettomalla alalla, niin siitð voi kehittyð uusi muoto ystðvyyttð -- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivðt vielð tunne, jalompi ehkð kuin mikððn muu -- ylvððmpi, jos niin tahdotte, siksi ettei vaadi mitððn ja siksi ettð nðkee toisensa oikeassa valossa. Hðn hymyili lempeðsti. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho siihen kerran on herðnnyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevðmpðð ihmisyyttð -- sellaista, ettð toinen tuntee toisensa. Falck hymyili vðkinðisesti. -- Te nðette, etten minð halua ryhtyð puolustautumaan. Emmek—hðn nyt lðhtisi? -- Lðhtekððmme vain... Tiedðttek—, minð olen itkenyt ajatellessani ettð joku voisi saada teidðt rikkomaan omaa itseðnne vastaan! Sillð syvinnð sydðmessðnne te sðilytðtte muistoanne -- siellð ette tiedð kenestðkððn muusta kuin _hðnestð_... Kuinka te kaikki olette heikkoja! Falck oli kððntynyt puoleksi poispðin. Hðnen kasvonsa olivat kðyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herðttðneet vihlovaa tuskaa hðnen mielessðnsð. Mutta kun hðn jðlleen kððntyi hðnen puoleensa, oli hðnen ilmeensð vðlinpitðmðt—n ja hðnen ððnensð leikillinen. -- Olette kyllð oikeassa siinð ettei minusta ole juuri mihinkððn, sanoi hðn, -- mutta ðlkðð vain minun tðhteni parjatko kaikkia miehið! Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tðmð on ollut ikðvystyttðvðð, -- nyt olen vðsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa. -- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin... mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikðli olen asian kðsittðnyt. Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitð arvelette, saatteko maailman jðrkiinsð? Vera pudisti pððtðnsð. -- Jðrki on jotain, jota ei vielð ole olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee my—s toteutumaan. -- No, lðhdemme nyt! -- Mutta sitten hðn taas pysðhtyi. Hðnen ilmeensð muuttui, silmðt sðihkyivðt. -- Olette oikeassa siinð mitð sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedðmme mitð inhimillinen kðrsimys merkitsee, me huudamme y—n pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkðlti on aamunkoittoon?" Hðn viittasi kohden taivaanrantaa. -- Mutta me emme ole kðrsimðtt—mið. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- -- Hðn nousi pienelle kalliolle. -- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herðttðminð -- sellaista on meillð kotimaassani. álkðð uskoko niitð, jotka sanovat ettð kaikki jo on ohitse. Hðn vaipui ajatuksiin. Joka suunnasta lðhestyi heitð illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ððnið. -- Tððllð kðy kosteaksi. Teidðn pitðisi mennð kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut hðntð. Hðn alkoi jðlleen puhua hiljaisella, lempeðllð ððnellð, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkil—lle. -- Me kðyskentelemme tððllð kantaen maan pððllð tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elðvðt meissð edelleen; he vahvistavat kðsiðmme ja sydðntðmme... -- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pððsevðt vielð voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidðn ty—tðnsð. Kaikki, jotka ovat kðrsineet ja kuolleet, kohottavat ððnensð haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran sy—ksevðt maailman kumoon... -- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhð Venðjð on kðynyt _ihmisten_ asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitð haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme pððsseet niin pitkðlle, ettð _ihmisten_ on mahdollista asua Venðjðllð ja kaikkialla maan pððllð -- -- -- Hðn seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hðnen ððnessðnsð kajahteli ihmeellinen, outo sointu. Falck meni hðnen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen hðntð kðdestð. -- Te seisotte siinð kuin todellinen Apollo plektronia kðytellen. Mutta nyt meidðn tðytyy lðhteð kotiin; Elin rouva on levoton teidðn tðhtenne. Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera hðneen. -- Niin, lðhtekððmme, lausui hðn. * * * * * Falck oli luonnostaan hidas tekemððn pððt—ksen. Mutta tðnð iltana oli hðnelle jo ennenkuin he ehtivðt pihaan selvennyt, ettð hðnen piti matkustaa pois joksikin aikaa. Samana iltana lðhetti hðn matkaan virkavapausanomuksen, ja harvinaisella innolla ty—skenteli hðn virkahuoneessaan my—hðiseen y—h—n. Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo sovittu, ettð tuomari menisi noutamaan hðnet sieltð. Mutta nyt ehdotti hðn Elin rouvalle ettð saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja Italiaan. Hðn aikoi viipyð matkoillaan vuoden ajan. Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytðmððn Elin rouvan hyvðksymistð matkatuumiinsa nðhden, silloin tðytyi tðmðn hymyillð. Mutta hðnen valppaan katseensa ilme osoitti, ettð hðn ymmðrsi kaikki. Mutta kun Falck nyt my—skin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli Elin rouvan suun ympðrille omituinen piirre. Tðmð oli jotakin aivan toista, kuin mitð hðn hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kyllðkin olla kehittðvðð lapsukaiselle. Niin suostui siis Elin rouva siihenkin. Entistð tyhjemmðksi oli nyt elðmð kðyvð Her—n kartanossa. Erððnð aamuna lðksi Falck matkaan. Vera nðytti hðmmðstyneeltð. Hðn ei ollut kuullut mitððn koko asiasta, ennenkuin nyt nðki tuomarin lðht—valmiina. 16. Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hðn asiasta iloissaan. Hðnen mielensð oli palanut pððstð kotiin isoðidin luo ja rannalle. Sen sijaan kðvisi nyt hðnen kulkunsa kohden etelðð! -- Mutta eihðn hðn ollut voinut vastata kieltðvðstikððn, -- ei isðnsð eikð oman itsensð tðhden. Nythðn aukenisi maailma hðnelle. Suurin, ihmettelevin silmin hðn pyrki perehtymððn siihen, mieli raikkaan uteliaana. He matkustivat suurten, sakeitten metsien lðpi, missð kimmeltðvðt lehvðt loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivðt yhteen salapolkujen katoksiksi, -- hempeitten jðrvien ohi, missð kaikki hðipyi pelkkððn valonhohteeseen. Kaikkialla vðrejð ja ððnið, iloisempia ja rohkeampia kuin hðn koskaan oli nðhnyt tai kuullut. Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikððnkuin kohisi sðteiden soinnista, joka ylevinð sopusointuina tðytti avaruuden. Ja kuta kauemmaksi hðn tuli etelððn, sen voimakkaammin hðn tajusi valon erilaisen vaikutuksen tððllð ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli tyyntð, joskin pðivð ja y— vaihtelivat; tððllð kðvi melu ja riemu. Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki sðteet sulivat yhteen vuolaaksi kauneuden virraksi. Hðn saapui Italiaan. Kuinka siellð oli kesðisen lempeðtð ja suurenmoista! Kuinka paljon uutta hðnelle, pohjolan lapselle! Hðn ajatteli kuinka siellð oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten mielissðkin. Hðn nðki repaleisiin puettuja kerjðlðisið, joiden loistavat silmðt kuvastivat heitð ympðr—ivðð tuhatððnistð iloa. Hðn nðki edessððn ennen aavistamattoman maan rikkauden. Sulotuoksuilla h—ystetty ilma, lempeð, lðpikuultava taivas, kullanpunertavat illat, jotka tuuli tðytti oranssilehtojen lemulla... Hðnestð oli kuin vðsyisi hðn pelkðstð ihastuksesta -- -- * * * * * Gunnin nðkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllðtystð. Ajatellessaan hðntð noiden vuosien kuluessa, oli hðn ehdottomasti nðhnyt hðnet edessððn tuollaisena pikku tytt—nð, jommoinen hðn oli ollut noustessaan ensi kerran hðnen polvellensa hðntð syleilemððn. Ja siinð hðn nyt seisoi nuorena impenð, ryhdikkððnð ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmðt syvðkatseisina ja lapsellisen suun ympðrillð luja piirre. Ja hðnen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hðnen ððnensð oli saanut tummahkon sðvyn ja kðynyt miellyttðvðksi. Falck oli ehdottomasti perðytynyt askeleen hðnet nðhdessððn. Hðn ei ollut enðð yksistððn Pikku-Gunn -- hðn oli vanhan Her—n suvun vesa, Elin rouvan ylvðs jðlkelðinen ja, ennen kaikkea, -- hðnen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvðllisyys johti mieleen Gunvorin. Saksalaisten ystðvðin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hðn rauhoittui pian. Sehðn hðnen olisi pitðnyt aavistaakin, ettei tytt—seen pystyisi sellainen. Hðntð huvitti tarkata, miten vðhðn Gunn vðlitti siitð, mitð hðnelle tðllð tavoin sanottiin. Isoðidille ei hðnestð kukaan etelðn asukkaista vetðnyt vertoja, ja isoðiti ei koskaan sanonut mitððn tuollaista, -- siksi ei hðn kiinnittðnyt siihen sen enempðð huomiota. Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemððn enemmðn kuin hðn oli aavistanutkaan. Vðliin nðki hðn hðnessð vain pienen tytt—sen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hðnelle tervehdyksen hðneltð, jonka kaltainen oli, vðliin oli tuomarista kuin seisoisi hðnen edessððn, katse hðneen luotuna, hðn itse... Her—n nuori Gunvor. Minne ikinð he tulivatkaan, herðttivðt he jonkinmoista huomiota. Tðytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestð, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tytt—ð, joka oli puettu niin silmiinpistðvðn yksinkertaisesti, mutta kðyttðytyi lapsellisen luontevalla ylvðydellð, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset vðistymððn tieltð. * * * * * Kierreltyððn siellð tððllð olivat he saapuneet Nizzaan, missð aikoivat viipyð jonkun aikaa. Gunn iloitsi siitð, sillð hðnestð oli koko ajan riennetty liian nopeasti eteenpðin. Hðn ei ollut vielð millððn paikkakunnalla tuntenut olevansa valmis sitð jðttðmððn. Falckia huvitti hðnen perusteellisuutensa. Hðn vðitti Gunnin haluavan tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck erððseen venðlðiseen ruhtinaaseen, josta tuli hðnen ystðvðnsð. He huomasivat harrastavansa samoja asioita. Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla. Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltð. Tehdessððn ruhtinaan kanssa pitempið retkeilyjð, hðn tavallisesti uskoi Gunnin heidðn vieressððn asuvan tanskalaisen kreivittðren huomaan. Mutta vðliin hðn unohti tehdð sen. Kenties ei se my—skððn tuntunut hðnestð niin tarpeelliselta. Gunn oli varsin kerkðs kðyttðmððn tðtð hyvðksensð. Hðnestð oli kuin juhlahetki, kun hðn pððsi retkeilemððn omin pðin. Ja lisðksi vielð tððllð ruusujen maassa! Ruusut saivat hðnet kyyneltymððn hartauden vallassa. Hðikðisevðstð kukkamaailmasta tuli tuoksu, joka johti salaisiin pyhðtt—ihin. Kuinkahan paljon ihanuutta olikaan elðmðllð tarjottavana? -- -- -- * * * * * Erððnð aamuna oli Falck lðhtenyt matkaan ruhtinaan kanssa. Gunnilla olisi pitðnyt olla italian opetustunti, mutta hðn sai peruutuksen. Hðn pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitðr tai joku muu sitð huomaisi. Kaikki ne nðet tahtoivat suojella hðntð, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvðlkðhdys, hðntð, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tyt—t. Hðn pððsi onnellisesti matkaan, jðtti kaupungin taaksensa ja kððntyi laakson lðpi johtavalle tielle. Oli ihana pðivð. Hohtoisana loisti meri ja maa. Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellð, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna. Ei koskaan hðn ollut tiennyt ettð maa oli sellainen. Ja lisðksi sai hðn olla yksin! Ei, ei yksin -- hðnhðn kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hðnen tðytyi kðydð istumaan niitð katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta. Ja entð sitð paljoutta! Ei hðn ollut tiennyt ettð maan pððllð voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia. Hðn ei voinut muuta -- hðnen tðytyi antautua puheisiin niiden kanssa. -- Tððllð te pidðtte asuntoa! Ja kuinka paljon teitð on, kuinka tavattoman paljon! Ne vaikuttivat hðneen valtavasti. Hðnen silmðnsð kyyneltyivðt... Hðn meni kotiin toista tietð ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkðð puutarhaa. Etelðn puolella se aukeni merelle pðin; rinteillð kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia —ljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkðhk—jð, siintðvið tuntureita. Ja maa oli kuin vihreðð samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeð hðn ei tiennyt. Ilma oli tððllð toisenlaista kuin muualla, tðynnð outoja sulotuoksuja, jotka hðntð huumasivat ja panivat hðnen mielensð hðmmennyksiin. Hðnet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hðn ei tuntenut enðð omaa itseðnsð. Hðn keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia -- mutta ei niitð pyydystððksensð. Hðn tunsi vain vastustamatonta halua lentðð yhdessð niiden kanssa -- -- -- Mutta lopuksi tðytyi hðnen sentððn kððntyð kotiinpðin. Hðn tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria. Hðnen tðytyi mennð niiden luo, ahmia niistð toisesta toisen jðlkeen tuoksua, kuten viinið -- hðnen tðytyi kurottautua niitð kohden, painaa pððnsð niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettðð. Ja ne tulivat hðnen luoksensa, ne virtailivat hðnen ylitsensð kuin vedenputous. Siinð oli vanhoja tuttuja, jotka hðn muisti tuomarin huoneista. Siinð oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinð Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hðnen sydðmeensð... Ja siinð tuli hðnen ystðvðnsð Celine vihreðn kullahtavana, sametinhienoisena, verellð pirskoitettuna... Aivan vðsðhtðneenð hðn vaipui istumaan. Ruusut pitivðt hðnet lumoissansa. Ne kostuttivat hðnen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hðnen mieleensð. Mutta hðn unohti koko ympðrist—nsð. Hðn luuli kulkevansa jðlleen kotiinpðin. Mutta niin ei ollut. Hðn istui hiljaa silmðt ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitð ruusut sanoivat -- - -- ákkið huomasi hðn unohtuneensa istumaan. Hðn nousi, hieroi silmiððn ja kiiruhti pois. Mutta kun hðn kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hðn kuuli urkujen mahtavan ððnen. Hðn hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle. Siellð vallitsi punertava puolihðmðrð, jonka tðytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminð tðytti korkeat holvit. Hðn istui silmðt suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma. Tððllð oli hðn jðlleen kohdannut Jumalan. Hðn tyrskðhti itkuun. Hðnet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa merellð. 17. Kesðinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli tulvillaan sitð yleis—ð, joka katsoo oikeudekseen kðydð hienostosta. Tðnð vuonna voitiin olla varastoon tyytyvðisið. Siihen kuului muuan kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisðksi tavallinen kokoelma erilaisilla arvonimillð varustettuja henkil—itð maailman kaikista ððristð. Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missð hðnet ja hðnen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan. Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehðtysvoima, jota kukaan ei voinut vastustaa, kaikkein vðhimmin naiset. Hðnen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista huvittivat heitð. Samaten huvitti heitð sekin, ettð heidðn aina piti pysytellð puolustusasemassa mielipiteisiinsð nðhden. Vielð lisðsi hðnen viehðttðvðisyyttððn sekin, ettei hðn itse pannut sille mitððn arvoa. Hðnen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elðmðnilonsa kiinnitti suuresti tanskalaisen kreivitðr Hardenflethin mieltð -- samaten kuin sekin ettð hðn voi sanoa mitð kammottavimpia asioita niin miellyttðvðllð tavalla, ettð hðnelle tðytyi antaa anteeksi. Muutaman pðivðn kuluttua oli kreivitðr jo alkanut lukea hðnet ystðviensð joukkoon. Ja tðytyihðn hðnen ottaa huomaansa hðnen nuori tyttðrensð, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venðlðisen tuttavansa parissa sinne tðnne ja eleli niin tykkðnððn ylðilmoissa, ettei ollenkaan nðhnyt mitð maan pððllð tapahtui. Mutta tuo lapsi oli my—skin voittanut kreivittðren suosion suuremmassa mððrðssð kuin kukaan muu nuorisosta. Ei keneltðkððn voinut jððdð huomaamatta, kuinka viehkeð hðn oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtð mittaa hðnen kasvoillansa, ikððnkuin keveitten siipien liidðtteleminð. Hðnen seuraansa haettiin, huolimatta hðnen umpimielisyydestðnsð. Nuoriso kokoontui hðnen ympðrilleen. Hðn iloitsi siitð ja palkitsi sen kiintymyksellð, mutta liian lðhelle hðntð ei kenenkððn onnistunut pððstð. Tietðmðttððn hðn mððrðsi seurustelun sðvyn kaikkialla missð oli mukana. Aluksi ei seuraelðmð ollenkaan huvittanut hðntð. Mutta Falck tahtoi ettð hðn ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut... Aluksi hðn istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisið. Tahtomattaan hðn kðytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitð tðyttðmððn. Hðn ei oikein tahtonut my—ntðð sitð itselleenkððn, sillð varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hðnestð tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vðhðpðt—isiltð isoðidin rinnalla. Hðnestð tuossa ylhðisyydessð oli niin paljon keinotekoista. Hðnen tðytyi ajatella isoðitið, ja ðkkið hðn kðsitti ettð _hðn_ omisti ainoan todellisen ylhðisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetðksensð tarvitse mitððn ulkonaisia vðlikappaleita. Oli monenmoista, johon hðn ei mitenkððn voinut tottua. Ja erðs omituisuus hðnellð oli, josta hðn ei voinut mitenkððn vapautua. Se oli se, ettð hðn aina luuli ihmisten tarkoittavan mitð sanoivat. Hðnestð ilma oli tðynnð merkityksett—mið, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jððnyt jðljelle mitððn, kun hðn tahtoi kðydð niihin kðsiksi. Tuo hieno seurapiiri voi vðliin saada hðnen mielensð suorastaan jðrkytetyksi. Hðnestð tuntui kðsittðmðtt—mðltð, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta. Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi lðheltð tarkaten hðnestð vðliin vaikuttaa niin typerðltð ja teeskennellyltð, ettð hðn jði istumaan aivan ððnet—nnð, silmðkulmat tuskallisesti rypistettyinð. Ja se, mitð hðn vðliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hðnestð perðti vastenmielistð. Siinð tuli minkð mitðkin: salaperðisið viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen k—yhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinð katse tyynen hðmmðstelevðnð, voi hðn ðkkið oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka vðliin huomaamattaan voi eksyð raakuuteen. Silloin valtasi hðnet ðkkið kalvava kaiho pððstð puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan. Hðnestð kðvi hankalaksi keskustella nðiden ihmisten kanssa. Heillð oli runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hðn ei ollut perehtynyt. Vðliin, kun hðnet vðkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hðn muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti uutuuden koko voimalla. Kreivitðr ynnð muut nauroivat usein sille ettð hðn niin vðhðn ymmðrsi leikkið. Yleensð oli kaikki, mitð hðn sanoi, omansa huvittamaan tai hðmmðstyttðmððn. Mutta verrattoman viehkeð hðn oli, aina ja joka hetki. Nyt oli hðn ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se oli tuottanut hðnelle tuskaa. Erððnð iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssð muodossa lausuttu lukemattomia ilkeyksið. Gunn oli istunut sitð kuunnellen. Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta sukupuolesta. Kreivitðr kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen lðhestyi hðn Gunnia. -- No, mitðs te sanotte heikommasta sukupuolesta? Gunn katsoi hðneen vakavasti. -- En minð tiedð mitð se onkaan, -- ei meillð tiedetð sellaisesta... Kreivitðr nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystðvðni, puhetapamme ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enðð olemassa! Mitð tahdotte vielð sanoa? Gunnin silmðt kyyneltyivðt. -- Minusta on vaikeata, ettð ihmiset ovat niin vðhðpðt—isið ja pahoja! Minun mielestðni me olemme pahoja kaikki tyyni. Hðn nousi ja lðksi huoneesta. Hetkisen vallitsi siellð hiljaisuus. Sitten jatkettiin siitð, mihin leikki oli keskeytynyt. * * * * * Kreivitðr Hardenflethillð oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tðmð oli aluksi laskenut leikkið siitð ettð hðnen ðitinsð oli niin ihastunut tuohon kylmðluontoiseen pohjan neitoon. Hðnen mielestðnsð oli hðnessð jotain kuuran tapaista, -- jotain vielð herððmðt—ntð. Mutta kun kreivi erððnð pðivðnð palasi metsðstðmðstð vuonkauriita, oli hðn nðhnyt hðnet laaksossa, jyrkillð kallioilla kiipeilemðssð. Hðn oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hðn oli, kuinka hðnen ihonvðrinsð muistutti valkoista helmeð ja kuinka ylvðs hðnen suunsa ilme oli. Ihmeellisintð oli, ettei hðn ollenkaan kiinnittðnyt huomiota kreiviin. Hðn tuijotti hðnen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nðhnyt. -- Ei ainoakaan noista nuorista tyt—istð ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hðn, mutta hðntð verhosi luontoperðisen ylhðisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eik—hðn kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytð toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hðn? Erððnð pðivðnð selveni kreiville my—skin, mikð hðnet erotti ympðrist—stð. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hðn oli hennointa, mitð kreivi koskaan oli nðhnyt. -- -- -- * * * * * Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset kðdet. Hðn oli vaaleaverinen, ja hðnen suurissa, himmeðltð terðkseltð hohtavissa silmissððn leikiskeli hienon ivallinen vðlke. Hðnestð sanottiin ettð hðnen hymyilynsð oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. Tðsmðllisen sirouden ohella ilmeni hðnen olennossaan vieno vivahdus elostelusta. Tðmðn sanottiin tekevðn hðnet vain sen vaarallisemmaksi. Ei kukaan uskonut hðnen vakuutuksiansa ettð hðn, kuten Byron sanoo, oli leikkinyt leikkinsð loppuun. Sanottiin ettð hðn voisi voittaa minkð naisen tahansa, ettð kaikki ðidit katsoivat hðntð mielenkiintoiseksi olennoksi ja ettð nuoret tyt—t ajattelivat enemmðn hðntð kuin ketððn muuta. Jokunen ehkð oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme voi olla. Mutta se hðlveni hðnen kuullessaan musiikkia. Ja hðntð liikuttivat aina eniten tunteellisimmat sðvelmðt. Silloin hðn voi istua kyynelsilmin. * * * * * Hotellissa oli herðttðnyt jonkunverran hðmmðstystð se vðlinpitðmðtt—myys, millð Falck ja hðnen nuori kasvatustyttðrensð kðsittelivðt seuratapoja koskevia erinðisið kysymyksið. Kreivitðrtð ei miellyttðnyt ivallinen tapa, millð Falck arvosteli tðllaisia asioita. Oli mahdoton saada hðnet luopumaan kðsityksestð, ettð moni seuraelðmðn ilmi—istð oli jðte sivistyskannasta, jonka jo olisi pitðnyt kuulua kaukaiseen entisyyteen. Hotellissa asui vanha kuningas ja vðhðn kauempana nuori kuningas kuningattarinensa. Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hðnen nuorta hoidokkiaankaan pitðmððn heitð sen merkillisempinð kuin muitakaan ihmisið. Nuori tytt—kin tervehti heitð aivan samaan tapaan kuin jokaista muuta. Kreivitðr koetti suojella loukkauksilta kðsitystapoja, joita vailla ihmiset eivðt vielð voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei, vallankumoukselta! Falck nauroi. Hðnen kðsityskantansa ei ollut missððn tekemisissð politiikan kanssa. Hðn odotti yhteiskunnallista vallankumousta. Kun ihmisarvoa yleensð ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestððn. Tuomarilta voitiin kenties sietðð sellaista ylti—mielisyyttð, mutta oli kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin. Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla hðnen kanssaan, mutta Gunn ei nðyttðnyt kiinnittðvðn siihen mitððn huomiota. Erððnð pðivðnð oli kreivitðr nðhnyt kuinka hðn vastasi hðnen hymyilyynsð ja tervehdykseensð aivan vðlinpitðmðtt—mððn tapaan. Kreivitðr ei voinut sallia tðmðn jatkua, sekaantumatta asiaan. Hðnestð nðytti melkein siltð kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin Mariettaa, joka kaupusteli oransseja. Gunn katsoi kreivittðreen ihmeissððn ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen aika, hðnhðn on vanha nainen! Ja hðnen ððnensð oli niin vakuuttava, ettð kreivitðr hetkeksi joutui ymmðlle ja hðnestð tuntui ettð hðn itse oli vððrðssð. Liikutettuna hðn meni poikansa luo, joka my—skin oli saapuvilla. -- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin ettð niitð olisi maan pððllð useampiakin -- -- -- Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hðn olekaan ihminen, hðn on villijoutsen. My—hemmin illalla tuli kreivi ðitinsð tyk—. -- Sanon sinulle, mistð tuo kaikki johtuu, ðiti. Hðn on niin jalosyntyinen, ettð hðnen sopii halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hðn tiedð siitð. Kreivitðr katsoi ihmeissððn poikaansa eikð aluksi tiennyt, kenestð hðn puhui. Sitten hðn ymmðrsi sen ja katsoi vielð enemmðn ihmeissððn hðnen jðlkeensð. Kreivi Holger meni puutarhaan. Yksinkertainen valkea puku yllððn seisoi Gunn siellð nuorten saksalaisten ruhtinatarten keskellð, jotka komeilivat uusimmissa muotikankaissa. Silloin ny—kkðsi kreivinna itseksensð. Holger oli oikeassa. 18. Gunnin ovea kolkutettiin. Siellð oli nuori paronitar Ida, muuan kreivittðren kaukainen sukulainen. -- Tule, huusi hðn, -- sinun tðytyy tulla mukaan! Muista, ettð olet luvannut! Aiottiin esittðð turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettðisiin oikein hauskaa, hyvðntekevðisyystarkoituksessa. Idalla oli yllððn komea puku, helmillð koristetusta clair de lune kankaasta, ja hðn oli innokas pððsemððn matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvðt paikat. Holger kuului esiintyviin. He tulivat hyvissð ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmðt loistivat. Eik— Gunninkin pitðnyt my—ntðð, ettð siellð oli kaunista. Mutta ðkkið hðnen ilmeensð muuttui, ja hðn unohti ystðvðttðrensð. Nyt astui nimittðin Holger toisten keskiaikaisten ritarien joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle kauniskasvuiselle miehelle. Hðn teki hienolla miekallaan hy—kkððvðn liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hðn nðki ainoastaan hðnet. Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. Asianymmðrtðvðt ihailivat hðnen kaunista miekankðyttelyððn, hðnen tyyntð kylmðverisyyttððn niin puolustus- kuin hy—kkðysliikkeissð. Gunn ei nðhnyt mitððn. Hðn oli tullut ajatelleeksi Pikku-isðð, ja hðnen silmðnsð kyyneltyivðt -- hðn ei itsekððn tiennyt miksi. Hðn herðsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitð kohden. Luoden hðneen pitkðn katseen, hðn laski paljastetun miekkansa alas. Oli kuin hohde olisi kirkastanut hðnen otsaansa. Hðn hymyili. -- Kannan teidðn vðriðnne, sanoi hðn hiljaa ja viittasi valkoiseen nauharuusukkeeseensa. Paronitar Ida oli jðlleen kalvennut. My—hemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina. Naiset olivat yksimielisið siitð ettð hðn oli vielð kauniimpi piukassa mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missð h—yhent—yht— hoippueli. Gunn kuunteli. Hennon soinnukas kitaran sðestys liittyi kreivi Holgerin vðrðjðvððn tenoriin, seuraten sitð poluille, mitkð laulun tenho loi tiett—mððn maaperððn. Veri kohosi Gunnin poskille hðnen kuunnellessaan. Ja kun kreivi Holger seisoi virittðen soitintaan, jonka ððni oli laskenut, tðytyi hðnen katsoa hðneen uudelleen ja aina uudelleen. * * * * * Sitten seurasi itðmainen y—. Kðveltiin puutarhoissa ja niittyjð pitkin. Kreivitðr kulki edellð Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitð, tapansa mukaan kiistellen. Ida vðitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eik—hðn olisi mahdollista kðyttðð hienompaa? Holger puolusti miehið, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hðnen tðytyi katsoa hðntð, joka kulki heidðn edellðnsð, ihailla hðnen siroa kasvuansa... kuunnella hðnen matalaa, sulavan soinnukasta ððntðnsð. Ja kun Gunn kerran kððnnðhti heihin pðin, nðki hðn hðnen suunsa, jonka hymyily oli niin ilmehikðs -- -- -- Holger oli keksinyt hðnelle uuden nimen. Hðn nimitti hðntð Gunnriksi. Hðn oli sattumalta nðhnyt tuon nimen erððssð vanhassa anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta. Hðnestð se sopi niin hyvin, ja hðn sai toisetkin puolellensa. Gunn nauroi heille, -- sillð eihðn se nimi soveltunut hðnelle ollenkaan. Holger haki hðnen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Nðytti siltð kuin kreivi ei olisi pitðnyt siitð. Y— oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tðhdet. Hitaasti putosi yksi niistð alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten seurasi useampia, tðhti tðhden jðlkeen, kimmeltðvðnð sateena. Kaikki pysðhtyivðt katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpðin. Kreivi Holger seurasi hðntð. -- Toivokaa, sanoi hðn hillitysti, -- toivokaa sitð, joka teitð lðhestyy, joka ei rohkene mitððn, on pelkkð unihaave... Toivokaa sitð, ja se toteutuu! Gunn katsoi hðneen, aluksi aivan pelðstyneenð. -- En ymmðrrð teitð, sanoi hðn hiljaa. Hðn painoi pððnsð alas, kuin miettien. Kun hðn jðlleen katsahti yl—s, ei hðnen katseensa enðð ollut niin tyyni ja kirkas. Lempeðnð kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, mutta vðistyi jðlleen. Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hðn hiljaa. -- En toivo koskaan itselleni mitððn. Toiset lðhestyivðt heitð, ja sitten jatkettiin matkaa. Ilma uhkui vielð pðivðn lðmp—ð ja siinð vðreili voimakas kukkastuoksu, joka vaikutti melkein huumaavasti. Kreivitðr vðsyi, kðytiin hetkiseksi istumaan. Heidðn ympðrillððn seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen ylðpuolella kuulsi vaalea kullanvðlke. Gunn istui hiukan erillððn muista. Holger oli ððnet—n. Hðnen katseensa oli kiintynyt Gunnin muodon ððriviivaan, joka kuvastui heikosti hohtavaan ilmaan. Hðn seurasi jokaista Gunnin liikettð. Kullanvðlke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinð heidðn ylitsensð. Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hðn olisi tahtonut kohdata sen nyt juuri -- mutta hðnen toiveensa ei tðyttynyt. -- Tððllð on niin alakuloista, sanoi kreivitðr, nousten paikaltaan. -- Lðhdemme ehkð kotiin. Erottaessa saattoi Ida Gunnia hðnen ovellensa, sulki hðnet syliinsð ja tyrskðhti itkuun -- mutta sitten hðn hillitsi mielensð ja hymyili hðnelle. -- Et tiedðkððn, kuinka viehkeð olet ollut tðnð iltana, kuiskasi hðn. -- Se sinussa juuri on niin ihmeellistð, ettet sinð koskaan ole siitð tietoinen. Ethðn sinð milloinkaan usko meitð! Mistðhðn se johtunee? Gunn hymyili, vastaamatta mitððn. Tððllðhðn oli tapana aina puhua tuollaista. Ei Pikku-isð olisi koskaan sanonut mitððn sellaista. Siksi oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta. -- Niin, lisðsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltð muilta. Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti pððtðnsð. -- Se on viehðttðvð -- kuin joutsenpuku... mutta en minð tarkoittanut sitð. Surumielisesti hymyillen ny—kkðsi hðn ja lðksi. Kun y— saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa. Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hðnelle... Nyt nðki hðn, ettð se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessð. Heitð ympðr—ivð salaperðisyys lumosi heidðn ajatuksensakin... Seuraavana pðivðnð kulki hðn vielð tuon unen huumeessa. Hðn pujahti tiehensð, hðnen tðytyi uskoa se merelle, —ljypuumetsðlle. Siellð hðn kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsðstðjðn pukimissa kðyskenteli pitkðð alppisauvaansa heilutellen. Siitð ei huume parantunut. Sitten hðn kohtasi hðnet melkein aina, kun meni hakemaan yksinðisyyttð. Nuo pðivðt kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta hðn oli uneksinut, oli siirtynyt —ljypuumetsððn. * * * * * Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittðren jokaviikkoisille kutsuille puutarhaan. Hðn piti niitð Holgerin ja Idan tðhden, hiukan my—s omaksi huviksensa. Hðn viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hðn kernaasti my—ntðnyt sitð. Kuinka kaikki hðnen nuoret ystðvðnsð olivat iloisia tðnð iltana ja kuinka he esiintyivðt eduksensa kaikki tyyni! Holger oli kuin muuttunut. Silmien vðsynyt, ivallinen ilme oli kadonnut. Hðn oli tðynnð tulta ja innostusta. Kreivitðr oli saanut jðlleen poikansa, sellaisena kuin tðmð oli ensi nuoruudessaan. Ja kuinka raikkaan viehkeð olikaan Gunn! Oli kuin hðnestð olisi sðteillyt salattua pðivðnpaistetta! Tuo kaikki ilahdutti kreivitðrtð, mutta hðn ei ajatellut sitð sen enempðð. Kun Holger kulki hðnen ohitsensa, kuiskasi hðn hðnelle: -- Oletko tarkannut Gunnia tðnððn? Hðn on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen! Teenjuonnin jðlkeen menivðt he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa. Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jði hetkiseksi paikoilleen. Kun hðn nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki hðneltð tien. -- Istukaamme tððllð hetkinen! Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ððni tenhosi hðnet, niin ettð hðnen tðytyi noudattaa hðnen tahtoansa. -- Katsokaa, kuinka tððllð on komean juhlallista, jatkoi hðn. Auringonlaskun hohde ympðr—i heitð, kuin olisi kaikki maa ollut verhottuna ruusuk—ynn—ksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivðt, hehkuen kuin tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa. Holgerin ððni vapisi. Hðn oli kiihkeð ja hurmaantunut. -- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille? Tðytelðisimmðn, punaisimman kaikista? -- Niin, tehkðð se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hðnen poskiinsa, mutta sitten hðn kðvi aivan kalpeaksi. Holger istui tuijottaen hðneen. Ehdottomasti valtasi hðnet hartaan kunnioituksen tunne -- sillð hðnestð oli kuin tytt—sen tðydellinen kokemattomuus, hðnen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, yhtyneenð hðnen luontoperðiseen ylevyyteensð, tðnð iltana olisi ilmennyt tavallista loistokkaammin ja hðikðisevðmmin. Teep—ydðssð oli kerrottu, ettð hðn lðksisi isðnsð kanssa viikon pðiviksi vuoristoon. Se ei saanut tapahtua. Gunn ei sanonut mitððn, hymyili vain, ja hðnen silmðnsð kðvivðt haaveellisiksi, tummiksi. Hðn toivoi vain ettð kuluva hetki jatkuisi ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hðnen tðytyi lðhteð matkaan. Holger istui hetkisen vaiti. Hðn ajatteli, ettð nyt tðytyi tapahtua muutos. Heidðn tðhðnastinen suhteensa oli tarjonnut hðnelle ennentuntematonta viehðtystð, mutta nyt ei hðn enðð kauemmin voinut tyytyð siihen. Rakkauden sanaa ei ollut vielð lausuttu heidðn keskenðnsð. Mutta kaikki oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat Gunnin ajatukset siinð l—ytðneet leponsa. He istuivat molemmat ððneti. Gunnin mielen tðytti kiihkeð, riemukas levottomuus. Silloin ryhtyi Holger jðlleen puhumaan. Mitð hðn sanoi, sitð ei Gunn tiennyt, -- hðn kuunteli vain hðnen ððnensð sointua. Hðnestð se tunki syvðlle hðnen sydðmeensð. Hðn yritti jðlleen lðhteð, mutta ei voinut. Hðn painoi pððnsð alas. Silloin kohotti Holger hðnen kasvonsa itseððn vasten, pakottaen tytt—sen suuntaamaan katseensa hðneen. Gunn koetti hymyillð, mutta ei voinut. Pðivð oli ollut kuuma; lðmp— vðreili vielð ilmassa. Maasta ja lehvistð kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella. Gunn nojasi taapðin penkkið vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvððn henkeð. Vðsymys valtasi hðnet ðkkið. Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli jðlleen hðnen tyk—nsð. Hðn ei pyytðnyt, mielenjðrkytyksissððn hðn lausui vaatimuksen. -- Teidðn tðytyy jððdð tðnne! Ette saa matkustaa, -- sehðn on mahdotonta! Gunn katsahti hðneen pelðstyneenð ja vetððntyi hiukan kauemmaksi. Holger muuttautui lðhemmðksi, tarttui hðnen kðsiinsð ja piti ne kiinni. -- Salli minun tunnustaa sinulle: minð olen tavotellut rauhaa, ja sen olen l—ytðnyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinð olet riistðnyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitð minussa on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, ðlð anna vðhðn, anna paljon, kuninkaallisesti! Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidðtti hðnet. -- Meidðn tðytyy mennð katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hðnen ððnensð katkesi, hðnen silmðnsð olivat tummat, loistavat. Hðn karttoi katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hðnen katseensa. -- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta kuin sinua. -- Mutta Holger, ðitinne kutsuu teitð! Hðnen hieno, voimakas kðtensð veti Gunnin takaisin penkille. -- Sitð en minð kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitð sinð et sano! Hðnen kasvoillansa oli hðn lukenut hðnen sydðmensð salaisuuden, jota ei Gunn itsekððn ollut tiennyt ennen tðtð hetkeð. Pelðstyneenð virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan teitð tððltð... -- Ei kukaan voi l—ytðð minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylvðs Gunnr, vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmðstð syvyydestð lausunut sinulle kysymyksen -- sydðmesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata minulle?... -- Sydðmessðni asuu kesyt—n haukka, jonka siipeð kaiho kannattaa. Se lentðð sinun luoksesi; kesytð se, tytt—seni! -- Pieni kylmð tytt—, miksi niin muutut? Mikð on vuodattanut lðmp—ð katseeseesi ja huulillesi? -- Pieni nukkuva tytt—nen, oletko herðnnyt?... Kohtasitko kesytt—mðn haukan, joka oli lentoretkellð? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja toi sinut herrallensa?... Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hðnen sydðmensð sykki kuultavasti. Koko hðnen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, ettð se tuntui kuin tuskalta. Hðnen ððnensð vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tðmð onnea? Luulin kokeneeni sitð ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt! -- álð matkusta pois! rukoili Holger. Gunn ei vastannut. Holger kumartui kohden tytt—stð, jonka ripsissð riippui kyynelkarpaloita. Hðnen hengityksensð hiveli Gunnin posken untuvaa ja hðn puhui matalalla, katkonaisella ððnellð: -- Sinð... sinð et rakasta minua kyllðksi... olet kulkenut tððllð niin pitkðn aikaa minua nðkemðttðkððn -- ja nyt et rakasta minua kyllðksi! Silloin kohotti Gunn katseensa hðneen, lausuaksensa koruttoman, kiihkeðn tunnustuksensa. -- Rakastan kyllð, Holger! ððnnðhti hðn hiljaa, hellðsti. Koko hðnen sisin olentonsa vðreili noissa sanoissa. Ehdottomasti hðn teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin kðteen -- silloin pusersi Holger hðnet intohimoisesti povellensa. Kreivitðr palasi katsomaan minne he olivat joutuneet. Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni hðntð vastaan ja painoi pððnsð hðnen povellensa. -- Kysykðð Holgerilta selitystð, kuiskasi hðn. Holger lðhestyi heitð. Hðn oli kalpea ja hðmmennyksissððn. Hðn ei ollut ajatellut ajaa asiaa tðhðn tapaan -- ei ainakaan nðin ðkkipikaa. Mutta hðnen tðytyi samana iltana seurata ðitiððn ja Gunnia tuomarin luo. Turhaa kiirettð, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hðnen ðitinsð tapaista. * * * * * Tuo tapahtuma oli ollut kreivittðrelle suuri yllðtys. Hðn ei ollut aavistanut mitððn, ja eihðn tððllð tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta lðhemmin asiaa punnittuaan hðn piti sen hyvðnðnsð ja oli lopuksi aivan ihastuksissaankin. Epðilemðttð siitð oli koituva Holgerille pelkkðð hyvðð. Viime vuosina oli ðiti ollut huolissaan hðnestð -- hðn oli joutunut ikðviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydðminen nuori tytt— vapauttaisi hðnet niistð, lahjoittaisi kenties ðidille takaisin hðnen muinoisen kunnon Holgerinsa. Ettð liitto ehkð ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikððn pðlkðhtðnyt hðnen pððhðnsð. Hðn oli huolestunut ðiti. Hðn mietti vain mikð olisi parasta Holgerille. Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllðtys. Hðn ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei ollut miellyttðnyt hðntð. Hðnen tarkka katseensa oli tunkenut tuon nuoren miehen sisimpððn -- ja nuori mies ei ollut vastannut hðnen vaatimuksiansa. Hðn kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hðnelle mitððn. Hðn meni tytt—sen luo, laski kðtensð hðnen leukansa alle ja katsoi hðnen kasvoihinsa. Silloin kðsitti hðn, ettei ollut tehtðvissð mitððn. Mutta vaikea hðnen oli kuvailla mielessðnsð, ettð Gunn tulisi koskaan pois Her—n kartanosta. Se seikka antoi kyllð Gunnillekin paljon ajattelemisen aihetta, sillð kðsittðmðtt—mðltð se hðnestðkin tuntui. Mutta eihðn hðn yleensð voinut ollenkaan kiinnittðð ajatuksiansa siihen eikð tðhðn. Jðttðen kaikki taaksensa, hðn liiti onnen maille. Haavesiivet kantoivat hðnet sinne. 19. Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut kotimatkan. Mutta oli sovittu ettð hðn ja Gunn seuraisivat kreivitðrtð ja Holgeria heidðn maatilallensa ja viipyisivðt siellð jonkun aikaa. Kreivitðr alkoi puhua hðistð, Falck vastasi kartellen. Hðnestð tuntui koko asia aivan mahdottomalta. Hðneltð ei ollut jððnyt huomaamatta, ettð Gunn viime pðivinð oli nðyttðnyt hieman miettivðiseltð. Hðn oli siitð hyvillððn ja ajatteli ettð Gunnin olisi terveellistð tulla jðlleen jðrkiinsð. Niin ei hðn pððstðnyt kðsistððn mitððn tilaisuutta antaa hðnen nðhdð Holgerista vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltð Gunn hðntð tarkkasi. Erððnð iltapðivðnð oli Falck kahden kesken kðvelyretkellð Gunnin kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi ettð sinne oli saapunut erðs nðyttelijðseurue. Falck oli mielissððn, kun sai taas kerran pitðð pikku tytt—sensð hoteissansa. He olivat kðvelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat mennð sisððn. Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena yli meren ja maan. He pððttivðt jatkaa kðvelyððn. Gunn ehdotti ettð he lðksisivðt Genovaan pðin. He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten arveli Falck ettð heidðn pitðisi kððntyð kotiinpðin. Mutta he poikkesivat ensin erððseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan vðsyksissððnkin. Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi kertaa poissa hðnen luotansa. Vaunut vierivðt hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu metallijððhdytin samppanjan sðilyttðmiseksi. Erðs naisista kohotti nauraen lasiansa ja kððnsi sen hitaasti niin, ettð siihen sattui kuun sðde. Sitten kilisytti hðn sitð erððn nuoren miehen lasiin ja joi. -- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin nðk—inen, sanoi Falck vðlinpitðmðtt—mðsti. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hðn hilpeðsti ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin. Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hðn. He istuivat ððneti. Gunnin kðsi leikitteli lasilla ja kððnsi sen hitaasti niin, ettð kuun valo sattui siihen... ákkið hðn pani lasin p—ydðlle ja nousi. He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen y—n, ja kuu verhosi heidðt sðteisiinsð ja tuhannet tulikðrpðset kiiluivat heidðn ympðrillððn. Vaieten kulkivat he kumpikin. Oli jo my—hðistð, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennð heti levolle. Hðn paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hðn voinut. Hðn ei kðsittðnyt, mikð hðntð piti valveilla. Ei ollut tavallista, ettð mikððn hðiritsi hðnen untansa. Ettð tuo nuori mies oli ollut Holgerin nðk—inen, sen oli hðn jo unohtanut. Mutta hðn tunsi selittðmðt—ntð levottomuutta. Oli kuin olisivat hðnen ajatuksensa hðnen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen jostakin, kuin olisi jokin hðmðrð seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin niistð hðnen mielensð syvyyksistð, joista hðn ei tiennyt mitððn. Hðnen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hðn enðð saanut tarpeeksi ilmaa. Hðnen tðytyi nousta. Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hðnen tðytyi lðhteð ulkoilmaan. Hðn meni rantajyrkðnteelle. Meri lepðsi siinð, hiljaa kuiskaillen, rinteen juurella. Hðn hengitti syvððn, nauttien sen suolaisesta raikkaudesta, ja hðnestð oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain sen syvðstð ððrett—myydestð. Nyt oli hðnestð, kuin olisi kaikki jðlleen ollut kohdallaan. Sen tiesi hðn ennestððn. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hðn pððsi meren tyk—, oli kaikki hyvin. Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet tðnne. Ne uinuivat pðð siiven alla... Hðn meni kauemmaksi, missð vesi kohisi maanalaisissa kðytðvissð, ja hðn tunsi kuinka kalliopohja vapisi hðnen jalkojensa alla. Vaahtopy—rteiden hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut ððnet soivat hðnelle rauhaa. Hðn kðvi niin tyynen vðsyneeksi, kotoinen hilpeys tðytti hðnen mielensð. Hðn nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta nðk—piiristð. Hðn tuli ajatelleeksi, mitð Falck oli kertonut lðheisen luostarin munkeista. Lukiessaan jokapðivðisið rukouksiansa eivðt he koskaan unohtaneet San Franciscon [Pyhðn Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn hymyili, kohotti hitaasti kðtensð ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan meren tðhden! Niin, ole ylistetty meren tðhden! Hðn palasi rannasta niin raikkaana ja virkeðnð, niin terveen vðsymyksen vallassa. Nyt aikoi hðn palata sisððn nukkumaan. Mutta hðntð halutti juosta ensin hiukan matkaa tietð yl—spðin, -- tuota kukkulan yli vievðð ihanaa tietð, jota he tavallisesti kðyskentelivðt, kun hðn oli Holgerin kanssa aamukðvelyllð... øljypuumetsð houkutteli hðntð. Uhkean komeana se peitti jyrkðnnettð. Hiljaa sipisivðt sen silkkilehdet -- -- -- Ja entð mahtavat pðhkinðpuut! Hðntð halutti nðhdð ne kuutamolla. Elðvðin jðttilðisten kaltaisina ne siinð ylenivðt, kððnnellen ja vððnnellen oksiansa, ikððnkuin voimiensa ylenpalttisuudella vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistð juopuneina levittivðt ne mahtavat kðsivartensa, -- tahtoen ehkð sulkea syleilyynsð koko tuon ihanan maan!... Gunn kiiruhti eteenpðin. Kuinka hðn piti tðstð lempeðstð vilpeydestð! Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun tðyttðmð ilma! Se huumasi hðnet... Hðn tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tytt—ð, jonka kanssa hðn oli matkustellut Sveitsissð. Nyt kðsitti hðn hðnen katseessaan kuvastuvan kauhun, epðtoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hðn ymmðrsi ne nyt, kun elðmð ympðr—i hðntð rikkain antimin ja hðn tunsi sen ihanuuden! Hðn aikoi mennð rotkoon, jossa Holgerin ja hðnen oli tapana kðvelyretkillð istua levðhtðmðssð. Juuri ennenkuin hðn tuli kohdalle, missð tie teki ðkillisen kððnteen, hðn pysðhtyi. Kuului ððnið. Hðnen oli nopeasti kðydessðnsð tullut kuuma, mutta ðkkið hðn tunsi verensð jðhmettyvðn. Holgerin ððnik— se oli? Joku naisððni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyrðillen: Et lon lon laire Et lon lon la Oublions tout Óa! [Ja ram tam taa Ja rallalaa Tuon kaiken unho saa!] Nyt kuuli Gunn Holgerinkin ððnen. Se yhtyi loppusðkeeseen, naurunsekaisena, hiukan epðselvðnð: -- Mais vite, oublions tout Óa! [Nopeaan, tuo kaikki unhoon!] Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkððnteen toiselle puolelle. Siellð nðki hðn Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn oli nðhnyt vaunuissa. He nousivat ðkkið. Gunn ymmðrsi ettð he olivat juovuksissa kumpikin. Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lðhestyi Gunnia muuttunein kasvoin. -- Kuinka sinð olet joutunut tðnne? kysyi hðn tuikeasti. -- Minð saatan sinut kotiin. Silloin nðki Gunn hðnet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. Hðn nðki hðnen ivallisen, sððlimðtt—mðn katseensa, nðki suun ympðrillð ilmeen, joka saattoi hðnet perðytymððn -- omituisen liehakoivan hymyn, jota hðn ei ollut nðhnyt koskaan, ja joka loukkasi hðntð. -- Tðmðpð on ihmeellistð, mumisi hðn, voimatta uskoa silmiðnsð. Mutta epðilemðttð se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hðnen edessððn niin suorana, niin kirotun tyynenð majesteettisuudessaan... Mutta kyllðhðn asian silti saisi jðrjestetyksi... -- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! álð nyt ole Gunnr, puhui hðn hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- kðsitð nyt, ettei tðmð ollut mitððn vaarallista. Kaikki riippuu vain siitð, miltð kannalta tuollaiset asiat kðsittðð. Gunn ny—kkðsi. -- Niin kyllð! Mutta ðlð koske minuun! Hðnen ððnensð sointu oli tuskallinen, siinð kajahti lapsellinen ankaruus. Hðnen kasvonsa olivat kðyneet vðritt—miksi. Holgerista oli hullunkurista kðsittðð asia tðltð kannalta. Mutta hðn jði kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hðn Gunnin jðlkeen vðhðn matkaa, nðhdðksensð tuliko hðn onnellisesti perille. Hðn nðki hðnen saapuvan puutarhaan ja jððvðn seisomaan lehtimajan aidan luo. Kaikki tulisi kyllð huomispðivðnð taas ennalleen. Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missð tuo nuori nðyttelijðtðr asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua nðistð oloista, kuin hðnen ðitinsð oli otaksunut! Gunn oli pysðhtynyt seisomaan. Meri ja tuo ihana maisema ympði—ivðt hðntð aamun ensi koitteessa. Laakson puolella nðki hðn kukat ja puut liikkumattomina kylmðhk—ssð aamuvalaistuksessa. Niin seisoi hðnkin liikkumatonna, ajatukset pysðhdyksissð, kylmðstð vavisten ja oivaltamatta tðysin, kuinka perðti jðrkytetty hðnen mielensð oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen, -- sitð ei kukaan voi estðð. Jospa joku voisi tulla hðnelle sanomaan ettð se, mitð hðn oli kokenut, ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut. Ja lopuksi tuntui kaikki niin tðysin mahdottomalta. Hðnestð oli, kuin olisi jotain kuollut hðnen povessansa. Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hðnen ympðrillððn tuo ihmeellinen maa, yltðkyllðisyyttð uhkuvana. Aidan takana rehottivat aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hðnen ystðvðnsð, hopeanharmaat —ljypuut, keinuttelivat pitkið oksiansa tuulessa. Mutta hðn ei nðhnyt niitð. Akaasian uinuvat lehvðt hivelivðt hðnen poskeansa. Hðn ei tuntenut sitð. Hðnen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, syvinð vy—ryivðt sen aallot rantaan. Hðnestð oli kuin ne olisivat ivanneet hðntð siitð ettð hðn voi seistð tðssð niiden partaalla ihmistð ikðv—iden... ettð hðn voi unohtaa ne oman pienen surunsa tðhden! Mitð merkitsikððn ihminen ja kaikki hðnen turhanpðivðiset huolensa! -- -- Silloin herðsi koti-ikðvð hðnen mielessðnsð. Se tulvehti esiin kuin sielun hðtðhuuto. Hðn huomasi ðkkið olevansa vieraalla maalla. Hðn ei tuntenut sitð. Outoa oli hðnelle tððllð kaikki -- outo Holgerkin. Hðn oli hðnelle muukalainen mies, jota hðn ei tuntenut. Hðn heittðytyi maahan ja kðtki kasvot kðsiinsð... Silloin tulivat hðnen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hðn oli antanut hðipyð unhoon... Ne tulivat kuin hðntð pelastamaan. Hðn nðki edessððn isoðidin. Hðn nðki my—s kylmðn, raikkaan kotimeren, jonka ylðpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa iloisena maata pitkin... Hðn nðki Her—n kartanon rannikon, kaikkine pienine aaltoineen, jotka virta synnyttðð... Ne tulevat kuin pienet valkoiset linnut, ei kukaan tiedð, mistð... Ja hðn nðkee oman valtavan merensð ja lapsuutensa joutsenet, jotka tulevat merituulen mukana pitkinð, valkoisina parvina -- -- -- Hðn tahtoo palata kotiin, nðkemððn jðlleen kaikki vanhat tutut! Tððllð ei hðntð tunne kukaan! -- -- * * * * * Hðn nousi vaivoin pystyyn, meni sisððn ja hiipi edelleen kðytðvðð pitkin. Hðn kuunteli tuomarin ovella, kuuli ettð hðn vielð oli valveilla ja meni sisððn. Hðn katsoi tuomarin kasvoihin ja pelðstyi niiden ilmettð. Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kðdellððn. Gunn riensi hðnen luoksensa. -- Isð, tiedðtk— sen jo? -- Ja tyrskðhtðen kiihkeððn, hillitt—mððn itkuun hðn heittðytyi hðnen povellensa. Hðnen surunsa kouristi tuomarin sydðntð. Tuollaista itkua ei hðn ollut nðhnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, -- ikððnkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistð ei ollut pððsyð. Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimðttð ainoatakaan lohdun sanaa. Hðn istui vain nivelien hiljaa hðnen tukkaansa. Hðnen mieleensð oli tullut muisto -- muisto siitð y—stð, jolloin Her—n Gunvor lðksi hðnen luotansa. Hðnestð oli, kuin olisi hðn nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hðn ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensð. Holger oli kunnoton ja tarmoton kuten hðn itse. ákkið hðn tunsi sððlivðnsð tuota miestð, jota ei ollut koskaan ennen voinut sietðð. Ja hðnen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi hðntð sittenkin. Nyt nousi tytt—nen ja seisoi hðnen edessððn, pyyhkðisten tukan otsastaan. Hðn seisoi niin puhtoisena ja ylvððnð auringon ensi sðteiden kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hðnellð oli ja hðnen syvð katseensa. Ei koskaan hðn ollut vielð ollut niin hðnen nðk—isensð kuin nyt. Tðmð y— oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Her—n Gunvor. * * * * * Gunn seisoi hiljaa silmðnrðpðyksen. Sitten hðn polvistui tuomarin eteen, otti hðnen kðtensð ja suuteli sitð. -- Isð, sanoi hðn hiljaa, selvðsti, -- lðhtekððmme tððltð! Palatkaamme kotiin! Emmek— lðhde huomenna? Huomispðivðnð! toisti hðn kiihkeðsti. Falck ny—kkðsi my—ntðvðsti. Seuraavana aamuna oli tuomarilla tðrkeð keskustelu kreivittðren kanssa, joka joutui epðtoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkððn saanut tulla totta, ei Holgerin eikð Gunnin itsensð tðhden. Eikð hðn voinut uskoa, ettð Gunn voisi tosissaan sellaista ajatellakaan. Hðn pitðisi kyllð huolta siitð, ettð tytt—nen tulisi jðlleen jðrkiinsð. Lempeðnð ja ðidillisenð nouti hðn Gunnin puheillensa. Olihan Holger tosin rikkonut, mutta sehðn oli sovitettavissa. Ettð Gunn kðsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai sanoa -- melkein ylenmððrðistð arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitðr yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestð yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi salassa... Gunnin ei pitðnyt kðsittðð hðntð vððrin, -- eihðn hðn tahtonut kieltðð Holgerin syyllisyyttð... mutta kðvihðn hðntð silti hiukan puolustaminenkin, ja pitihðn Gunnin kðsittðð, ettð hðneenkin nðhden voitiin olla eri mieltð. Kun nuori tytt— sillð tavoin kuljeksii ja vaeltelee yp—yksin, voi se antaa aihetta epðilyksiin... Vanha ruhtinatar oli ollut ihmeissððn kihlauksesta... Pikku Gunnin piti ymmðrtðð, ettð hðn menettelyllððn saattaisi itsensð epðsuotuisaan valoon -- -- -- Kreivitðr lopetti esityksensð huomauttamalla, ettð elðmð ei sietðnyt liikaa tarkastelua. Se oli sððlimðt—ntð, se oli kauheata, vððryyttð tðynnðnsð. Tðysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseððn muutoin kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, siinð kaikki, -- ja niin kðvi aina lopuksi. Vðhitellen sitten kaikki kððntyisi parempaan pðin. Hðn voi olla vakuutettu, ettð rakkauteen isketty haava jðlleen kasvaisi umpeen, kun hðn ehtisi tottua elðmðn vajavaisuuksiin, -- se kðvisi ehommaksi entistðnsð -- -- -- Lopuksi huomasi kreivitðr puheensa turhiksi. Silloin hðn alkoi itkeð. Mutta kyyneleet eivðt auttaneet enempðð kuin sanatkaan. Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hðn yl—s. -- Kaikki on lopussa, sanoi hðn haikeasti. Ja hðnen suunsa ponteva ilme osoitti ettð hðnen pððt—ksensð oli jðrkkymðt—n. Nyt tuli Holger sisððn. Hðn pysðhtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hðn viiksiðnsð. Hðn nðki kuinka veri valahti Gunnin poskille. Silloin meni hðn hðnen luoksensa, tðysin tyynenð, hymyillen kaunista, itsetietoista hymyðnsð. Hðnen ððnessðnsð ei ilmennyt mitððn arkuutta. -- Sinð suot anteeksi, eik— niin? Eihðn se ollut, kuten olisi pitðnyt... Mutta meitð ohjaavat niin monet salaiset voimat... lohduttaudun sillð, ettð kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei riipu omasta tahdostamme... Hðn meni lðhemmðksi Gunnia. Hðnen kasvojensa ilme muuttui, kðyden herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi. -- Kuinka voitkaan ajatella lðhteð luotani? Tiedðthðn itse niin hyvin, ettð olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidðt tððllð erððnð pðivðnð ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedðt kyllð, ettð minua ei voi auttaa mikððn joutsen, ellet sinð auta! -- -- Gunn ei vastannut. Holger kðvi hiukan kðrsimðtt—mðksi. -- Miksi pitðð kðsittðð kaikki niin juhlalliselta kannalta... oikeastaanhan ei mikððn itsessððn ole mitððn. Kaiken merkitys riippuu siitð, miten sen kðsittðð. Ja eik—hðn liene hiukan vaikea ratkaista, kuka tðssð maailmassa on oikeassa ja kuka vððrðssð... Nyt katsoi Gunn hðneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hðn. Ja hðn toisti sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikððn itsessððn ole mitððn. Kaikkihan riippuu vain siitð, kuinka sen kðsittðð... Hðnen huulensa olivat kuivat, hðn ei saanut sanotuksi enempðð. Hðn nousi. Hðnen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan tuolla tavoin... Ja lisðksi vielð kaikki tuo, mitð hðnen ðitinsð oli selitellyt -- -- -- Hðnestð tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hðn oli kuin menehtymðisillððn tuskaansa. Holger oli huomannut hðnen ilmeensð muuttuvan ja ymmðrsi mitð se merkitsi. Hðnen silmiinsð tuli kuin karaistun terðksen vðlke. Sirosti kaartuvissa kulmissa nðkyi sððlimðt—n vðrðhdys, katseen kðydessð tuikeaksi. Hðn huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hðnen edessððn vðlinpitðmðtt—mðnð, vapautuneena. Hðnen oli vaikea kðsittðð, ettð tuo oli sama pieni tytt—, jolle hðn oli kuvastunut niin suurena. ákkið hðnessð herðsi halu kiusata Gunnia. Hðn alkoi tehdð ivaa itsestðnsð, heidðn suhteestansa. Silloin meni Gunn hðnen luoksensa. -- álð sano enempðð, Holger, pyysi hðn vienosti. Hðn ojensi hðnelle kðtensð. Sitten meni hðn isðnsð luo ja istui koko aamupðivðn katsoen ulos akkunasta -- silmissð tuikea tuska... kuin katsoen jotain etðisyyteen hðipyvðð. Hðn oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpðivðnð parane, vaan puhkeaa yhð uudelleen verta vuotamaan. Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hðn laittoi heidðn tavaransa kokoon matkaa varten. * * * * * Illalla he lðksivðt, ja kreivitðr my—skin; Holger oli lðhtenyt jo edeltð. Lðht— vaikutti siltð kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat matkustaneet yhdessð. Siten pððstiin herðttðmðstð huomiota. Kreivitðr matkusti heidðn kanssaan yhtð matkaa Genovaan, mistð heidðn piti jatkaa vesitse Le Havreen. Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tðhden. Hðn oli valinnut lastilaivan, ettð he saisivat olla rauhassa. Tððllð voi Gunn istua kaiken pðivðð yksin tai liikuskella mielensð mukaan. Falck oli katsovinaan mitð luonnollisimmaksi asiaksi, ettð he tuskin vaihtoivat sanaakaan keskenðnsð. Itse hðn puuhaili ilmatieteellisissð tutkimuksissa. Hðn oli saanut kðsiinsð malaijilaisen leijan, jolla hðn huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hðn lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta. Vðliin hðn ny—kkðsi Gunnille ja hymyili. Muutama pðivð merellð, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hðn tiesi olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitðmðstð kiirettð, ikððnkuin se olisi ollut asioista selvillð. Ja sðð oli tyyni ja miellyttðvð. Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa -- osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivðt hiljaa kaiken pðivðð laivan laiteitten ympðrillð. Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinðisinð pðivinð laivan kannella tai lepðsi —isin valveilla hytissðnsð, silloin pysyivðt hðnen ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli kuin kaikki olisi palannut jðlleen vanhemman, ymmðrtðvðisemmðn ihmisen elettðvðksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkð hðnellð oli ollut kðytettðvinðnsð aikaisemmin. Mutta erððnð iltana, kun hðn kulki edestakaisin, olivat ajatukset hðnen huomaamattansa kððntyneet kotia kohden... viivðhtðneet muinaisissa muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hðn oli onnellinen, onnen tðytelðisintð runsautta vielð tuntematta. Silloin muisteli hðn my—s Hesekielið. Hðnestð oli, kuin tarjoaisi tuo ajatus hðnelle tukea. Tyynen luotettavana astui hðn esiin, ojentaen Gunnille kðtensð yli merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien... Silloin hðnelle ðkkið ilmestyksen tavoin selveni, mitð Hesekiel oli aina pikku pojasta saakka sðilyttðnyt povessansa. Oli kuin hðn nyt vasta olisi kðsittðnyt hðnen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hðnen tðhtensð, jotka hðn oli pitðnyt hyvðnðnsð kuten ilman, jota hengitti... Mitð hyvyyttð, hienotuntoista huomaavaisuutta, mitð hellðvaraisia ajatuksia olikaan hðnelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytðmðttð! Ehdottomasti hðn tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat yhdessð jððmeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi hðntð menemððn, ettei se saavuttaisi hðntð. Hðn vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hðnet! Mutta nyt vasta hðn kðsitti, mitð tuskaa oli tuottanut hðnelle kðyt—ksellððn -- eihðn hðn ollut omistanut hðnelle ainoatakaan ajatusta. Nyt oli hðn siitð niin pahoillaan -- nyt tiesi hðn miltð tuntuu kokea sellaista. Hðnen oli aika palata kotiin -- senkin tðhden. Mutta kuinka voisi hðn sovittaa entiset? Eihðn hðn voinut tehdð sitð! Hesekiel ei ikinð unohtaisi, ettð hðn oli unohtanut hðnet. Sen hðn kyllð tiesi... Ja mihinkððn tuollaiseen ei hðn itse enðð koskaan antautuisi! Siitð oli hðn my—skin selvillð. Hðnen kðsitteensð rakkaudesta ja rakkauden onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hðnen kasvonsa kalman kalpeiksi. Mutta Hesekiel! Hðnen sydðmensð lðmpeni. Hesekiel oli ihana! Hðn oli kuullut, millainen hðn oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen, mitð luonto oli hðnelle suonut. Eihðn hðn enðð kelvannut edes hðnen pikku sisareksensa... Kyyneleet virtasivat pitkin hðnen poskiansa. Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hðnen luoksensa. Silloin meni Gunn hðnen tyk—nsð ja hiveli hðnen poskeansa. -- Sinun ei tarvitse nðhdð sitð enðð toiste! sanoi hðn tarmokkaasti. Ja hehðn olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jðljellð vielð muutama viikko, ja ne piti kðytettðmðn! Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan. V 20. Samana kesðnð, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel nuorukainen kðynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon. Puhuttiin paljon siitð, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut kunniaa oppilaastansa. Ihmiset arvelivat ettð hðnkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin mielestð hðn oli liiaksi kunnon mies jððdðksensð maakamaralle. Samaa mieltð oli my—skin Hesekiel itse. Hðn oli ollut jo useina vuosina mukana kalastusretkillð, niin ettð hðn jo kðvi tðydestð miehestð vesillð. Tutkintonsa oli hðn suorittanut etupððssð Pikku-Gunnin tðhden. Hðnet oli vallannut kiihkeð halu olla etevin kaikista Her—n seutuvilla ja pakottaa Gunnkin huomaamaan se. Hðn oli ajatellut, ettð kun hðn suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo riittðisi todisteeksi -- -- -- Mutta kun hðn palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hðn kiinnittðnyt huomiota koko asiaan. Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisðð sitð lajia. Mutta ensin hðnen tðytyi kalastaa ja ansaita rahaa. Hðn vietti sen kesðn vesillð. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin lðhd—stð hðn liittyi erððseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat sillið pyydystðmððn ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen. Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hðn oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistð oli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hðnen jðntevyyttððn ja ketteryyttððn. Kun hðn iski kouransa airoihin, silloin kðvi ryske... Ja kun hðn piti perðsintð kðdessððn, silloin oltiin hyvðssð turvassa. Silloin kðsitti Thorkel, ettð hðn oli jðttðnyt sureksimiset siksensð. Laineiden leikki huvitti hðntð, hðn lauloi maininkien kohahdellessa, hðnen katseensa tunki ry—ppyilevðn vaahdon halki. Thorkelista hðn oli kuin kuninkaanpoika, joka lðhtee maineretkelle tai -- jotain vielð parempaa -- aimo kalastaja, joka rientðð valtakuntaansa, aavalle merelle. Sinð kesðnð pysyivðt sððt kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vy—ryi vuoriseinðmið alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi. Mutta nðytti melkein siltð kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissððn rajuilman tehdessð tuloa. Hðnen tahtonsa oli kuin terðstð, hðnen silmðnsð tarkka ja kaukonðk—inen. Oli melkein kuin hðn olisi hallinnut aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hðn kumminkin suoriutui siitð voittohikkaasti. Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinð iltana, jolloin iso merilokki istui hðnen veneensð keulalla pððstellen rðikeitð, ylpeitð huutoja -- kuinka hðn nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle, kuin olisi niiden herra ja kðskijð... Ja kuinka hðn kiisi yli vesien haavenðyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hðnen ympðrillððn kuin valkoiset linnut! -- -- Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, ettð hðnen silmiensð ilme vðliin voi kðydð niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hðnen katseensa voi tosiaankin kðydð niin surumieliseksi ja lempeðksi kuin pienen koiran. * * * * * Jo ensi talven kalastusretkellð oli Hesekiel saanut sen maineen ettð hðn oli hyvð toveri merellð. Hðn ei koskaan loukannut ketððn. Toverit kunnioittivat hðntð hðnen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta tosin he hðntð pelkðsivðtkin. Hðn tunsi voimansa ja voi panna heidðt ahtaalle -- ei ollut hyvð joutua hðnen vihoihinsa. Mutta ei kukaan my—skððn voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydðmen lðmm—llð, ja ne, jotka lðhimmin joutuivat hðnen kanssaan tekemisiin, saivat kokea ettð vilppi oli hðnelle vierasta. Aluksi ei hðnestð oltu liioin pidetty. Hðnen kiivas luontonsa oli muutamia kertoja saanut hðnet valtoihinsa ja vieroittanut toverit hðnestð. Mutta sitten olivat he monesti nðhneet, kuinka hðn taisteli omaa itseðnsð vastaan ja pððsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa kehuivat hðntð ja ottivat hðnestð oppia. Heidðn joukossansa oli nðet montakin, joiden oli vaikea hillitð mieltðnsð. Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivðt pitðneet hðnen seurastansa. Nuorukaiset eivðt saaneet hðntð koskaan mukaansa mihinkððn kepposiin, eikð hðn suvainnut ettð kukaan teki mitððn halpamaista -- silloin pystyi hðn huolehtimaan siitð ettð oikeus pððsi voitolle, eikð se tapahtunut yksistððn ruumiillisten voimain avulla. Eikð vanhempia ollut miellyttðnyt tuo, ettð hðn kðyskenteli heidðn joukossansa kuin mikðkin pððmies, eivðtkð he halunneet kokea hðnen etevðmmyyttððn, sillð poikahan hðn vielð oli eikð muuta. Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekð nuorukaisia ettð vanhoja, tðysikasvuisia miehið alkoi hðvettðð olla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistð oli miellyttðvðmpðð, jos ne suuntautuivat heihin lempeinð. Ja kun he sitten oleskelivat yhdessð kuukausimððrið, muovaili hðn heidðn kðsitteensð uudelleen, heidðn sitð oikein huomaamattaankaan. Oli ihmeellistð kuinka hðn voi saada mielet kððnnetyiksi siitð, mikð on vðhðpðt—istð ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa, raikasta ððntð, joka puhdistaa sydðmet. Viimeisenð talvena, jolloin hðn oli ollut mukana kalastamassa, oli kaikkien tðytynyt huomata, ettð siinð nuottakunnassa, mihin hðn kuului, ja niillð sðilytyspaikoilla, missð hðn liikuskeli, oli seurustelun sðvy muuttunut. Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin ennen. Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hðnen ympðrillensð. Oli nðet niin ihmeellistð, ettð niin nuori kuin hðn vielð olikin, oli hðnellð aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hðnen mielestðnsð ajattelivat liian vðhðn. He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidðn herruutensa varsin vðhissð, ja se maksoi monen kalastajan hengen. Hesekiel kiinnitti heidðn huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin jo oli puhunut heille -- mutta tððllð meren aavojen ulappojen ððressð ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon. Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi. Enemmðn yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat kalastusalueet -- nuo seikat eivðt enðð tuntuneet turhilta puheilta, vaan niitð harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua moottoreista ja h—yrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja rekien ottamisesta mukaan matkoille. Jotain jði aina mieleen siitð, mitð Hesekiel puhui. Hðn kylvi ajatuksia. Ne lankesivat hyvððn maahan ja versoivat esiin. Muutamat pððttivðt heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut pððttivðt ryhtyð kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten selkðrihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitð, ettð heidðn oiva sillinsð valmistettiin niin huonosti, ettð se joutui vasta viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitð maksettiin huonoin hinta. Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tðnð talvena keskusteli heidðn kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissððn siitð ettð hðnen sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he muistivat ettð hðn polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hðnellð oli veressððn kðskijðn tarmoa ja pyrkimys mitð suurimpiin saavutuksiin. Erððnð iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hðnen ympðrilleen, alkoi hðn puhua kalastajien olosuhteista. Hðntð harmitti, ettei heillð monin paikoin ollut eikð tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata, vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan, ajaa heidðt vesille -- vasta siellð he ovat kotonansa, herroina omalla maallaan. Hðn tahtoi, ettð kaikki kalastajat liittyisivðt yhteen. Sillð muutos oli saatava aikaan. Heidðn ei pitðnyt olla kodittomia omassa maassaan, heidðn piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitð maata, jota he auttoivat edistymððn -- -- Ainoa, jonka hðn tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltðvðksi, oli Her—n Elin rouva -- -- -- Hðn oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hðnen ððnensð oli muuttunut, hðnen katseensa tuikean tarmokas. Vasta silloin ymmðrsivðt monet kalastajista, ettð heidðn olonsa voi tulla paremmaksi. Hðn sai sinð talvena tilaisuutta puhua heidðn kanssaan monenmoisista asioista. Ja ihmeellistð oli kuulla hðnen puhuvan, niin rohkeasti hðn puhui. He kuulivat kuin satuja siitð, kuinka heidðn tulisi viljellð maata ja merta, ja metsðð pitðisi heidðn my—skin istuttaa. Rahkasoita risteilevðt juuret olivat antaneet hðnelle ajattelemisen aihetta. Hðn vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden nðkyjen huumaamana ja nðki metsðn edenneenð aina meren ulapoille saakka. Ihmeellinen oli my—skin hðnen uskonsa meren kansaan. Hðn vðitti ettð mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitð. Oli kuin hðn olisi suorastaan ravistanut heidðt hereille. Hðn sanoi sen niin pontevasti, ettð se vaikutti kuin velvoitukselta. * * * * * Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekielið niin uskollisesti kuin tðnð kesðnð. Hðn oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa. Ja ennen pitkðð oli hðnen silliosansa Bergenissð, odotellen hintojen kohoamista. Ei ollut kulunutkaan monta pðivðð, kun tuli sðhk—sanoma ettð hinnat olivat kohonneet ja kalat myyty. Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua. Kun tuo viesti saapui, oli hðn jo matkustanut pois. Hðn ei ollut voinut tyytyð tuohon vðhðiseen kotikalastukseen. Hðn oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen merikalastuslaivaan. Hðn palasi sieltð vasta elokuun lopulla. Sanottiin ettð hðnellð oli taskut tðynnð kultaa. Itse ei hðn puhunut siitð sanaakaan. Mutta heti aamulla hðn meni isðnsð puheille. Hðn sanoi ettð nyt hðnen tðytyi lðhteð jðlleen kaupunkiin. Hðn halusi tulla ylioppilaaksi. Isð Hesekiel silmðili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja. Sitten laski hðn kðtensð hðnen pððhðnsð. Tietysti hðn sai lðhteð. Eikð hðnen olisi tarvinnut noin raastaa pððstðkseen matkaan, sillð olihan isð itse ajatellut ettð kaikkeen, mitð hðnen poikansa halusi oppia, olisi kyllð varaa. Isð Hesekiel kðsitteli asiaa kevyesti ja hilpeðsti. Hðn laski leikkið ja naurahteli. Eihðn poikasen pitðnyt huomata hðnen arvanneen, mitkð hðnen vaikuttimensa oikein olivat. Mutta ettð hðn halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hðn oppineeksi, hðn, vapaan meren mies! Oliko hðn miettinyt, miltð tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa hðn oli herra ja ty—ntekijð -- ja haaveilija? Silloin nðki Janine muori, ettð puna valahti yli Pikku-isðn kasvojen eikð hðn voinut vastata sanaakaan. Isð Hesekiel ei kysellyt sen enempðð. Sekð hðnen ettð Janinen tuli kiiru saada poika matkaan. Hðn tahtoi matkustaa heti. Koko illan hðn istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hðn voinut ryhtyð mihinkððn. Pððt—ksen teko oli ollut raskas ty—, joka oli lamauttanut hðnen voimansa. -- -- Elin muorin luona oli hðn my—skin kðynyt. Tðmð oli ensin katsonut hðneen ihmeissððn, oli sitten hymyillyt ja ny—kðnnyt hðnelle, ikððnkuin olisi hyvin oivaltanut, mitð hy—tyð siitð voi olla -- -- -- Pikku-isð puristi kðtensð nyrkkiin: sen hðn tiesi, ettð hðn tahtoi tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn ehkð jakeli hymyilyjððn -- -- -- Hðn puri hampaansa yhteen pidðttððkseen itkua. Kun hðn vain ajatteli tuota seikkaa, voi hðnen mielensð kðydð niin liikutetuksi, kuin ei hðn voisi kestðð olla olemassa -- -- Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystð! Hðnestð oli, kuin olisi hðn tukehtumaisillaan! Isð Hesekiel tuli jðlleen huoneeseen. Pikku-isð ei huomannut hðntð. Hðn otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Tðytyisihðn Pikku-isðllð olla jotain kðyttðð ensi aluksi. Sitten hðn meni alas puotiin. Tðytyi ostaa minkð mitðkin. Janinen oli my—s kiiru. Hðn tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran, kun hðn loi katseen Pikku-isððn, nðki hðn kuinka hðnen kasvonsa olivat vððntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hðn kðsitti ettð oli parasta, ettð Pikku-isð pððsi lðhtemððn. Nyt lðksi Pikku-isð hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisððn hðn jði jðlleen istumaan toimetonna. Hðn silmðili lahtea, missð tuuli yltyi, hðn katsoi valkeita purjeita, jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltð, katosivat ja tulivat jðlleen esiin... Hðnen mieleensð tuli synkkið, hempeitð ajatuksia -- oli kuin hðn olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - -- Mutta _hðntð_, hðntð ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi hðntð kukistetuksi -- -- -- Hðn puri jðlleen hampaansa yhteen ja katse kðvi tuikeaksi: Toden totta, hðnestðpð vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hðnestð tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hðn tulla sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkðn huvin vuoksi... ja sitten lðksisi hðn oikein aimo meriretkelle, sillð oikeassa Thorkel oli: liiaksi hðnessð oli miestð maakamaralla kðvellðkseen... -- -- Tuolla lðhestyi Elin rouvan vene rantaa. Hðn piti itse perðð. Kuinka varmasti hðn purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hðnen katseensa oli ollut eilen... Ja entð nyt! Niin tarmokkaana ja lempeðnð istui hðn tuolla ja ny—kkðsi hðnelle, juuri kun vene liukui ohitse -- -- -- Valtava, lðmmin tunteiden hy—ky valahti hðnen mieleensð. Oli kuin hðnelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesik— Elin muori jotain Pikku-Gunnista? Hðnessð herðsi onnen ja voiman tunne. Hðn meni sillalle ja silmðili veneen jðlkeen. Yksinðinen kalalokki lensi hðnen pððnsð ylitse, niin alhaalla ettð hðn kuuli sen siipien suhinan... Niin lentelivðt hðnen ajatuksensakin, liitelivðt kauas etðisyyteen... Olisiko onnen tðytelðisyys hðnen saavutettavissaan? Tai soluisivatko elðmðn aarteet pois hðnen kðsistðnsð? -- -- Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena. Hðn seisoi tuijottaen eteensð -- haaveittensa kiehtomana. Hðn kaihosi pððstð satumaihin ja kauemmas... kauas elðmðn tuntemattomaan todellisuuteen... Mutta y—n unissa oli hðn kaihoinensa kesyt—n lintu, joka ei tiedð turvapaikkaa... Aamulla hðnen lðhtiessððn huomasi Janine ettei hðn ollut hy—tynyt paljon y—n levosta. -- Pikku-isð, sanoi hðn hiljaa, -- muista ettð nimesi on Hesekiel, se on: Herra tekee vðkevðksi! Sillð elðmð voi kyllðkin kðydð hðnelle vaikeaksi. Kðrsivðllinen ei Pikku-isð ollut, ja hðnen perinnðisið taipumuksiansa ei kðynyt kehuminen. 21. Tohtori Torgersen perheineen asui yhð vielð kirkkoniemessð. Her—n alueelle oli tullut toinenkin lððkðri, mutta Svein Torgersen oli yhtð suuressa suosiossa ja hðnellð oli yhtð paljon potilaita kuin ennenkin. Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hðnestð voitu pððstðkððn, tyydyttiin hðneen lopuksi. Hðnestðhðn oli tullut niin kodikas ja herttainen pikku rouva. Yksin kamariherratarkin alkoi vðhitellen mieltyð hðneen. Tohtori Torgersenia vailla hðn ei voinut olla, sillð tðmð ymmðrsi niin hyvin pitðð hðntð iloisella mielellð ja oli sitð paitsi viime aikoina alkanut tuntea mielenkiintoa hðnen tauteihinsa. Sentðhden kutsuttiin Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin ettð hðn oli varsin miellyttðvð, istuessaan siinð herttaisen ujona, kutoen mitð sievimpið pikku sukkia. Naiset alkoivat tyyntyð. Ei kukaan heistð tiennyt, ettð Irmild rouva oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistð aavistanut, kuinka nuo silmðt voivat herðtð ja kðydð varsin vaarallisiksi heidðn miehillensð. Vðliin tosin jokunen loi hðneen epðluuloisia katseita. Kerrottiinhan joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, ettð he ymmðrsivðt etteivðt nuo jutut voineet olla tosia. Tðytyihðn Irmild rouvan nðet varoa mainettansa Elin rouvan sekð Sveinin tðhden, eikð vðhimmin rovastin tðhden, joka aina puhui hðnestð niin kauniisti. Niinpð pððsi hðn vðhitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat kaikki. Missð hðn oli mukana, siellð ei koskaan ollut ikðvð. Irmild hymyili, kun hðnelle sanottiin kohteliaisuuksia hðnen miehestðnsð, mutta hðn ei ollut samaa mieltð muiden kanssa. Hðnen mielestðnsð oli Svein kðynyt ikðvðksi. Viime vuosien elðmð oli ollut oikeata horrostilaa. Hðn voi varsin hyvin kutoa sukkaa, sillð eihðn mikððn muukaan ollut sen hauskempaa. Pðivðt Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hðnestð nðet perin harmahtavilta. Hðn tuskin enðð kesti oloansa. Loistavampaa ja kiihkeðmpðð elðmðð hðn kaipasi. Hðn tunsi olevansa kuin kahlehdittu lintu, joka rðpyttelee siipiðnsð, voimatta pððstð lentoon. Sellaisten ajatusten jðlkeen hðnet melkein aina valtasi hurskas kauhistus ja hðn tunsi tuskaa syntisen lihansa tðhden. Hðnen sydðmensð herðsi, niin ettð hðn luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hðnen sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen. Ja se Jumala, joka sytyttðð tulenliekkejð ja saa maan vavahtelemaan, tuli hðnen Jumalaksensa. Hðn taivutti mielensð kauhun valtaamana ja omisti sydðmensð rakkauden hðnelle. Silloin unohti hðn miehensð ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhðn raamatussa kðskettiin. Ja Herra kuritti hðntð mahtavuutensa ruoskalla ja sulki hðnet syliinsð. Silloin vaimeni kaikki maallinen ikðv—iminen. Hðn sai lepoa ja rauhaa. Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat ettð hðn oli pysynyt ennallaan. He vðittivðt hðnen voivan loitsuilla vaikuttaa ihmisiin. Sen taidon oli hðn lapsena oppinut erððltð lappalaisakalta, ja sellainen kyllð pysyy muistissa. Anne S—myren oli tavannut hðnet kerran, kun hðn huvitteli kantelemalla mukanaan kyykððrmettð. Sitten oli hðn vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelðstyttðnyt sillð lapsiaan. Sellainen huvitti hðntð. Hðn pani sitten kððrmeen mðelle ja veti piirin sen ympðrille, ja sitten toi hðn pienimmðn lapsen sen viereen. Mutta kððrme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. -- Toiset vðittivðt hðnen voivan nðhdð ihmisistð, joita tapasi, ettð he kuolisivat pian, -- vaikka muut eivðt voineet nðhdð mitððn sentapaisia merkkejð. -- Ne, jotka tiesivðt nðistð seikoista, kðsittivðt hyvin, ettð jos hðn ehkð olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hðn silti ollut mikððn hieno rouva, kun hðn kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa. Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hðn vain niille. Mutta varmaa oli, ettð kun maailma oli niin ikðvð, niin tðytyi keksið jotain huvia. Ei hðn my—skððn voinut kieltðð, ettð hðnen mielensð oli kðynyt hiukan levottomaksi. Sydðn voi olla kuin palava kekðle, ja hðntð vaivasi kuumeentapainen jano, riuduttava ikðv—iminen. Hðnestð tuntui ettð hðn nyt oli levðnnyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitððn. Her—n ullakolta oli hðn kerran l—ytðnyt kirjan, jossa kerrottiin Miranda haltiattaresta. Jospa vielðkin tapahtuisi sellaisia synkkið, mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hðn pitðisi! Tuollaiset metsðssð suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas! Kun hðn oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hðn usein rantavuorilla. Hðn paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia auringosta, hðn sulki silmðnsð ja antoi sðteiden virrata ylitsensð. Silloin nðki hðn sen maailman, jota ei ollut nðhnyt, -- metsið ja vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hðn nðki koko maailman, sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperðisenð, synkkðnð ja hurjana -- -- Ja hðn voi hypðhtðð pystyyn ja huutaa ððneen. Ken olisi voinut uskoa, ettð hðn oli vanha ihminen! -- -- -- Hðntð halutti povata itsellensð, ottaa selkoa tulevista seikoista ja nðhdð tulisiko hðnen olonsa vielð toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori sanoi, ettð sen kðvi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se, jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkðð! Kunpa hðn vain ei olisi ollut niin pelokas! -- -- -- Jos hðn meni jonakin iltana ulos Orionin vy—n alle, juuri kun tðmð kohottaa kilpensð kohden hðrkðð, joka seisoo silmðt punaisen liekehtivinð... ja jos silloin oli uusikuu ja hðn leikkasi pienen taikaoksan kðyttðmðtt—mðllð veitsellð ja piti sitð suussaan keskiy—n aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hðn lukenut -- silloin ihastuisi hðneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa oli leikattava mððrðttynð aikana, mieluimmiten juhannusy—nð -- -- -- Usein makasi hðn kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin joku olisi siellð liikuskellut!... Mutta ei tullut ketððn. Hðn olisi niin mielellððn tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta hðnessð oli jotakin, joka vaani esteenð, -- kuten karit tuolla meren pohjalla. * * * * * Pahinta oli, ettei Svein enðð ollut samanlainen kuin muinoin. Se harmitti hðntð. Irmild ei voinut tyytyð siihen ettð hðn oli niin vðlinpitðmðt—n ja sðveð, oli kðynyt hidasluontoiseksi ja piti ruuasta... istui pðivðllisen jðlkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen syventyneenð. Kaikki kiihkeys oli hðnestð poissa. Ja se harmitti Irmildið. _Hðn_ puolestaan ei kaivannut lepoa pðivðllisen jðlkeen. Hðn ei koskaan sy—nyt liiaksi, kuten Svein. Hðnen liikkeensð olivat jðntevðt ja reippaat, hðn ei ollut kðymðisillððn liian lihavaksi kuten Svein. Ja hðn ei voinut antaa anteeksi, ettð Svein oli unohtanut, kuinka ihastunut oli alkuaan ollut hðneen. Hðn muisti sððlimðtt—mðn hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hðnellð oli erityinen taito kiusata hðntð sellaisella. Hðn voi saada vastustamattoman halun tehdð hðnelle hiukan pahaa, tuottaaksensa hðnelle tuskaa. Hðn katui sitð kyllð sitten, mutta teki kumminkin toiste samaten. Hðn ei voinut kðydð rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi kuten Svein. Mitð enemmðn Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta, sen huomattavammin kðvi hðnen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan. Mieluummin sai Svein ly—dð hðntð, kuin olla tuollainen. Tðmðhðn ei ollut siedettðvissð. Hðn tahtoi voittaa hðnet jðlleen, sellaisena kuin hðn oli muinoin. Svein ei huomannut sitð. Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lðmpimiin vðreihin. Ne pukivat hðntð. Hðn oli kðynyt tðytelðisemmðksi, oli miellyttðvðmmðn nðk—inen kuin koskaan ennen. Sitðkððn ei Svein huomannut. Nuo lðmp—iset, surumieliset silmðt, ððnen kaihoisa kajahdus miellytti kaikkia ihmisið, miehið ja naisia. Svein yksin ei niitð tarkannut. Silloin koetti Irmild tehdð hðnet mustasukkaiseksi. Sekððn ei onnistunut. Silloin muuttuivat heidðn vðlinsð. Irmildin pienet pistokset kðvivðt nyt sððnn—llisiksi. Kaikessa ystðvðllisyydessð hðn pisteli hðntð pistelemistððn pðivðt pððstððn. Hðn nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi. Sillð yhden pistoksen kyllð kestðð, mutta yhð uudistuvina kðyvðt ne tukaliksi. Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin kðsittðmððn elðmðn toisella tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymððn luonnossaan jðlleen viljelemððn sitð, mikð oli turmeltunut Irmildin kðsissð. Vðliin voi tulla pðivð, jolloin Svein nðki Her—n Gunvorin lepððvðn edessððn kalpeana ja kylmðnð... ja hðnestð oli kuin ojentaisi Gunvor hðnelle kðtensð... kuin olisi se, mitð hðn sittemmin oli kokenut, ollut hðnelle kuritukseksi, niin ettð hðn oli tullut paremmaksi -- -- -- Nuo muistot palasivat tavallisesti hðmðrissð pðivðllisen jðlkeen, ja ne toivat mukanaan tunteen, ettð se, mikð hðnessð oli ollut parasta, ei ollut vielð tykkðnððn tukahtunut. Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois... * * * * * Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herðttðð Sveinin sydðmessð rakkauden jðlleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hðn hakea jotain pientð viatonta huvia. Hðnellð oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja pitkðveteistð ja mieltðahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikð nðyttðnyt aikovan parata koskaan. Hðn loi nyt katseita itððn ja lðnteen, mutta mistððn ei nðkynyt valon vðlkðhdystð. Silloin pujahti hðn erððnð pðivðnð tiehensð koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hðn harhaili koko iltapðivðn omia teitðnsð. Illan suussa oli hðn tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, ja hðn oli jo varsin hyvðllð tuulella. Paistoihan pðivð yli kaiken maailman! Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jðlleen kotiin. Hðn seisoi siellð nðyttðen niin voitonriemuiselta. Irmild voi nðhdð selvðsti hðnen nuoret kasvonsa, hðnen syvðlliset, sðihkyvðt silmðnsð ja pehmeðt, vaaleat viikset... Ja kuinka rintava ja harteikas hðn oli... ja niin solakka ja jðntevð! Nyt asteli hðn siellð, ylvððnð kuin kuningas... Irmildin hengitys kðvi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut hðneen? Niin, niin, elðmð oli raskasta! Nyt tuo mies ryhtyi ty—h—n. Kuinka hðn kðveli sillitynn—ri niskassaan kevyesti kuin karkelossa... Irmild seurasi jokaista hðnen liikettðnsð. Siellð tuli muutamia rotevakasvuisia miehið. He suorittivat saman ty—n jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille nðytti kaikki olevan huvia vain. Irmild kðvi ðkkið kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi hðnen sydðntðnsð -- - -- -- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hðnen niskaansa... mikð nautinto, ajatella sitð! Hðn saisi voimassaan tehdð hðnelle mitð vððryyttð ikinð tahtoi. Eik— hðn, Irmild Torgersen, ollut yhtð hieno rouva kuin kuka muu tahansa? Eik— hðn kðyskennellyt tððllð korkeakantaisin kengin ja silkkisukin?... Kyllð hðntð kelpaisi katsella. Nyt nousi Hesekiel veneeseen. Jospa hðn vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan itseððn! -- -- -- Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hðnen mielensð valtasi syvð alakuloisuus. Hðn istui maahan itkemððn. My—hððn illalla lðksi hðn kotiin. Hðn kulki paisuvan virran rantaa pitkin. Silloin oli kuin py—rteiden hyrske olisi saanut hðnenkin verensð kuohuksiin. Hðnen silmðnsð hehkuivat, hðn riensi juosten eteenpðin. Mutta tultuaan kotiin hðn istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi lasten pitðð huolta itsestðnsð. Hðnestð tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hðnen ylitsensð. -- -- -- * * * * * Seuraavana pðivðnð sai Irmild tietðð ettð Hesekiel oli palannut ðskettðin kotiin, ettð hðn oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut ylioppilaaksi, ja ettð hðntð oli kovin kehuttu siitð ettð hðn oli ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessð ajassa. Kerran sai hðn sitten Janinen luona kuulla, ettð hðn oli saanut paikan Her—n kaupassa ja ettð Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hðnet palvelukseensa. Nythðn tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa. Irmild pððtti panna toimeen kutsut ennen heidðn tuloansa. Hðn aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa. Mutta kun hðn muutaman pðivðn perðstð tuli Her—n kartanoon, sai hðn kuulla ettð tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelððn ja aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesðnð. Hðn riemuitsi sydðmessðnsð. Kotimatkalla pistðytyi hðn Janinen luo. Hesekielið ei nðkynyt. Irmild viivðhti siellð hetkisen, mutta turhaan. Janine oli mielipahoissaan ja kertoi ettð Hesekiel oli jðlleen matkustanut pois, jðttðen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hðn mielestðnsð ollut vielðkððn tarpeeksi oppinut. Hðn oli matkustanut Hampuriin, samaan opistoon missð Pikku-Gunn oli kðynyt. Ennen lðht—ððn oli hðn saanut tietðð ettð Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian naimisiin. Janine ei voinut kðsittðð, mitð hy—tyð hðnellð olisi siitð, jos nyt tulisikin yhtð oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra. Kun Irmild sinð iltana palasi kotiin, tuntui hðnestð ettei laupias Jumala mitenkððn voisi vaatia hðneltð, ettð hðn elðisi kauemmin. * * * * * Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltð Tronsen. Tðmð pelasti Irmildin. Hðn tunsi saatanan juonet, tiesi hðnen tavottelevan Irmildið ja puhaltavan tuliliekkejðnsð hðnen kasvoihinsa. Sentðhden oli hðn tullut ja kantanut hðnet mukanansa Jumalan luo. Hðn opetti hðnelle ettð Jumalan voima on heikoissa vðkevð. Hðn tuli hðnen ystðvðksensð ja vartioksi hðntð, hðn oli kuin pakopaikka, missð Irmild sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hðn todisti hðnelle, ettei hðn enðð ollut hylðtty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu. Hðnelle oli jðlleen koittanut Herran armonaika. Sitð kesti kokonaisen vuoden. Silloin tðytyi Tronsenin matkustaa pois. Ja jðlleen oli, kuin olisi Jumala vetðnyt kðtensð hðnestð pois. Hðnen tðytyi koettaa vaeltaa tietðnsð omin neuvoin. Mutta mitð hðn siihen voi, ettei Herra ollut suonut hðnelle kestðvyyden armolahjaa. Talven kuluessa sattui lðheisyydessð useita haaksirikkoja. Tohtorin taloon tuli paljon vieraita merimiehið. Noihin muukalaisiin nðhden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina hðnen sydðntðnsð. Hðnestð oli aivan kuin kapteeni ja perðmiehet kaikki tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran hðnen lapsena ollessaan oli oleskellut tððllð huvipursineen. Nyt ei hðnelle my—skððn enðð jððnyt aikaa kðydð rukouskokouksissa. Eihðn se liene ollutkaan niin vðlttðmðt—ntð. Olihan hðn Herran armon huomassa. Herra tunsi hðnen heikkoutensa eikð hðnen tarvinnut unohtaa syntisyyttððn. Pðinvastoin voi hðn aina kuljettaa sitð mukanansa ja ajatella sitð. Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hðn mitenkððn voinut vastustaa halua mennð sinne. Herra ei ollut antanut hðnelle kestðvyyden armolahjaa. 22. Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jðlleen kesð. Ne Her—n asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt vihdoinkin palata kotiin. Ensiksi tuli Hesekiel. Hðn oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitð vain on olemassa, niin hðnestð sanottiin. Sekð hðnen kasvatusisðnsð ettð Elin rouva iloitsivat todistuksista, jotka hðn toi mukanansa kotiin. Hðn oli my—skin oppinut joukon kðytðnn—llisið seikkoja, joista Her—n kauppahuone voi hy—tyð. Elin rouvaa huvitti kuulla hðnen esitystððn, kuinka hðn toimittaisi Her—n sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitðisi ihmisten tððllð kotona oppia kðsittelemððn kalaansa oikealla tavalla. Se merkitsisi varallisuuden lisðystð koko maalle. Ja hðn halusi lausua kaikille tððllð, ettð ty—tð tehtðisiin suuremmalla mielenkiinnolla. Sitten kðvisivðt olot paremmiksi. Hðn kðsitti kaikki niin laajalta kannalta, hðnellð oli niin paljon raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekð Elin rouva ettð isð Hesekiel olivat sitð mieltð, ettð hðn oli kðyttðnyt hyvin oppiaikansa. -- Nyt saat alkaa ty—si, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitð riittðmððn asti. Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa. Muistihan moni Her—n suuressa ty—lðisjoukossa entisajoilta pienen, kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissð ehdottomasti herðttðnyt jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hðn nyt kðyskenteli heidðn keskuudessaan kðskijðnð, omistivat he hðnelle aivan empimðttð ja mitð runsaimmissa mððrin sekð kunnioituksensa ettð ihailunsa. Hðn vihasi kaikesta sydðmestððn heidðn pahoja tapojansa, hðn oli kuin puhdistava tuuli ty—lðisjoukon huonommille aineksille. Hðn voi kðyttðð kovia sanoja ja keinoja, mutta hðn tuki ja auttoi, missð sitð tarvittiin. K—yhð, rehellinen kalastaja rakasti hðntð enemmðn kuin ketððn. Hesekiel riemuitsi siitð ettð oli jðlleen kotona. Hðn kaipasi ruumiillista ty—tð; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada kðyttðð kouriansa. Se oli hyvð keino mietiskelyð vastaan, johon hðnellð nyt kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minð pðivðnð tahansa. Mutta erððnð aamuna kertoi Elin rouva, ettð Pariisin matka oli lykkðytynyt muutaman viikon eteenpðin. Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyvðinen siihen, ettei Gunn ollut kotona hðnen tullessaan. Sitten oli hðn kumminkin hetki hetkeltð iloinnut hðnen paluustaan. Mutta nyt tuntui hðnestð taas hyvðltð, ettð se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hðnen sydðmeltððn. Mutta sitten hðnen tðytyi nauraa itsellensð. Eik— ollut yhdentekevðð, missð hðn oli?... Nythðn hðn viettðisi hðitð tuon tanskalaisen kanssa ja muuttaisi tððltð pois. Mutta kuinka _se_ kðvisi pðinsð, sitð ei Hesekiel voinut kðsittðð. Ja kaikki Her—n kartanossa sanoivat juuri samaa. Vanhat kalastajat eivðt ottaneet sitð uskoaksensa. -- Siitð ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hðnen kehuttiin tietðvðn enemmðn kuin muut ihmiset. Hesekiel ihmetteli itseðnsð, kun hðn aina vain ajatteli tuota yhtð ja samaa eikð voinut vapautua siitð koskaan. Mutta Gunnia oli hðnen kiittðminen siitð ettð oli tullut lðhteneeksi maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- -- Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain mielett—mðstð turhamaisuudesta. Sillð kun Gunn nyt tulisi tðnne kreiveinensð, tahtoi hðn ettei hðnen tarvitsisi hðvetð leikkitoverinsa takia. Hðn tahtoi tulla sivistyneeksi ja oppineeksi, hðn tahtoi pitðð pððnsð yhtð pystyssð kuin tuo ry—vðri... Mutta ei hðn ollut koskaan tðtð ennen tahtonut my—ntðð itsellensð, mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tðhden. Eikð hðn aikonut sanoa sitð koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein vðhimmin Gunnille itselleen. Mutta Elin rouva ja isð Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka hðn oli muuttunut tðnð vuonna, jonka oli viettðnyt Hampurissa. Hðnen kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hðnen terðvðt piirteensð todistivat taisteluista, joita hðn oli kestðnyt ja kesti yhð. Ja hðnen silmistðnsð voi Janine nðhdð, ettð hðn oli kokenut kovaa. Niiden katse oli kðynyt omituisen tuikeaksi, vðliin taas ne olivat hiljaisen kðrsivið. Suljettuna ja vðhðpuheisena hðn kðyskenteli heidðn keskuudessaan. Kun hðn punnitsi kaikkea, alkoi hðn pelðtð Gunnin paluuta. Sillð eihðn hðn enðð koskaan voisi puhella hðnen kanssaan kuten muinoin, sen hðn kyllð tiesi. Mutta sen hðn my—skin tiesi, ettð jos hðn koskaan tekisi jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hðn koskaan lakkaisi sitð suremasta. Yksin vaelteli hðn -- kodin ympðr—imðnðkin. Ei kukaan pððssyt hðntð lðhelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka hðntð rakastivat ja olivat seuranneet hðnen varttumistaan. Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitð ettð he olivat hðnelle hyvið, hðnen kðyt—ksestðnsð huolimatta. Hðn tahtoi rohkaista mielensð, vapautua ajatuksistansa! Olihan hðn nuori! Tuolla kaukana oli elðmðn kohina houkutellen kðynyt hðnen ympðrillððn. Vapain, rohkein katsein oli hðn sitð tarkannut. Hðn oli rohjennut elðð omaa elðmððnsð. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hðn tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hðn oli nuori, hðn uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hðn varuillaan -- eikð kukaan voinut houkutella hðntð sellaiseen, mikð hðnestð ei tuntunut hðnelle soveltuvalta. Hðnen sukuylpeytensð ja nuori, raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat hðntð siinð, missð moni lankesi kiusaukseen. Huonot toverit eivðt voineet hðntð vahingoittaa, rivot puheet eivðt pystyneet hðntð tahraamaan. Turhuus ei houkutellut hðntð, valhe ei hðntð pettðnyt -- hðnellð oli kansan tarkka vaisto erottaa arvokas turhanpðivðisestð, ja hðnellð oli turmeltumattoman mielen herkðt, raittiit tunteet. Lisðksi oli hðnellð vielð ylpeð pyrkimys tðydellisyyteen, joka on muutamissa luonnoissa synnynnðistð. Hðn tahtoi sðilyttðð sydðmensð puhtaana, hðn tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan. Hðnen lapsuudenaikainen pyrkimyksensð olla muiden herra oli muuttanut muotoa, -- se oli kðynyt ððrett—mðn ankaraksi vaatimukseksi hðneen itseensð nðhden. Hðnellð oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa tulta hðnen vereensð. Hðn luki suurta vallankumoushistoriaa silmðt loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hðn kohotti ilmoille kðrsimðtt—mið toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? -- -- -- Sitten tðyttivðt toiset kuvat hðnen mielensð; hðnen sisimmðstððn hiipivðt haaveet esiin -- tðynnð kaihoa ja ikðv—imistð. Hðnen ylpeð tahtonsa oli voida hallita omaa itseðnsð. Ikðv—idð haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hðn voisi tehdð niin, silloinhan hðn omistaisi onnen. Hðn tiesi kuinka katkeraa elðmð voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin. Hðn tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi sðilyttðvðnsð mielessðnsð turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkðpð ne jo olivat myrkyttðneet hðnen verensð, kenties hðn vielð sortuisi sukunsa kiroukseen -- -- -- Tuo ajatus saattoi hðnet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hðn tallaisi tuon kirouksen! Kuin apua hakien hðn tarrautui kiinni jalon, nuoren ðitinsð muistoon. Hðn oli antanut lapsellensa ylvððn, puhtaan mielensð ja kaikki sydðmensð kalleudet... Hðn muisti ettð joku oli kerran sanonut hðnelle niin -- ja hðnen piti pitðð niistð tarkka vaari. Tuo muisto soi hðnelle sisðistð voimaa. * * * * * Hesekielillð oli alati ty—tð yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hðn oli saanut, soi hðnelle tilaisuuden jðrjestðð ty—nsð melkein niin suurpiirteisesti kuin hðn halusi. Se salli hðnen ty—skennellð paitsi itsensð ja omaistensa sekð Elin rouvan ja Her—n kartanon hyvðksi, my—skin jokaisen kalastajan eduksi sekð tððllð ettð kaikkialla koko maassa. Hyvð oli, ettð hðnellð oli paljon toimimista, paljon ajattelemista. Vðliin voi hðn muistella oloansa pikku lapsena, kun hðnen ðitinsð lðksi hðnen luotansa. Syvð, sammumaton kaipaus saada kiintyð johonkin ihmiseen, omistaa hðnelle sydðmensð, voi jðlleen herðtð hðnen povessansa. Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivðt lapsuuden muistot hðnen mielessðnsð. Ne voivat vaikuttaa hðneen niin valtavasti ettð hðn pðivðty—nsð pððtyttyð ei voinut mennð kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti veneensð purjeet ja lðksi vesille. Siellð viipyi hðn sitten, kunnes koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeðnð sinenð. Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain loiskivat hiljaa kivien vðlitse yl—s ja jðlleen alas. Hðnestð oli miellyttðvðð lepðillð tuota kuunnellen. * * * * * Erððnð iltana, kun hðn oli mennyt rantaan ja oli juuri pððstðnyt venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hðnen edessðnsð. Hðn sðpsðhti. Hðn ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen ilmestyð, niin kevyet olivat hðnen askeleensa olleet. Hðnellð oli yllððn vaalea kesðpuku, ja hðn oli laskenut heleðnpunaisen pðivðnvarjonsa alas olallensa. Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsð siitð ettð hðn nðytti niin nuorelta. Hðn ei ollut koskaan ennen nðhnyt hðntð niin lðheltð. Hðn tiesi hðnen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikðð lienee hðnellð kyllð ollut jo paljonkin. Hðn tuli jðlleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hðnellð oli niin kirkkaat ja alakuloiset silmðt. Hitaasti loi hðn katseita ympðrilleen... Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jðlleen veneen rantaan. Silloin kosketti rouva Torgersen hðntð kðdellðnsð -- se oli niin lðpikuultava ja hieno. -- álkðð kiinnittðk— venettð, sanoi hðn nauraen. -- Haluaisin veneretkelle! -- Minðhðn saan puuhata kaiken pðivðð, lisðsi hðn. -- Tahtoisin sinne, missð on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko y—n. -- No, Jumalan kiitos! naureskeli hðn, juosten veneeseen. Silloin tðytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hðn tehnyt sitð. Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikððnkuin kosketti hðneen. Se tuntui hðnestð vastenmieliseltð. Mutta tðytyihðn hðnen kaiketi soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai hðpeð kieltðytyð sitð tekemðstð. Hðn ty—nsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen kiidðttðminð he liukuivat kauas ulapalle. Rouva Torgersen nojasi taapðin veneen perðssð huokaillen mielihyvðstð -- -- kuinka olikaan ihanaa elðð! Hðn tarkkasi soutajansa pððn muotoa, hðnen niskaansa... Jo kaukaa hðn tuntisi hðnet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykðyksestð... Hðn kumartui laidan ylitse ja heilutti venettð. Kirkkaasti kuvastuivat nuo helakat vðrit ja hðnen kalpeat kasvonsa pðivðnvarjon veripunaiseen taustaan. Hesekiel istui ððnet—nnð. Kerran tuntui hðnestð kuin pyrkisi rouva Torgersen kiinnittðmððn hðnen katseensa itseensð. Hðn tunsi itsensð kuin turvattomaksi. Hðn piti vaarin katseistansa ja istui suorana, huulet puserrettuina yhteen. Auringonlasku lðheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitð halusi hðn koettaa. Hðn pystytti purjeet. Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpðin luotojen vðlitse, missð laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti. Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja hðikðisevðn sinisenð. -- Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmðillen Hesekielið naurahdellen. Hesekiel kartteli hðnen katsettansa. -- Mitð kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva Torgersen hillityllð ððnellð ja naureskeli jðlleen. Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin. Irmild rouva nðki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hðnen kasvoillansa. Se huumasi hðntð. Hðn muuttihe lðhemmðksi ja tarttui Hesekielin kðteen. -- Nðhkððs, minð osaan povata. Olen my—skin kaiken elinaikani ollut utelias. Nyt tahdon katsoa teidðn kðdestðnne, millaiseksi teidðn rakkautenne tulee... Onkohan se synkkðð vai riemukasta? Tai ehkðpð kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehðttðð naisia enin! -- álkðð olko niin kauhean ankara, pyysi hðn nauraen. -- Minðhðn aivan unohdin, kuinka vaarallista on vesillð nimittðð asioita niiden oikealla nimellð... Hesekiel oli kððntðnyt veneen ja ohjasi suorinta tietð kotiin. -- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeðsti. -- Teidðn pitðð tietðð, ettð minð pidðn merestð, kun se joutuu liikkeelle -- -- -- Hðn loi katseen selðlle pðin. -- Mutta on parasta pððstð suojaan, sillð ensi y—nð tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko minut huomenna rovastilaan? Hesekiel ei vastannut. Eik— hðn ollut kuullut tuota kysymystð? -- Onko teistð sððli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua. -- Minusta on sððli kaikkia ihmisið. Hðn tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin hðnen poskiansa. He olivat perillð. Nopealla, notkealla liikkeellð hypðhti Irmild rouva maihin. Hðn pysðhtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hðn pelkðsi ettð jo oli ehtinyt tulla kovin my—hðistð, -- ja eik— se ollut Hesekielin syy? Silloin hðnen kaiketi tðytyi saattaa hðnet kotiin. Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut sanoneeksi mitððn, eikð hðn my—skððn tiennyt oikein mitð hðnen pitðisi sanoa. Vðliin oli nðet hðnen seuralaisensa murheellinen, vðliin iloissaan... -- Tðyttðkðð lupauksenne! sanoi hðn nauraen, kun he erosivat verðjðn sisðpuolella. -- Tulkaa huomenna pðivðlliselle, niin taitan niskat kanalta teidðn tðhtenne. Svein on matkoilla ja minð olen niin alakuloisella mielellð! -- Ja hðnen silmðnsð kyyneltyivðt jðlleen. Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitððn, eivðtkð he olleet edes puhuneetkaan mistððn kðynnistð. Mutta nyt tðytyi hðnen ennen lðht—ðnsð lupautua tulemaan. Kotimatkalla hðnet jo valtasi katumus. Hðn mietiskeli, mikð hðnet oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin ððnessð oli jotain, joka hðiritsi hðnen mielenrauhaansa. Hðn pysðhtyi. Nyt oli hðn kuulevinansa sen jðlleen. Se oli hiljainen ja verhottu, mutta siinð oli kuin salattua hehkua. Rouva Torgersenin mennessð sisððn oli Hesekiel mieltymyksellð tarkannut hðnen leijailevaa kðyntiðnsð -- mutta vielð valtavammin vaikuttivat hðneen hðnen silmðnsð. Astellessaan nyt kotia kohden, nðki hðn ne jðlleen, ikððnkuin ne olisivat seuranneet hðnen mukanansa... Ei, hðn ei tahtonut ajatella niitð... Hðn ei tiennyt mitððn Irmild Myrlandista. Hðn tiesi vain ettð tuo nainen oli lððkðrin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti puettu. Hðn oli nðhnyt hðnet usein matkalla vierailulle rovastin ja kamariherrattaren luo... Hðn tahtoi saada Hesekielin ystðvðksensð... Hesekielin mielestð olisi hðnellð pitðnyt olla tarpeeksi seuraa noista kaikista muista. Itse hðn sanoi olevansa yksin ja onneton. Hesekielistð tuo oli ihmeellistð -- olihan hðn naimisissa ja hðnellð oli monta lasta, ja hðnhðn oli sellainen arvossa pidetty rouva. Hðn ei my—ntðnyt itselleen, ettð hðn kumminkin tunsi jonkinmoista mielihyvðð siitð, ettð rouva Torgersen oli kiinnittðnyt hðneen niin paljon huomiota, hðn, joka voi lukea seudun ylhðisimmðt ystðviinsð. Ei hðn voinut olla aivan lukematta sitð itsellensð erityiseksi ansioksi. Nyt nðki hðn jðlleen edessððn nuo silmðt. Ne katsoivat hðneen. Niissð oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti. 23. Oli varhainen kesð. Niityillð oli ruoho maassa, metsissð lehti puissa, ja valoisana lepðilivðt y—t yli maan. Valkoisina pilvinð liitelivðt lokit sinne tðnne, ja hylkeet py—riskelivðt ulkona lahdella. Mutta muita olentoja ei siellð nðkynytkððn. Useimmat saaren asukkaista olivat sillinpyydystysretkillð, ja purret olivat kalalasteineen matkalla etelððnpðin. Vuorten juurella nðkyi vielð muutamia laivureita pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitð pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesvðkeð, nuoria tytt—jð katsastelemassa. Samoin teki omakin vðki, joka oli jððnyt kotosalle. Sekð ulkona ettð sisðllð olivat mielet kðyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset, olivat pitkðn talven jðlkeen herðnneet uuteen eloon. Ei kukaan enðð l—ytðnyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennð kotiin nukkumaan, vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen. Aamuisin taas linnut pitivðt ððntð. Niiden, jotka olisivat halunneet nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa. Sellaista oli aina kevðisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltðnsð ja sydðntðnsð. He tunsivat kevððn mahtavan voiman pulppuavan povessansa. Silloin tunsi my—skin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltðnsð rupeavan ahdistamaan. Kevðt oli hðnelle pahinta aikaa. Hðnet valtasi mitð ihmeellisin synkkðmielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien tuoksuun. Hðn ei voinut sietðð kevðttð. Nyt tuli hðn usein Hesekielin luo, ja tðmðn tðytyi ottaa hðnet mukaansa vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi. Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata hðnen miehekðstð kauneuttansa, ja hðn oli aivan hurmaantunut raikkaista hymyilyistð, jotka vðliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitð hðn vain oli pahoillaan, ettð sai niin harvoin nðhdð hðnen hymyilevðn. Mutta jos rajuilma yllðtti heidðt, silloin oli melkein viehðttðvintð, -- silloin sai hðn nauttia hðnen miehuudenvoimiensa suloudesta. Noista venematkoista sukeutui pitkið, yksinðisið retkið. Hesekiel oli aina vastahakoinen lðhtemððn, hðn tahtoi aina soudella vain hiukan lahdella -- mutta ei mikððn auttanut, retkeilyt venyivðt aina pitkiksi. Oli kuin tuo yhdessðolo olisi kutsunut esiin jotakin hðnen olentonsa tuntemattomista syvyyksistð, ilma tuntui kuin hehkuvan hðnen ympðrillððn... Vasten tahtoaan hðn tunsi ihastusta, hðnen mielensð joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hðn toivoi takaisin maihin, kauas pois, mutta hðn noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita hðn ei tiennyt mainita nimeltð... Irmild istuskeli veneessð salaperðisen houkuttelevana. Oli kuin jokainen hiljainen kosketus olisi riistðnyt Hesekieliltð osan hðnen tahdontarmostansa. Nuo kiinteðt, alakuloiset katseet -- hðn ei voinut kestðð niitð. Hðnk— oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? -- Mielenliikutuksesta vavisten hðn tunsi kuinka hðn himoitsi tuota, joka houkutteli ja vðreili Irmildin silmissð, hðnen huulillaan, koko hðnen olennossaan. Eik— ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa hðntð kðdestð ja viedð hðnet elðmðn juhlaan? Miksi pitðisi hðnen aina kðyskennellð ulkopuolella?... Oli kuin himmentðvð huntu olisi estðnyt hðntð nðkemðstð selvððn. Hðnellð oli jokaisen yhdessðolon jðlkeen sellainen tunne vielð kauan jðlkeenpðin -- -- -- Erððnð iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillð, oli hðnestð kuin olisi hðn joutunut virtaan, mistð kukaan ei voinut hðntð pelastaa. Hðmmðstellen hðn mietti, kuinka vðhissð hðnen vastarintansa oli ollut, mutta seuraavana hetkenð nautti hðn siitð ettð oli Irmildin vallassa. Hðnestð tuntui suotavalta, ettei Irmild vðlittðisi hðnen arkuudestaan ja kylmðkiskoisuudestaan. Virta kuljetti heitð mukanansa. Varmaankin se vei heidðt liian pitkðlle -- mutta hðn jðttðytyi sen vietðvðksi, kuin tunnelman tenhoissa ettð kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni. Irmild istui ððnet—nnð. Vesi loiski hiljaa veneen ympðrillð, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen kðrsimyksistð, sen suloisuudesta! Hðn katsoi Hesekieliin. Tuo pitkðhk— katse sai nuorukaisen kasvot kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild. Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini. * * * * * Kerran sai Hesekiel kuulla minkð mitðkin Irmild Myrlandista. Mutta Janinen varoitus tuli liian my—hððn. Nyt tiesi Hesekiel omasta kokemuksesta, ettð hðn oli lumoavan ihana. Hðnet oli houkuteltu maahan, missð hðn kðyskenteli perikadon partaalla, katsellen tulisesti tuikkivia tðhtið. Hðnen jðrkensð oli pimitetty, hðnen tahtonsa tarmo tylsyi. Sinð pðivðnð oli Her—ssð pantu toimeen juhla ty—vðelle. Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hðn tahtoi tanssia polkkaa hðnen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hðnen tðytyi my—ntyð. Heidðn ympðrilleen kokoontui vðkeð. Ei kukaan olisi uskonut ettð Irmild rouva voisi tanssia sillð tavoin; ei yksikððn nuorista vetðnyt hðnelle vertoja. Ja sinð iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympðri, aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitðen ja lentelivðt sinne tðnne kuin olisivat olleet pððstð py—rðllð. Kaikilla kukkuloilla paloi nðet kokkoja. Niin punaisina eivðt liekit olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa! Oli tðysikuun aika. Meri lepðsi tyynenð... Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisið sanoja karkeloidessaan. Sitten hðn otti esiin pienen oksan ja l—i hðntð sillð: "Taikoihini sinut loitsin, nuorukainen sorea, tahdollani taltutan..." Tuohan oli pelkkðð pilaa ja hulluttelua, senhðn Hesekiel kyllð ymmðrsi. Hðn pujahti tiehensð ja ohjasi askeleensa koivuhakaan. Hðnen mielensð tðytti huumaava olemassaolon riemu. Hðn halusi nauttia elðmðstð. Riemukkaana tðytti tuo vaatimus hðnen mielensð, vaientaen kaiken, mikð teki vastarintaa. Mutta seuraavana hetkenð oli tuo tunnelma jo haihtunut. Hðn kuljeskeli koivujen keskellð. Niiden siro lehdist— vilvoitti hðnen otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo nðytelmð vuodatti rauhaa hðnen mieleensð. Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinð seisoi Irmild, kuvastuen selvðsti kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan ruskosta muovaeltuna. Hesekiel katsoi hðnen suutansa. Sen pitkð siro viiru taipui omituisen alakuloisesti, kuin pyytðen ja karttaen. Hðnen mielensð heltyi niin tuntehikkaaksi... Hðn erotti hðnen solakan vartensa vaalean, ohuen puvun alta, nðki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka puna kohosi hðnen poskillensa, kuinka katse kðvi pohjattoman valtavaksi. -- -- -- Hðnen voimansa oli lopussa. ákkið oli Irmild hðnen luonaan puun alla. -- Kuinka uskallat vaeltaa tððllð -- etk— tiedð ettð tðysikuu sytyttðð sydðmen salaisen liekin... silloin valmistetaan tððllð taikajuomaa... Hðn nauroi hiljaa. -- Nðen, ettð olet janoissasi! Annan sinulle tultani juoda, annan sinulle taikajuomaani! Hðn veti hðnen pððnsð puoleensa ja suuteli hðntð. -- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua! Tðnð y—nð viettðvðt kaikki keijukaiset tððllð hðitð, -- ja me my—skin, eik— niin? Hðn suuteli jðlleen nuorukaista. Hesekiel ei voinut vastata. Hðnet valtasi huumaava voimattomuuden tunne. Hðnen sydðmensð alkoi sykkið raskaasti. -- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeðsti, -- ettð hðn aukaisee silmðsi nðkemððn, kuinka sinua rakastan! -- Hðn painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin ettð hðnen tðytyi tukea hðntð. -- Olet silmissðni niin suuri, mumisi hðn nauraen. -- Kuinka taivaallisen ihana sinð olet! Katsos, sinun tðhtesi olen kulkenut nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- -- Hðn veti nuorukaisen viereensð penkille ja laski kðtensð hðnen kaulaansa. -- Ikðv—in niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hðn alakuloisesti, painautuen hðneen. -- Suutele minua! kuiskasi hðn kiihkeðsti. Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hðnen sydðmeensð ettð hðntð huimasi. Ilma kðvi kuin kullahtavaksi sumuksi. Hðn ei puolustautunut enðð. Torgersen oli nðhnyt Irmildin menevðn koivuhakaan. Hðn meni hðnen jðlkeensð ja huusi hðntð. Heidðn tðytyi lðhteð kotiin. Hðnen itsensð tðytyi lðhteð virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas. Irmild raivostui nðhdessððn hðnen tulevan. Hðn ponnahti pystyyn ja heristi nyrkkið. -- Mitð touhua tuo nyt on! Ei, nyt tðmð on minusta jo aivan liikaa! Hðn nauroi. -- Kuuletko mitð elðmðð hðn pitðð aivan turhan takia! Tuollainen vanha ukonrðhjð... Minð hullu en ymmðrtðnyt parempaa, kun otin hðnet... typerð ja herkkðuskoinen kuten olin... En ole koskaan ollut hðneen tðyttð totta rakastunut... -- Kiiruhdanhan minð, minkð ehdin, huusi hðn Sveinille. -- Mitð minð siihen taidan, ettð poika on sairas, mumisi hðn ja painautui jðlleen silmðnrðpðykseksi Hesekielin syliin. -- Nyt hðn on tððllð, kuiskasi hðn. -- Tunnin kuluttua hðn on lðhtenyt. Tule! Ja poissa hðn oli. Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minð tulen! oli hðn kuiskannut Irmildin jðlkeen. Sillð miks ei hðn menisi? Eik— hðnellðkin ollut oikeuksia? Pitik— hðnen iðisesti kðydð yksin maailmassa, sydðn isoovana, toivottomana? -- Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hðn_, joka oli unohtanut hðnet toisen miehen tðhden, eikð hðn ollut koskaan -- ei edes tððllð kotona -- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensð melkein kuoliaaksi. Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- -- * * * * * Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa. Hðn seisoi kynnyksellð aikoen jðlleen lðhteð. Sisðllð huoneessa istui Janine muori ja luki ððneen: -- Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillð he ravitaan... Autuaat ovat puhtaat sydðmestð, sillð he saavat nðhdð Jumalan! Hesekiel tunsi iskun sydðmessððn. Hðnelle kuvastui kaukaisuudesta unelma, jota hðn kerran oli tavotellut: ettð hðn elðisi elðmðnsð kuin _hðnen_ kasvojensa edessð -- -- Ja hðn tunsi ettð hðnen sydðmessððn uinaili vaatimus hðneen itseensð nðhden, hðnen oman itsensð tðhden; hðn nðki, kuinka ihana se oli ylevðssð ankaruudessaan -- -- -- Siinð hðn nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseðnsð vastaan. Halu nauttia elðmðstð tðytti valtavana koko hðnen olentonsa. Hðn tahtoi valita tiensð mielensð mukaan. Janine muori kððnnðhti hðnen puoleensa. -- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isð? kysyi hðn. Vastaamatta kððnnðhti Hesekiel lðhteðkseen pois. Hðn ei voinut katsoa Janine muoria silmiin. Hðn paiskasi oven kiinni jðlkeensð ja lðksi. Janine sðpsðhti. Hiljaa hymyillen hðn katsoi hðnen jðlkeensð. Tuollaisina kesð—inð ei nuorille uni liioin maittanut! -- * * * * * Hesekiel harhaili teitð pitkin ja joutui niin hakaan, missð hðnellð ja Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellð ei hðn voinut viipyð. Hðnestð tuntuivat puut lausuvan hðnelle kysymyksið, joihin hðn ei voinut vastata. Hðn meni virran rannalle. Ilma sen ylðpuolella oli tðynnð hienoa utua. Se hohti taivaankaaren vðreissð. Syvyydessð kðvi kohina. Hðn seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi kuinka py—rteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin paloja. Hðnestð se tuntui tempaavan hðnetkin mukaansa ja jauhavan hðnet hajalle -- -- -- kaikki hðnen sisimmðssððn lysðhti kokoon ja joutui tuuliajolle. -- Hðn palasi jðlleen todellisuuteen -- tððllð ei hðn voinut viipyð. Hðn nousi ylðmaalle. Sieltð nðki hðn meren. Mutta ei hðn sietðnyt katsella sitð. Hðn ei tiennyt minne mennð. Hðn meni syvemmðlle metsððn. Joki kohisi y—n hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkðys, vikla vihelteli, ja tððllð kasvoi suolaheinðð ja hienoja sananjalkoja -- -- -- Hðn heittðytyi maahan. Hyvð Jumala, kuinka siellð oli ihanaa! -- -- Mutta kauan ei hðn viihtynyt siellðkððn. Hðn kuuli kuiskeita y—tuulessa. Hðn ei kestðnyt kuulla mitð ne sanoivat. Hðn ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja lðksi kulkemaan alaspðin nopein askelin. Sanaton tuska tðytti hðnen mielensð. Hðn kuuli sisimmðssððn ððnen, joka vaati hðntð olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistðð hðneltð hiventðkððn hðnen itsekunnioituksestansa. Pian oli hðn saapunut verðjðlle. Hðn oli kulkenut niin nopeaan, ettei ollut huomannut mitððn, ei edes sitð ettð hðn oli kohdannut Torgersenin, joka oli pysðhtynyt ihmeissððn ja katsonut hðnen jðlkeensð. Hðn hiipi eteenpðin ja katsoi sisððn. Verhot eivðt olleet vedetyt akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisðllð olikaan -- niin vðririkasta ja himmeðsti valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla. Ja siellð oli Irmild! Hðn seisoi kaataen viinið karahviin. Hðn kulki jðrjestellen kaikki valmiiksi. Hðn oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltð hðn vaikutti noiden tummien vðrien keskellð! Hesekielin katse seurasi hðntð: hðn tarkkasi noita kauneita olkapðitð, pientð pððtð, jota pitkð, hieno, hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin katsomaan, tuliko hðn jo -- -- -- Hðn oli avannut verðjðn puoleksi -- mutta nopeasti hðn sulki sen jðlleen ja juoksi mðkeð yl—s, tieltð metsððn ja edestakaisin, kuin takaa-ajettuna. Hðntð vaivasi kahtalainen tunne. Hðnen turhamaisuuttaan tyydytti tuo ettð rouva Irmild, joka niin viehðtti kaikkia miehið, ei vðlittðnyt muista kuin hðnestð, ei tiennyt ketððn hðnen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenð taas hðn voi heittðytyð maahan tulisen hðpeðn vallassa. Hðneen sattui kuin ruoskanisku tuo, ettð hðn tavotteli sellaista. Eik— hðn sitten ollutkaan sen parempi mies, hðn, Hesekiel Jarlsvik, kuin ettð tuo oli hðnelle kyllin hyvðð! -- Hðn vaikerteli kuin haavoittunut elðin. Mutta ðkkið voi hðn jðlleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hðnen tðytyi nauraa itsellensð. Sillð tuonne alas hðnen mielensð sittenkin paloi... noiden hehkuvien vðrien ja punaisen viinin tyk— -- tuon naisen tyk—, joka oli hðnen omansa. Hðnen sielunsa oli masennuksissa hðntð ikðv—iden. Tuo nainen oli avannut hðnelle elðmðn suljetun lðhteensuonen. Eik— hðnellð ollut oikeutta hakea siitð virvoketta? Miksi tðytyi hðnen ainiaan kðrsið janoa? -- -- -- Hðn seisoi jðlleen verðjðllð ja katsoi sisððn. Irmild valmisti siellð hðnelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hðnen mielensð. Hðn seurasi katseellaan jokaista hðnen liikettðnsð. Nyt Irmild lðhestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel nðki hðnen hienojen, kapeiden huultensa vðrðhtelevðn, kuin olisi hðn kurottanut ne hðntð kohden. Hðnen katseensa haki odotettua vierasta. -- Minð tulen, mumisi tðmð. Mutta hðn seisoi kuin maahan naulattuna, ikððnkuin salainen voima olisi pidðttðnyt hðnet siinð. Hðn _tahtoi_ sitð mitð ei tahtonut. ákkið hðnestð tuntui ettð hðn voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille. Hðn tempaisi verðjðn auki ja sy—ksðhti sisððn. Irmild tuli hðntð vastaan avosylin. Hesekiel syleili hðnen polviansa ja hðnen silmðnsð kyyneltyivðt. -- Minð _en_ tule! kuiskasi hðn. Irmild nauroi hðnelle ja pusersi hðnet povellensa. -- Kuinka olet viipynyt! Hðnen suunsa ilme kðvi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet vðrðhtelivðt, tulisina, janoisina. Hðn kumartui Hesekielið kohden ja suuteli hðntð uudelleen ja yhð uudelleen. Silloin pakeni hðn takaisin samaa tietð kuin oli tullut. Tietðmðttððn oli hðn jðlleen joutunut virran reunalle. Mutta hðn ei kuullut sen kohinaa. Hðn tuijotti eteensð silmðt avoauki, ikððnkuin nðkisi jotain kammottavaa -- -- Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hðnen ylitsensð? Herra on kiivas Jumala -- aikoiko hðn etsiskellð isðin pahat teot lasten pððlle kolmanteen ja neljðnteen polveen? -- Hðn, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi mððrðtð oman kohtalonsa, oliko hðn pððttðnyt tulla toisen orjaksi? -- Hðn laski kðtensð kasvoillensa. Hðn hðpesi kiveð, jonka vieressð seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hðnet pienestð pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhðð luontoa, joka ympðr—i hðntð -- -- -- Haave, jota hðn oli tavotellut, kuvastui hðnelle jðlleen -- unelma, jonka hðn, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa todellisuudeksi! -- -- Hðnen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen tðydellisyyden ikðv—iminen herðsi jðlleen -- -- -- -- Autuaat ovat puhdassydðmiset, sillð he saavat nðhdð Jumalan! -- Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessð! Ja Pikku-Gunn -- hðn oli edennyt hðnestð niin loitolle, ettei hðn enðð voinut hðntð nðhdð... Hðn ei my—skððn voisi kestðð Gunnin katsetta... Hðn voihki. Hðn tunsi vihlovalla tuskalla, ettð jotain hðnessð oli tahraantunut -- -- -- Silloin tunsi hðn jðlleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi hðnen sisimmðssððn, hðn tahtoi yhdellð ainoalla iskulla murskata sen mikð hðntð vaivasi... Mutta ðkkið hðn ymmðrsi, ettð hðnen oli pyrittðvð hiljaisuuteen, sen turviin, mitð hðnen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltð kðsin voi hðn voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensð nðhden. -- -- -- Hðnen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielð valtoja ja herrauksia, jotka hðn halusi pitðð kðsissðnsð. Ei hðn antautunut Irmild Myrlandin kðskylðiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata hðntð jalkoihinsa, -- ei edes hðn, joka oli muita niin paljon korkeammalla. -- -- -- -- -- Ja kun hðn nyt luopui Irmildistð, ei hðn tehnyt sitð kenenkððn muun pakottamana. Ainoastaan siksi ettð hðn itse niin tahtoi, se tapahtui, -- siksi, ettð hðn itse suvaitsi niin tahtoa! Hðn kððnnðhti nopeasti ja lðksi kulkemaan vakavin, nopein askelin. -- -- -- * * * * * Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmð tuulenhenkðys. Silloin istui Hesekiel jðlleen virran reunalla. Aamuauringon ensi sðde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut herðsivðt puissa, muuttautuivat lðhemmðksi toisiansa ja lausuivat pðivðn tervetulleeksi. Ja aamunkoi voitti yhð enemmðn alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli maan ja meren. Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen ponnistuksen jðlkeen. Hðn seisoi hetkisen kuin haltioituneena. Hurjan virran py—rteistð ja ulkoa ulapalta, metsðn pimennosta ja syvðltð maan uumenista puhuivat hðnelle salaiset ððnet. Ja hðnen itsetietoinen kiihkeytensð laskeutui lepoon kuin laine. Hðnen silmissððn kuvastui hiljaista voimaa, hðnen kasvonsa olivat tyynet. Uutena olentona hðn nyt seisoi siinð. Kotimatkalla hðn kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskðynniltððn. Torgersen tuijotti hðneen. Hðnen kalpeilla kasvoillaan oli ylevð ilme, ja koko hðnen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa miehekkyyttð. Tohtori pysðhtyi katsomaan hðnen jðlkeensð. Kuinka kalpea hðn oli! Hðn muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nðhnyt Vatikaanissa... Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena -- mutta voitonseppele otsalla. * * * * * Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isðn laita oli jollakin tavoin hullusti! Hðn ei ollut nauttinut palaakaan koko pðivðnð. Tullessaan kulki hðn Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki katetun p—ydðn ohitse ja meni huoneeseensa. Janine meni hðnen jðlkeensð. Hesekiel istui vuoteensa reunalla. -- Pikku-isð, oletko sairas? Hðn viittasi kiihkeðsti, ettð Janine menisi pois. Mutta Janine jði seisomaan paikoilleen. Silloin laski Pikku-isð kðdet kasvoillensa, ja hðnen voimakas nuori vartensa lysðhti kokoon. Hðn vaipui vuoteelle ja nyyhkytti. Silloin meni Janine sðngynpatsaan luo ja risti kðtensð. Hðn lauloi erððn noista vanhoista, lohdullisista virsistð -- lauloi kuin olisi tuudittanut lasta lepoon. Pian tyyntyikin Pikku-isð. Janine muori jði istumaan vuoteen viereen. Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isð. Janine ei voinut sanoa hðnelle sanaakaan. Hðnen sydðmensð oli pakahtua liikutuksesta. Oli kuin hðn olisi nðhnyt edessððn vanhan Hesekiel Jarlsvikin, sellaisena kuin hðn oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hðnen voimansa murtui. Hðn nðki kuin haavenðyssð sydðmensð valoisan unen! Siinð hðn istui, tuo vanha nainen, sydðn vavahtelevana. Kuin nuorekkaan ihastuksen vallassa hðn tuijotti Pikku-isðn jðlkeen, kohottaen ristiin asetetut kðtensð. -- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hðn kyyneleitð vuodattaen. -- Herra on ottanut hðnen sukunsa jðlleen armoihinsa! Pikku-isð, lausui hðn, riemusta sðteillen, -- sinð olet kukkanen Herran kasvojen edessð! * * * * * Bergenistð oli tullut sðhk—sanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi lðhettðð jonkun sinne. Hðn tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua sinne. Hðn sðpsðhti hiukan, nðhdessððn kuinka kalpea hðn oli. Hðn tuumiskeli, ettð Gundersen voisi lðhteð matkaan. Hesekiel karttoi katsoa hðneen. Voisihan hðnkin lðhteð yhtð hyvin. Elin rouva hymyili. Johan hðnen nyt oli aika rauhoittua...eihðn hðnen tarvinnut piiloutua, siksi ettð Pikku-Gunn tuli kotiin. Hðn katsoi Hesekieliin tyynellð, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei saa olla tarmoton, joka tahtoo pððstð voitolle. En olisi luullut ettð sellaista kunnon miestð kuin sinua tarvitsisi siitð muistuttaa. -- Ja tiedð ettei ole tietð niin ahdasta, etteivðt toiset olisi vaeltaneet sitð ennen sinua. Silloin tarttui Hesekiel hðnen kðteensð. -- Ei kenenkððn tarvitse enðð hðvetð minun tðhteni! Siitð tulee nyt loppu. Minð jððn tðnne! Elin rouva kertoi, ettð seuraavana pðivðnð tulisivat tuomari ja Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hðn kertoi, mitð kukaan Her—ssð ei vielð tiennyt, ettð Gunnin ja tanskalaisen vðlit olivat lopussa. Elin rouva hymyili tyytyvðisenð. Hðn oli kyllð aavistanut, ettð tðytyisi kðydð niin... Mutta ettð hðnen pikku lapsensa oli hetkeksikððn voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyvðistð, se tuntui Elin rouvasta ihmeelliseltð. Silloin hðn nðki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hðn nðytti melkein kuin kuolleelta. Elin rouvan silmissð nðkyi vðlkðhdys. -- Mitð arvelet, sanoi hðn hiljaa, -- tahdotko lðhteð tððltð? -- Minð tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata sitð tietð, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua! Tulen pitðmððn sananne mielessðni! Silloin puristi Elin rouva hðnen kðttðnsð ja lðksi. 24. Niin olivat siis tuomari ja Gunn jðlleen kotona. Paluumatkan viime pðivðt olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn nðki maan kohoavan merestð, siintðvine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa hohtavana, nðki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, pðivðnpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hðn isððnsð, saadaksensa sanoa hðnelle mitð ajatteli. -- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelðssð, sehðn on tððllð! Katso, mikð hohde kirkastaa laakson! Ja hðn oli tullut jðlleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja salaperðisyyttð, missð etðisyydessð hððm—tti siintðvið vuoria ja ihania nðk—aloja. Hðn oli tullut paikalle, jossa hðnestð tuntui kuin tuntisivat hðnet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka kðydð hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa pitkin mielet—nnð ilosta. Samana iltana kuin hðn tuli kotiin, tðytyi hðnen lðhteð yksin katselemaan kaikkea. Meri lepðili siinð, lausuen tervetuliaisensa kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeðllð ððnellð ja virtaili hðntð vastaan, kuin sulkeaksensa hðnet syliinsð, -- se aaltoili purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla ruusuilla -- - -- Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsðn lehvikoista; kukissa kðvi hiljainen sipinð, ne lausuivat hyvðð iltaa -- -- -- Hðn paneutui rannalle ja itku valtasi hðnet -- -- -- Oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet pois hðnen surunsa, nyt kun hðn jðlleen oli _kotona_! Heti ensi aamuna hðn puki yllensð erððn vanhoista puvuistansa, palmikoi tukkansa pitkðlle, riippuvalle palmikolle ja lðksi retkeilemððn Grimmin kanssa. Eik— ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hðnet? Ja Grimm, se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla pðivillððn! Sinð pðivðnð juhlittiin Her—n kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella lepattelivat liput laivoissa ja veneissð. Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Her—n kartanon ja rannikon ty—vðki sen oli pannut toimeen. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, ettð Gunvor neitonen oli palannut, jððdðksensð nyt Her—n kartanoon. Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hðnestð tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleðmmiltð. Hyvð oli heille kaikille, ettð Pikku-Gunn oli l—ytðnyt jðlleen tien kotiin. * * * * * Kotiinpalanneet eivðt tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli poissa. Elin rouva ei sanonut siitð paljoa, mutta he tiesivðt kumpikin, kuinka hðn oli ollut hðneen kiintynyt. Hðn ei odottanut saavansa nðhdð hðntð enðð. -- Hðn tulee uhraamaan henkensð siellð kotonansa, sanoi hðn. Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hðnet outo tunne hðnen vielð istuessaan veneessð. Oli kuin seisoisi ylhððllð vuorella hðn itse, Gunvor Torintytðr. Tultuaan saaren rantaan, lepðsi hðn airoihin nojaten ja tuijotti vain tuonne yl—s... Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhððllð vuoren syvennyksessð seisoi kalkkipohjalle maalattuna hðn itse, -- valkopukuisena, pyhimyskehð pððnsð ympðrillð. Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, mutta se oli parempi. Hðnellð oli kaunis suunilmeensð. Kuinka oli Vera tiennyt sen jðljentðð? Oliko hðn tietðjðtðr, joka oli liitossa salaisen maailman kanssa? -- Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillð nyt vasta hðn oivalsi kuinka levollisesti hðn olisi voinut ottaa vastaan, mitð Vera hðnelle tarjosi. Hðn tunsi olevansa kuin raakalainen. Kun hðn palasi, kertoi Elin rouva ettð tuo oli Veran jððhyvðislahja hðnelle. Hðn oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan ty—nsð hðn oli lðhtenyt. Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan sen, eivðt he suinkaan tehneet sitð vðhemmin nyt, kun Her—n Gunvor niin selvðsti seisoi heitð suojaamassa, heidðn kulkiessaan Smalsundetin kautta. * * * * * Ensi pðivðnð ei Gunn nðhnyt Hesekielið. Hðn kðvi kyllð virran viereisessð talossa tervehtimðssð, mutta hðn ei ollut siellð. Illalla nðki hðn hðnet pakkahuoneiden luona, mutta hðn ei tahtonut mennð sinne. Siellð oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli saapunut ja jo oli myyty Englannin. Mutta seuraavana pðivðnð hðn seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli isoðidin puheille. Hðn sðpsðhti. Ensiksi nðki hðn ainoastaan Hesekielin silmðt... niissð oli omituinen, tuskallinen kiilto. Gunnin sydðn kðvi raskaaksi. Hesekiel tuli hðnen luoksensa ja antoi hðnelle kðttð. Ei kumpikaan heistð sanonut sanaakaan. Isoðiti alkoi puhua sillistð. Gunn meni istumaan kauas akkunan luo. Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidðn kohtaamisestaan olisi kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hðnen kasvonsa niin kylmðt ja tyynet?... Gunn ikðv—i Pikku-isðð, toivoi ettð he molemmat vielð olisivat pienið ja kaikki olisi kuten entisaikoina. Vasta Hesekielin lðhdettyð ja seistessð ulkona pihalla nðki hðn ketð hðn muistutti. Donatellon pyhðn Yrj—n kaltainen hðn oli, joka palaa taistelusta lohikððrmettð vastaan, niin tyynenð ja ankarana nuoressa, miehekkððssð kauneudessaan... Varmaa oli, ettð Hesekiel oli kðynyt hðnen kaltaiseksensa... Gunn katsoi hðneen ihmeissððn. Hðn oli ihana kuin pyhð Yrj—!... Mutta oliko entisyys, kaikki, mikð heillð oli ollut yhteistð, palanut pois kuin tulen tuhoamana? Ty—tðk— vain, pelkkið ty—pðiviðk— Hesekiel vaati itseltððn ja muilta? My—skin hðneltð? -- -- Samoin aikoi hðn itsekin tehdð. Pitkðllð kotimatkalla, merellð vietettyinð pðivinð, oli hðn ajatellut niin paljon. Nyt oli hðn oppinut, ettð ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensð. Etelðssð oli koti joutunut hðneltð unohduksiin, hðn oli ajatellut ainoastaan itseððn, ja siitð ei ollut seurannut hyvðð. Nyt tðytyi hðnen pyrkið tekemððn hiukan muiden hyvðksi!... Ensi sunnuntaina, kun hðn oli tuossa pienessð kirkossa, tuntui hðnestð ettð hðnen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hðn oli seurustellut rannassa, tuli hðnen tyk—nsð. Ja hðn kuuli hðnen ððnensð ja nðki ettð oli ihanaa elðð, ihanaa ottaa hðnen mððrððmðnsð kuorma ja seurata hðntð... Tehtðvðð olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistðmðssð maata ja kansaa, -- jospa hðn voisi auttaa edes yhtðkððn ihmistð hiukan eteenpðin!... Isoðiti sanoi, ettð hyvðt yksityiset ihmiset olivat kaiken edistyksen edellytys, sillð ne ovat kuin siemen, josta tulee toisia lisðð... Saada paljon hyvið ihmisið, se oli varmin tapa tehdð vallankumous, sanoi isoðiti -- -- -- Hðnen tðytyi my—skin ajatella, mitð Vera oli sanonut onnesta, jonka jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon. Vera nimitti sitð edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikð johti pois inhimillisestð vððrðmielisyydestð rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikð tie aina oli ollut vaikea l—ytðð, koska oli tahdottu ettð se olisi siellð missð se ei ole -- -- -- Vera oli sanonut ettð naisten pitðisi kulkea edellð oppaina, johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- -- Hðn oli pyytðnyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa ty—ssð. Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdð niin. Vasta nyt hðn kðsitti, mitð oli luvannut. * * * * * Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jðlleen kotiin. Siitð oli jo kauan, kun elðmð Her—ssð oli ollut niin iloista. Hðn ymmðrsi kyllð, ettð lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan hiukan kolahduksia, mutta hðn tiesi my—skin, ettð sellaisesta kyllð paranee. Hðn nðki my—skin, ettð Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran hðn kyllð pððsisi siitð vapaaksi. Hðn tiesi my—skin, ettð kiusaus oli lðhestynyt hðntð, mutta ettð hðn oli poistunut kiusaajan luota voimakkaampana kuin ennen. Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hðn oli selvillð monenmoisista seikoista. Ei kukaan voinut kðsittðð, mistð hðn sai tietonsa. Kesð meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi antimiaan, maa samaten. Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinð kesðnð. Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa. Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi kðydð kuuluisaksi. Hðnestð oli alettu puhua, eikð ainoastaan Her—n seudulla. Hðnelle oli tarjottu paikkoja kauppaliikkeissð sekð Bergenissð ettð ulkomailla. Mutta hðn oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitð ettð jðisi Her—n kartanon palvelukseen. Hðn tuli nyt usein talonvðen puolelle. Hðnellð oli paljon neuvoteltavaa Elin rouvan kanssa. Ja Elin rouva silmðili hðntð ja iloitsi nðhdessððn ettð hðn nyt oli tyyntynyt. Hðn mððrðsi, ettð Hesekiel muuttaisi syksystð Her—n kartanoon. Hesekiel oli suostunut siihen. Hðnelle oli yhdentekevðð missð oli. Sillð koskaan eivðt hðnen ja Pikku-Gunnin vðlit enðð voineet tulla ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hðn sanoa aivan ððneen itseksensð. Eihðn hðn ollut Gunnin arvoinen -- eikð hðn my—skððn voisi enðð koskaan luottaa Gunniin, kun tðmð oli sillð tavoin unohtanut hðnet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hðn voisi n—yrðsti sanoa hðnelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etk— nyt voi nðhdð minua, -- kuuntele, etk— kuule, ken voi puhua niin, ettð se ainaiseksi vuodattaa lohtua sydðmeesi! -- -- -- Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hðn voikin olla tyyni Gunnin seurassa. Hðn ymmðrsi, ettð Gunn tahtoi ettð kaikki olisi kuten muinoin. Se ei kðynyt pðinsð... Voida elðð elðmðnsð pðð pystyssð, kun kaikki mitð oli ikðv—inyt oli mennyttð -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi hðn suorittaa! Mutta kun hðn sitten nðki hðnet, niin entisensð kaltaisena ja kumminkin muuttuneena -- nðki itseensð suunnattuina nuo silmðt, joiden katse voi olla niin viehkeð... kun hðn kuuli tuon matalan, sulosointuisen ððnen, silloin hðn kðsitti, ettð hðnessð itsessððn oli kaikki kumminkin ennallaan -- siitð ei hðn pððssyt mihinkððn. Se paikka, missð Gunn oli, oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hðn kaihosi. Kun hðn nðki Gunnin tulevan, oli hðnestð kuin hðntð ympðr—ivð lempeys olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta. Gunn oli kðynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitð ei kukaan voinut ihmetellð. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hðn nauroi, silloin se vaikutti kuin pðivðnpaiste, joka kirkastaa meren, kuin laakson kukkasten tuoksu... Ja mielet—n hðn kaiketi oli, sillð jokainen Gunnin sana oli hðnestð kuin puhdasta kultaa. Hðn voi toistella itseksensð jokaista turhanpðivðistð sanaa, minkð Gunn oli hðnelle lausunut. Kaiken ikðnsð oli hðn halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan ajatellutkaan mitððn sellaista. Mutta tietðmðttðnsð teki hðn sen kumminkin. Hðn hallitsi kaikkia Her—n asukkaita. Hðnet oli hðn my—skin pitðnyt vallassansa. Nyt tietðisi Hesekiel pitðð varansa. Hðn nðki hðnet joka pðivð -- mutta ikððnkuin kaukaisuudesta. Hðnen silmðnsð voivat kðydð silloin niin alakuloisiksi. Hðnen mieltðnsð kalvoi yhð vielð sen ikðv—iminen, mitð hðn ei ollut koskaan omistanut. Se vuodatti hðnen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta. Sillð Gunnia ei hðn voisi koskaan saavuttaa. Mutta pðivien mennessð menoaan oli jotain, joka saavutti hðnet. Se oli yksinðisyys. Se tuli vanhan ystðvðn tavoin ja asettui asumaan hðnen luoksensa, hiljaa kuiskutellen y—tð ja pðivðð. Tuo ystðvyys poltteli hðnen mieltðnsð. Hðn ei nukkunut hyvin sinð kesðnð, ja hðnen silmðnaluksensa kðvivðt siitð tummiksi. Gunn nðki nuo ankarat jðljet hðnen kasvoissansa. Hðn ei uskaltanut puhutella hðntð. Oi, jospa hðn olisi nðhnyt Pikku-isðn palaavan! Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistð kuin kuulisivat toistensa valittavat ajatukset. Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eik— heidðn pitðisi puhella enemmðn keskenðnsð? Mutta hðn ei voinut saada sitð aikaan. Kerran, kun isoðiti juuri meni ulos, muistutti hðn Hesekielið jostakin entisajan tapahtumasta... mitð he silloin olivat sanoneet... Hesekiel loi hðneen kylmðhk—n katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos Gunn vielð muisti kaikki tyhmyydet, jotka hðn oli sanonut tai tehnyt. Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hðn ei puhunut enðð sen enempðð. Mutta kun Hesekiel sinð iltana meni kotiin, oli hðnen silmissððn hurmauksen hehkua. Ja kun hðn seuraavana pðivðnð nðki Gunnin kulkevan pitkin rantaa, tuijotti hðn haltioituneena hðnen jðlkeensð. Hðn voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin askeleet. Ja Gunnin ððni -- se voi kðydð niin lempeðksi, niin suloisen alakuloiseksi, ettð se tunki syvðlle hðnen sydðmeensð. -- Silloin oli kuin olisi ððni hðnen sydðmessððn huutanut Gunnin nimeð. Jos Gunn seisoikin hðntð aivan lðhellð, voi tapahtua ettei hðn nðhnyt hðntð selvðsti, -- hðnen katseensa himmentyi. Hðn kuuli vain hðnen ððnensð, kuuli valituksenkin, joka siinð soinnahteli. Vielðk— Gunn suri yhð? Tuo ajatus teki hðnen mielensð kovaksi. Mutta kaikki mitð hðnen povessansa liikkui, hðn salasi varovasti, pelðten ettð Gunn voisi koskaan saada tietðð sen! Eihðn Gunn kumminkaan voinut auttaa hðntð. * * * * * Gunn kðvi ððnett—mðksi. Kun hðn mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hðn ettð oli luonnollista, ettei hðn enðð voinut l—ytðð Pikku-isðð. Hðn ei unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta. Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltðymyksen ilme. Se oli tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hðnen mielensð raskaaksi, -- hðn ei uskaltanut enðð kysyð mitððn. Gunn haki kðrsivið ja teki hyvðð niille, joille voi. Hesekielin hyvðksi hðn vain ei voinut tehdð mitððn. Eihðn hðn my—skððn tiennyt, kuinka hðnen laitansa oikein olikaan. Hðn nðki vain ettð hðnellð oli silmissððn sellainen katse, jommoisen tuikea kðrsimys tuottaa. Se teki hðnet murheelliseksi. Mutta hðntð lðhemmðksi ei hðn voinut pððstð. * * * * * Isð Hesekiel ei ollut tyytyvðinen. Hðnen oli raskasta nðhdð kasvatuspoikansa kðyskentelevðn yhtð synkkðnð ja suljettuna kuin hðn itse nuoruudessaan. Hðn ihmetteli nðhdessððn Elin muorin ja tuomarin niin tyytyvðisinð, kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari kðyskenteli tietðnsð sen nðk—isenð kuin tulisi kaikkein olla hðnelle kiitollisia siitð ettð hðn oli palannut jðlleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa. Mutta isð Hesekiel ei ollut hðnelle kiitollinen. Hðnestð tuntui ettð kaikki oli tuomarin syytð, sekð se, mikð oli tapahtunut, ettð se mikð ei ollut tapahtunut. Muutamana pðivðnð piti hðnen lðhteð erððlle saarelle. Silloin sai hðn oveluudella ja vðkivallalla aikaan sen, ettð sai mukaansa veneeseen Gunnin ja Hesekielin. Eivðthðn nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessð. Hesekiel vðitteli sitð aina. Hðn ei voinut kestðð sitð. Kirouksen tavoin seurasi hðntð aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto. Gunn oli huomannut, ettð Hesekiel karttoi hðnen seuraansa. Sitten piti hðn huolta siitð ettei kðynyt hðnelle vaivoiksi. Mutta nyt oli isð Hesekiel saanut heidðt yhteen. Hðn tuli hyvðlle tuulelle. Hðn laski leikkið ja naureskeli. Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hðn vaikeni. Hðn nðki hðnen kasvoillaan tuon ylpeðn kieltðymyksen hymyilyn, joka ei pyydð enðð mitððn. Vanhuksen hyvð tuuli hðipyi. Pikku-isðn pitðisi pððstð jðlleen oikealle tolalle! -- -- -- Vaipuen surullisiin mietteisiin hðn pani kðdet ristiin rinnalle. Oliko tððllð Her—n kartanossa jðlleen pirstoutunut jotain, joka ei ollut korjattavissa? Hðn pudisti pððtðnsð. -- Vaikeata se on, mumisi hðn. -- Mitð sanot, isð Hesekiel? kysyi Gunn lempeðsti. -- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, tavottaa toisiansa, sanoi hðn juhlallisesti. Hðnen silmðnsð kyyneltyivðt. Hðn nousi paikaltaan ja alkoi laitella purjeita. Kukaan ei vastannut. Vðrðhdys kðvi yli Pikku-Gunnin kasvojen. Hesekiel istui perðsimen ððressð. Hðn oli ðkkið kðynyt aivan kalpeaksi. * * * * * Ja pðivðt menivðt menojaan ja aika kului. Her—n asukkaista oli heidðn olonsa kðynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisððntyi. Monet kðvivðt oikein varakkaiksi. Mutta pienissð kalastajam—keissð oltiin melkein sitð mieltð, ettð se johtui siitð ettð Her—n kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hðn teki hyvðð niin monelle. Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitð tarvitsivat -- katsoivat saaneensa jotain hyvðð nðhdessððn hðnen lempeðt kasvonsa, katsoivat saaneensa jotain, jota eivðt olleet tienneet tarvitsevansa. Yksi huoli oli heillð kaikilla. Her—n kartanon emðnnyyden piti kerran joutua hðnelle. Hðn ei saanut enðð matkustaa pois, etteivðt he vain vielð kerran joutuisi vaaraan menettðð hðnet. Kaikki olivat vakuutetut, ettð oli hðnen ansiotansa ettð kaikki kðvi niin rauhallisesti ja hyvin, ja ettð moni rauhaton nuori ihminen oli alkanut pitðð ty—nteosta ja ettð toiset olivat ehtineet niin pitkðlle, ettð olivat alkaneet kunnioittaa ty—tð. -- -- -- Herraa piti heidðn kiittðð siitð -- mutta kaikki tunsivat ettð tuolta ylhððltð kartanosta, hyvyyden ja ty—nrakkauden tyyssijasta, levisi sðteitð heidðn luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa herðsi kaikissa halu tehdð parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielð yksin Elin rouvakin. Hðn seisoi siinð yhð vielð vahvan puun kaltaisena, -- puun, jonka latva tarjosi suojaa monelle. * * * * * Isð Hesekiel oli erððnð pðivðnð ollut kauan Elin rouvan puheilla. Hðntð ahdisti muuan seikka ja hðn oli puhunut siitð Elin rouvalle: eik—hðn olisi parasta, jos Pikku-isð matkustaisi pois? Mutta Elin rouva vastasi kieltðvðsti. Hðn, Elin rouva, uskoi oikean voittoon. Koko pitkðn ikðnsð hðn oli kðyttðnyt saattaaksensa ihmiset noudattamaan oikeutta. Hðn voi ennustella asioita, jotka nðyttivðt mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli ettð hðnellð oli tietðjðlahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitð, ettð hðn uskoi oikean voimaan. Siksi hðn tðnðkin aamuna oli sitð mieltð, ettð erinðisten seikkojen tðytyi tapahtua. Isð Hesekiel oli lðhtenyt hðnen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isð Hesekielin osaksi, oli sieltð kajastanut hðnelle, -- tuo ainoa, joka voi korvata sen, mitð hðn itse oli kerran kadottanut. Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivðt hðnen ja Hesekielin vðlit olleet muuttuneet. Ollessaan yhdessð arastelivat he toisiansa ja olivat vðhðpuheisia. Mutta oli kuin tuo ððnett—myys olisi alkanut soinnahdella sanoina -- kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missð sielu kohtaa sielun nðkymðtt—millð teillð. Ja nyt viime aikoina -- mikð kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin silmiin -- ikððnkuin hðnen olisi pyydettðvð anteeksi jotakin! Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut hðntð vastaan! Muuta ei hðn ollut ansainnut, kuin ettð Pikku-isð ei luottaisi hðneen enðð koskaan! -- -- -- * * * * * Tuomarin valppaat silmðt tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyvðinen oloonsa. Hðn luki itselleen suureksi ansioksi tuon, ettð hðn oli toimittanut Gunnin jðlleen onnellisesti kotiin. Hðnelle tuotti nautintoa olla jðlleen kotona, kuulla jðlleen vanhan kellon ly—vðn sulavalla, hopeanheleðllð ððnellððn, nðhdð Delfin Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja Domenican huolehtia talon jðrjestyksestð -- ja viettðð illat Her—n kartanossa! Hðn iloitsi saamastaan pikku tytt—nsð jðlleen kotiin, missð sai pitðð hðnet rauhassa ilonansa. Varmaan hðn my—s aavistaa, ettð aika voi tuoda mukanaan muutoksen. Mutta se on tðyttðvð Elin rouvan vanhan sydðmen riemulla, ja samaten hðnenkin sydðmensð. On nðet luultavaa, ettð Gunn aikaa my—ten saa selville, miten Hesekielin laita on -- ettð juuri hðn itse jðtti hðnet syrjððn, ettð hðnen on palattava hðnen luoksensa, jos tahtoo l—ytðð hðnet. Kun hðn oppii kðsittðmððn oman itsensð ja oivaltaa, mitð hðnellð on tarjottavana, -- silloin hðnen kenties tðytyy jonakin pðivðnð koettaa saada Pikku-isð mukaansa laaksoon, jossa he kðyskentelivðt lapsina, vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi koskaan myllertðð -- -- -- Falck oivaltaa sen. Hðnelle tuottaa onnea tarkata, mitð hiljalleen kehittyy Gunnin mielessð, ja antaa ajan mennð menoaan ja tuottaa lohtua. ákkið alkaa isð Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla pðivillððn. Hðn aavistaa ettð se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja kehittyvð vapaasti ja ihanasti. Ja Janine on niin varma, ettð kaunis lintu, joka tuli joka kevðt hðnen venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan. * * * * * Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemðnkymmenen. Vielð on hðnen selkðnsð suora, hðnen katseensa kirkas ja ðlykðs. Kun hðn on sanonut jotakin, merkitsee se yhð vielðkin jotain. Tuo, ettð hðn sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittðnyt valonloistetta yli hðnen vanhuutensa. Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillð missð olisi sellaista kuin Her—n kartanossa? Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylðng—llð, josta on nðk—ala niin kauas etðisyyteen. Tuulet eivðt voi sitð vahingoittaa. Entisaika vallitsee siellð tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen rinnalla, ja vðliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten huoneiden kautta. Pikku-Gunn arvelee itsekin, ettð hðnen oli parasta pððstð jðlleen kotiin. Missð olisikaan sellaista kuin Her—n kartanossa? -- -- -- Ja kansa tietðð my—skin, ettð sen turvissa on hyvð olla -- my—skin pimeinð pðivinð, luoteistuulen lðhettðessð viestejð ja meren kohotessa vastaamaan. Sinne leviðð niin ihmeellistð hohdetta talviselta tðhtitaivaalta, kuutamossa kimmeltðviltð pimeiltð vesiltð, auringon kultaamista pilvistð taivaanrannalta. Ja aava meri on heidðn ystðvðnsð. Kuin kesytt—mðt linnut ahmivat he sen ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidðn mieleensð. He oppivat pelikaanin tavoin myrskystð ponnistelemaan suojaan. Ja tarut tðyttðvðt heidðn ty—pðivðnsð, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina -- ja liitelevðt kautta kaiken maailman. Kuten siellð oli entispðivinð, niin on yhð vielðkin. He ylenevðt meren silmðn heitð valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellð. He rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lðhestyvðt heitð keimaillen kuin joutsenet -- ja opettavat heitð pitðmððn varansa. Her—n kalastajat ovat vielð vanhaa voimakasta lajia. He eivðt ole unohtaneet hðntð, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivðt unohda sitð hyvðð, minkð Jumala suo heille. Hðnen armoansa on sekin, ettð kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei enðð makaile rannan hiedikossa sitð kaiveskellen ja seitinpoikasia vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Her—n kartanoon on sen sijaan tullut uusi Gunvor valtiattareksi. Sillð hðnelle oli kyllð parasta palata takaisin. Missð olisi nðet sellaista kuin Her—n kartanossa? -- -- -- Missð on meri senkaltainen kuin siellð? -- niin hopeansininen ja kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesðpðivðt, niin tðynnðnsð suuria ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyrðillen lauluansa, joka uhkuu elðmðn ja kuoleman viisautta! -- Missð on sellaista kuin siellð, kun meri korottaa ððnensð? -- -- -- End of the Project Gutenberg EBook of Her—n kartanon lapset, by Alvilde Prydz *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERøN KARTANON LAPSET *** ***** This file should be named 57956-8.txt or 57956-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/5/7/9/5/57956/ Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.