Kevät

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74520 *** KEVÄT Runoja Kirj. HUUGO JALKANEN Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Oy Kansa, 1912. Elämän runoutta alastoman kauniisiin luonnonsäkeihin ilman kaavojen juhlapukua! SISÄLLYS: Prologi: Prologi Vappuyönä: Katukarnevaali Elonjuhla Kunne, kunne —? Ja minä raivoan yössä Ave, Diongsos Taikatanssi Intermezzo Resignatsioni Aamulaulu Seireenilaulua: Seireenilaulua Dithyrambeja: Sinä olet sytyttänyt minut Minä palan! Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta Minä olen monta nähnyt Memento mori! Nocturnus Ametisti Endymion Hiljaisuus: Hiljaisuus Täällä ma tahdon Kastehelmi Juhannustulilla Hiljaa, hiljaa —! Meren laulu Matkan varrelta: Öisellä matkalla Erotessa Isäni Hämärtyessä Suru Myrsky-yönä Melpomene Kuoleva Sokrates Per aspera: Eheu Fugaces! Pitkä on tuskan tie Per aspera Sataa Hän on kuollut! Kevät on mennyt Kahlittu Promotheus Kuutamo-oodi Finaali: Ensi lumi. PROLOGI PROLOGI Tuomet valkeina kukkii, tuomet kukkii ja tuoksuaa. — — Yli aavan, välkkyvän seljän sinä katselet kauas pois: — siellä, siellä — kaukana on maa, jonne kaipaus kantaa, siellä, siellä — kaukana on maa, jonka ei näy rantaa. Aavistus vain säteissä auringon entää taa meren aukean, jonka ääriltä laulajat lentää kesäisin, helkkävin viestein, — aavistus vain ja katseen kaipaus kohtaa maan, joka taivaanrannalla hohtaa säihkeessä auringon. Tuomet valkeina kukkii, tuomet kukkii ja tuoksuunsa sulkee puiston ja haaveet ja toiveiden maan. VAPPUYÖNÄ I. KATUKARNEVAALI. Taivaan kuulakkuus kevätillan varjoihin häipyy, päivän muistona on riutuva ruskotus vain, kaikki sen riemut nyt hämy verhoo kuin suruhuntuun, min yli tähdet yön syttyvät välkkymähän. Riemuiten, hyörien käy kadut kansaa kirjavanansa, huumaten liikenteen rauhaton pauhina soi, kun katuvieriä käyn yhä etsien löytymätöntä, yksin ystävänäin polttava kaipaus vain. — Ah, minä tahtoisin sinut, hiipijä, murskaksi lyödä! Päivien ahdistus, öitteni myrkky sa oot. Liian varhain oot ilon, rauhan sa ryöstänyt multa, liian varhain viet varjojen maahan sa mun! — Kas, kuin tulvillaan kevätyö on luomisen huumaa, onnen aavisteluin riemuiten lyö joka syön! Minne sa kuljetkin, joka ääreltä soi sävel tanssin: — karkelo nuoruuden hääyön huumana käy. Yksin ma harhaan vain katuvieriä lohtua vailla, etsien häntä, jot' en koskaan kohdata saa. Outona käy ohi mun elon kirjava, kiihkeä leikki kuin unenhoure vain, kohta mi haihtuva on. — Minne, minnekä kiire on teillä, te kulkijat kaikki Minnekä matkasi sun, vanhus valkeapää? Nautinnonmaljanko käyt sinä pohjaan tyhjentämässä? Kuolema oota ei, huomenna ehkä jo vie! Kiire, oi kiire on teillä, te hetken haihtuvat kuplat: ääretön tyhjyydenyö vaanien varjona käy, kun elon huumaavan salasoiton pyörteissä kiitäin kiirehin kuumeisin kuolemantanssinne käy! — Pauhina liikenteen kuin hautaushymninä soiden nousee korkeuteen kylmien tähtien luo, jonneka — katseeseen elon sfinksin, äärettömyyden — kätketty mailmojen on kohtalo tuntematon. II. ELONJUHLA. — Käy elonjuhlaan vaan, sinä kuokkuri, kutsuton vieras, tanssin hulmuhun käy, maljasi pohjahan juo! Kas, elonhetket on lyhyet ja pitkä on yötinen taival: juhli, kun vuorosi on, haudassa nukkua saat! — Niin mun sieluuni soi ilon taikova, kutsuva soitto, kun ovipuolla ma vain riemua outoelen: valloillaan ilo on — yli maan kevät voittoisa kulkee! — onnen huumeissa lyö nuorien rinnoissa syön, heelmät rakkauden hymykypsinä huulilla impein oottavat poimijataan, aalloin antauvin keinuu päihdyttäin povet kukkeat tahdissa tanssin, lietsoen taipuelee vartalot viettelevät, onnen aavistetun unenhohde katseissa syttyy kuin ruso aamuinen, kirkkaus pohjolan koin, ympäri uumenien käsivarret kun kiihkeinä kiertyy, katseet katseisiin vaipuvat tenhoutuin. — Uupunut etsijäsieluni muu, oi miksi ei ennen tänne sun johtanut ties, liian jo myöhä nyt lie! Liian kauan sa oot katuvieriä varjossa käynyt, turhia haaveitas hautoen kätkössä yön. Tyhjiin häipynehet on nuoruusvuotesi parhaat, nyt ilonliekkiin sun työlästä syttyä on. Ah! mihin tartutkin, lumo kaikesta kohta on poissa, nautinnon nektarikin huulillas karvaaksi käy; kukkivan immen jos elon tanssin huumahan vietkin, varjo sun viereltäs väisty ei hetkeksikään. Vanhaa virttään hän, ivanilmein, tyhjyydenhenki, valheesta kaiken tään kuiskivi korvaasi sun: pois hymy kuihtuu, pois sulosilmien kauneus sammuu — keskellä tanssinkin kuoleman hiipivän näät, Tuonen tyhjyyden näät katsovan silmistä immen, kuolleenkallon sen naurussa irvistävän! — Kolkosti paukahtain ovi sulkee mun ulos yöhön yksin harhaamaan mykkähän autiuteen; hetken vielä se korviin soi, ilon hilpeä telme, ainiaks häipyen pois, taa — ikivarjoihin yön. III. Kunne, kunne tuskansa kätkeä katseilta, jotka ei armoa tunne? Mistä, mistä yösydän etsiä, missä ei silmien pilkka pistä? — Yö ei peitä — tähdet palaa —, syrjäteitä kun hiivin salaa niinkuin varas — onnen varas! — ohitse talojen, joissa onni viettää juhlaa, nautinnon viiniä tuhlaa rikkaille orgioissa, — ohitse kotien, valoisten kotien, joissa on rauha, — iäti sotien turhaan oman pimeän itseni kanssa, paeten pois sinne — sinne, missä lauha unhotus ois, missä ei itseni murhaan pakkoa ois —! — Minne? IV. Ja minä raivoan yössä: tämä elämä on helvetti, jossa kaikki kauhujen lieskat korventavat ihmistä, jonka rinnassa on kuin sammumaton hiillos! — Silloin kirkastuu keskelle pimeyttä ihana ilmestys, kaunis ja lohdullinen kuin enkeli. Ja ihminen repäisee hänet syleilyynsä ja painaa palavan rintansa hänen viileälle povelleen onnea ja lievitystä himoiten. — Mutta katso: poissa on lohdun enkeli, ja hänen sylissään on toinen palava ihmislapsi! Ja kuoleman ääretön tyhjyys nauraa saatanallista nauruaan, ja sokeina syöksyvät palavat sielut sen kitaan vapahdusta etsien. — Hupsut! Siellä on tyhjyys! Ja täällä soi ilon ja surun rikkaat sävelet ja tuskan riehuva myrsky! — Ei! Minä tahdon juopua niistä, minä tahdon kuunnella elämän säveleitä loppuun saakka — ja hiljaa selkeentyä iäisyyteen! V. AVE, DIONYSOS, MORITURI TE SALUTANT! (Taberna musarum.) Maljat pohjaan! Hiiteen jäljen neuvot! Ilo irki ja huolet pois! On mailmassa murhetta kyllin. Maljat pohjaan! Leili on tyhjä ja pitkä on tie; kuolo ei armoa anna! Siis sulojuomaasi, tyttönen, tuo: kevät-humalan onnenhuumaan elon kurjuus unhoittuu! Maljat pohjaan! — Tanssi, tyttö, ja tenhoa, tyttö! liihota, lievitä, liekkihin lietso, nuorten muotojes tanssilla taio polttava tuskani unheeseen ja täytä mun syömeni kaipuu — valkaise sieluni yö! — — — Sinä tanssit, tanssit, ja sävelet soi kuin lumotun metsän laulu. Sinä tanssit kuin metsien villi nymfi, — ja allasi — nurmen alla lahoo vainajain luut. Silloin keskeltä elämän metsän salaperäisen siimeksen ilmestyy hän, jonka askelten alla nurmet puhkeavat kukkaan, — jonka pelkästä henkäyksestä kevätmahla valahtaa puissa lehtiin, — joka vuodattaa koko luontoon sitä ikuista elämän-eliksiiriä, jota tuhannet vanhat narrit kautta vuosituhanten ovat kammioissaan turhaan tutkineet; — hän tulvahtaa kuin vapahtaja kivettyneen elämän keskelle — synkän suurkaupungin kaduille, ja villit nymfit ja faunit vapaina kuin verevät luonnonvietit Panin sävelten taikomina tanssivat — Tule tänne, tyttönen sinä, joka olet tanssinut minut irki elämän painajaisesta: minä olen nuori fauni, sinä ihana nymfi, joka koristelet alastonta kauneuttasi viettelevillä rypäletertuilla: nyt on kevät ja sen heräävä riemu sykähtelee joka solussa; minä janoan sinun virvoittavia rypäleitäsi, — minä saavutan sinut — vangitsen sinut ja painan vavahtelevan povesi koko nuoren rakkauteni voimalla rintaani vasten, enkä hellitä käsivarsiani enää sinun nuorilta uumeniltasi! — — Ja nurmi viheriöitsee meidän allamme, kukat heloittavat niityillä, ja auringon kimaltelevissa säteissä hohtavat yllämme omenapuun — kielletyn puun! — valkeat kukat! — — — Niin istun minä maljani ääressä ja uneksin — onnellisena — minä narri! — muistamatta, että se tanssija oli portto, joka oli kulkenut sylistä syliin jo Orfeuksen ajoista saakka! VI. TAIKATANSSI. Nyt on yö, jona noidat hornaan lentää luudanvarrella ratsastaen, nyt on yö, jona nuoret mahlat kiehuu luomisriemusta vapisten; taikahuumana tanssi entää, veri vaatii, vietit riehuu; vanhat vaappuvat riutuvin voimin elämänlähteen luo; nuoret noidat lempeensä sulaa, vääntää varttansa, peittää pulaa, nostaa lonkkaa, nostaa nilkkaa — kas! pukinsorkat vinhemmin vilkkaa, — lanteilla löyhinä viikunanlehdet, viikunanlehdet, viikunanlehdet — liian löyhinä liehuu! — — Soi siis, taikova tahti! luo, elon luomis-mahti! käy, veren lietsova tanssi, ja valkase yö! — Riemusta riehuen lieskat lyö. — Pelkäätkö? — Raukka! Anna palaa! — kohta salaa kuolema liekkisi sammuttaa! VII. INTERMEZZO eli LAULAJA-MIRRIN VAPPUSERENAADI eli NOUSEVAN NUORISON JOKAÖISET KISSANNAUKUJAISET. Niin ihmeen kuulas ja lauha on yö, ja niin kumman kuumina valtimot lyö. Mjau-au. Ei maistu rotta, ei nukkua voi; niin hivelevän ihanasti korvissa soi: Urnau. Ja menneet muistot mun mieleeni saa, jotka kaikki jo jääneet on talven taa. Mjau-au. Näen lempeät silmät ja suloisen suun — ja hienoisen turkin ja kirkkaan kuun: — Urnau. Olen koditon kulkurikolli vain, mutta silti niin rakkaan katseen sain. Mjau-au. On kuin se vihlaus selkäpiin yhä vieläkin sais sulohervoksiin! Urnau. Ja hän oli hieno — kuin silkkiä vaan, — mitä hienoja herkkuja saaneekaan! Mjau-au. Ja samettityynyillä loikoo hän; minä ruuman nurkassa kyykötän. Urnau. En tiedä, miksi hän puikahti pois; oli kuin hän minua säikkynyt ois. Mjau-au. Ne on kainoja, ylpeitä, ryökkynät, vaikka sylinannon janohon nääntyisivät! Urnau. — Tule luokseni, armas, niin yksin oon, käy kanssani hääyön karkeloon! Mjau-au. Sinut kerran vie rakkari myös kuin muut, ja suolla sun myöskin maatuu luut! Urnau. Minä tiedän kellarin rauhaisen, sahajauhoisen, pehmeän vuotehen. Mjau-au. Siellä sylihis riutua yhden yön! — ja rokkarille tyynenä nahkani myön. Urnau. — — Mitä nyt? Mikä akkunan narahdus? — Saan ruukun vettä ja: »katti, hus!» Mjau-au! Vaan tikkaita katolle kun vilkaisen, hänen kuulen kutsuvan kaivaten: »Urnau». Hih! hei! mikä vihlaus autuuden kuin salama käy läpi hermojen! Mjau-au! Niin hempeä ääni — ja mulle! — ai, ai! — Se suloisna soi: ota, vie minut, nai! Urnau! — — Haa! — niin! sinä vanha ja kuulu »haa!» Mikä lutka se täällä uikuttaa? Mjau-au. — — No siitä, sa narri! sait; tuki suus! ja noidu sen lemmot — ja korjaa luus! — Urnau! VIII. RESIGNATSIONI. Käy kotiin, miksi laahustat sinä tässä määrää vailla! On tanssin sävelet vaienneet, on lyhdyt sammutetut, ja tyhjä ja äänetön kaupunki on, ilo kuollut on Vappuyön. Elon naamiaiset on loppuun tanssittu, ilon humala haihtunut on ja naamarit poissa, — läpi aution kaupungin harmaana hiipii ankara arki. Ja Bulevardin tummat puut kuin kummitukset mun ylläni ojentavat oksiaan. Kointähti yksin vain läpi vihertävän kajastuksen loistaa tyynnä, tyynnyttäen, toivoen. Ja vanhain vaahterainsa siimeksessä tumman Kirkkopuiston vainaat nukkuu vuossataisuntaan pitkää, sikeää. — En ohi mennä voi, käyn heidän luokseen ja istun varjoon mustain oksien. — Te vanhat professorit, majurit ja teidän puolisonne valkohapset ja kaikki vanhat, vakaat porvarit — te, jotka unhoon ootte vaipuneet, — nään, kuinka kerran Vappuyönä kiihkossa verten, nuoruutta uhkuen maljanne joitte ja tanssitte keväisen lumotun yön, — — nyt leikkii haudoillanne lapset! Nyt leikkii haudoillanne lapset, ja kuhertelee illoin rakkaat parit, ja ympärillä ylhät kivitalot yli maatuneitten luitten kohoavat. Ja kerran — jälkeen vuosisatain näin istuu miettien ja uneksien joku toinen yksinäinen henki tään sukupolven kalmistossa, joka nyt — tänä riemujen yönä! — päiväperhoskarkelonsa tanssi. — — Kotiin! — Mitä siellä ma teen? Ei, veri levotonna virtaa, oudosti rinnassa sykkii syön! — — Tänne ma kuulun — vainaitten äänettömyyteen. — — On kuin ois sadat vuodet jo menneet — ylläni jossain hohtaisi valoisa taivas uusien sukujen yllä, jotka tallaavat tannerta haudallani, — on kuin soisi siellä sävelet uuden Vappuyön, uuden ja iäti saman. IX. AAMULAULU. Yön varjot vaeltavat pois kuin aavehet, ja takaa aavistusten siintäväin ulappain nyt vapahduksen tunnoin valkenee yli rukoukseen vaipunehen luonnon kuin iäisyyden kylvöä siunaten aamun koi. Nyt — tässä puiston penkillä istuen ma nään sen, tunnen sen sielussani: kuin aamun kainot ensi säteet yli hartauttaan tyvennehen meren, kuin päivän sädehtivä kirkastus yli kastehelmin kimaltavan puiston, se saapuu vihdoin, ainoa lohdutus, ja laskeutuu kuin elvyttävä kaste salaa, hellävaroen muu sieluuni, — ainoa, ainoa onni, iäisyyden silmänräpäys-onni — — minä elän — minä elän vielä! — — Joku peipponen ylläni puussa ensi säveliinsä helähtää, ja alla siintävän korkean kuorin soi kuin hymninä valon jumalalle aamun hillityn riemukas, sanaton symfonia. Täällä, pyhäkössä puiston, rannalla aavan, aamuisen meren, täällä on läsnä hän, jota etsin, hän, joka yksin voi lääkitä tuskan, hän, joka yksin lohdun suo, — täällä on rauha, täällä on ihana olla, täällä on kevään ja toiveitten aamun onni, — tänne, sen tunnen, on kätketty kaikkeuden vastaus. SEIREENILAULUA. SEIREENILAULUA. Jo halki taivaankannen matkannut on päivän Phoibos kultavaunuillansa, ja Tetis hälle ruskolinnassansa on purppuraiset portit aukaissut On umppunsa jo kukat sulkeneet, kuin immet uinuvat ne unelmoivat, ja helkkäin satakielen laulut soivat yön kukkiin nostain onnen kyyneleet. Kuin tuli hehkuu povi Tetiksen, kuin tuli Phoibos Apollonin kaipuu, kun ruskon ruusuvuotehelle vaipuu he lemmenjuhlaan jumalaisehen. Ken silloin elon arki-vahalla ei tukkinut oo kuuroks korviansa, hän silloin elon odysseiallansa saa kuulla seireenien laulua. Kuin onnen nektar vuotaa sieluun se ja hivelee sen herkän ihanaksi, niin kaipuunkylläiseksi, riutuvaksi, kuin yksikään ei mainen sävele. Ei kenkään, ken sen kerran kuulla saa, sen tenhosta voi vapahaksi päästä; ja seireenit ei uhrejansa säästä, ne heidät kaipuunmyrkyin hivuttaa. — Oi sävel tuskaisin ja ihanin! syöt sieluani sulomyrkyn lailla; ma olen vankis, kunnes Haadeen mailla yö vaientaa sun unhoin iäisin. DITHYRAMBEJA. I. Sinä olet sytyttänyt minut, ah! sinun katsees salama polttaa minun sielussani, — ja minun on ihanan tuskainen olla. Minä kuljin kaupunkia, isäini kaupunkia, jonka jokainen kivi on minulle muisto. Sinä saavuit silloin kuin ilmestys kera valoisan, kukkivan kevään, — sinä astuit keväistä katua kauniina kuin unelma, ja auringon kultaiset säteet loistivat kuin sädekehä sinun ihanain kasvojes ympärillä. Sinä rakkauteni runotar, sinä runon kirkastus keskellä elämän harmaan arjen, ah! minne häivyit sinä minulta? II. Minä palan! — enkä tahdokaan itseäni sammuttaa, sillä se palo on ihanin elämässä. Ja kaunis, neitseellinen kevät puhkeaa kukoistukseen minun ympärilläni, puistojen heleän vehreät, lehtivät puut hohtavat haaveksivina ja onnellisina kuin morsiamet, ja kuulaan siintävä ikuinen taivas sädehtii auringon loistavista timanttisäteistä. Ja minä käyn keväistä kaupunkia kuin ihanassa unessa, minä käyn kaupunkia ja etsin sinua, sillä sinun rakkautes yksin on minulle elämä — kaikki muu on kuin kuollut minulle! III. Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta, minä olen kuin hullu järkevän kansan keskellä, minussa kuohuu väkevänä ja päihdyttävänä kevään kaikkivaltias riemunhuuma — ja minä olen onnellinen kuin lapsi! Ulos keväiseen riemuun! ja nauti jokaisesta onnensäteestä, joka sinun sielusi ikävään lankeaa. Minun huoneeni vangitsee minua, se on kuin hautaholvi, jonne minä yöksi kätkeydyn, mutta jonka seinät minä kirjailen onnellisilla haaveilla valoisiksi. Ja minä lepään ja katselen ulos kuulaaseen yöhön, muistellen sinua — köyhin, kylmin, kuollein sanoin sieluni ihanan riemun ja tulisen tuskan runon taikariimuihin kätkien. IV. Minä olen monta nähnyt, mutta ei kukaan ole ollut niinkuin sinä. Minä olen monta rakastanut, mutta en ketään niinkuin sinua, sillä minä olen sairas rakkaudesta! Tule, ilta! ja luo viileä varjosi kaduille, tule, ilta! ja vilvoita minun rintaani, sillä minussa palaa, tule, ilta! ja suo minun hukuttaa tuskani hänen rakkauteensa. Ah! on kuin edottaisi iäisyys minut armaastani. V. MEMENTO MORI! Katso, taivaan kuulaus himmenee lehväin yllä, — kevätyön uneksiva hämy uinuttaa ihanasti sielua, niinkuin kaipaavan tanssin sävel valaistuista ikkunoista tuolla, — kukkain huumaavia tuoksuja henkii hiljainen yö, — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi puiston siimeksessä, hennomatta liikahtaa, — minä nään sinun katseessas oman sydämeni onnen — ja minussa soi: ihana on elämä, sen ilot ja surut, — ihana hiljaisuus, joka kerran vaientaa meiltä sen vaihtuvat sävelet! — Ja minä katselen avoimen rintasi kuulakanhienoa hipiää, jonka alla veri lämpimänä rusoittaa, sinun rypäletuoreita huuliasi, joiden suudelma on kuin virvoittava lähde polttavankuivassa erämaassa, sinun lempeitä silmiäsi, joiden kaipaava katse lääkiten hyväilee sielua, — minä katselen sinua ja minussa kyyneltyy: — näen äitini, joka vanhana ja sairaana, surkastuneena ja yksinäisenä lepää toivottomalla vuoteellaan vapahduksen hetkeä odotellen. Niin lepäät sinäkin kerran — syksyllä — kuihtuneena kuin kellastunut lehti! NOCTURNUS. Tyhjä on puisto, autio, lohduton, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy. — Niinkö sa häivyit, niinkuin saavuitkin, tuoksuna kukkain pois kera kesäisen yön! — Tyhjä on syön, tyhjä on puisto, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy. AMETISTI. (Albert Samain'in mukaan.) Yli lehväin hämärä hiipi. Oli ilta antiikin. Jo tuhat vuotta Olympos oli suljettuna ollut ja Pathos hallinnut maailmaa, ja Panin huilu temppelilehdon autiudessa itki. Ääriltä rauhattoman meren salaperäisen idän aamu kajasti. Ihmeellisin äänin tammien lehvät ennustaen liikkui, ja suuret valioliljat vuodattivat valkoista hymniään yli enkelien pyhittämän järven. Taivas kauniimpana kuulsi kuin tunturikyyhkyn kaula... Ja pitkäin suortuvainsa lainehissa unelmoiva, hento nymfi kalpein kukin amuletin seppelöi. Ja hänen eessään kajastuksen kuultehessa pieni, surullinen fauni, violetinvälke silmissään, sydämensä alakuloisuuden uskoi ruokopillin sointuihin... Ja se lempi antiikin yön oli viimeinen... ENDYMION. Endymion, uneksija kuolematon, oi, ken laillasi päässyt ois elämisen tuskasta pois! Onnellisna, oi Endymion, nukut untasi jumalten suomaa. Ei hivuta sieluas tuskat maan, ei syöntäsi ikuinen kaipuu. Ikikirkas hohde Olympon sun loistaa otsaltasi, kun iäti nuorna nautit sa suurta onneasi. Selene, yön ihana impi, sun luoksesi saapuu öin hopeaisesta linnastansa koristettuna tähtivöin. Hän hiipii luolasi suulle kuin hiljainen henkäys yön; poven neitseellisen alla lyö onnesta vapisten syön. Hänen hopealamppunsa hohde sun muodoilles lankeaa, ja liljanvalkeat kasvot rusohehkun kainon saa. Vaan kainous kauan ei lemmen voi valtaa vastustaa: hän hiljaa luoksesi hiipii ja rinnoilles raukeaa. Sen onnen ihanuutta, sitä voi vain aavistaa, sitä kuolevista vain harvat unenhuumassa nauttia saa. — Ja vasta kun tähdet sammuu, hän lähtee luotasi pois; on kuin hän kalvaampi vielä mut onnellisempi ois. — Vuostuhatta monta on mennyt, vaan vieläkin kuutamoöin ja vasta — vuostuhanten jälkeen he yhtyvät ikävöin, Endymion, iäti nuori, ja Selene, neitseellinen: ei koskaan täyty kaipuu sen onnen ylhäisen. — Endymion, uneksija kuolematon, ja Selene, kirkas unelma yön, te elätte ikuista onnenne juhlaa eetterin tähtiyössä, vaikka muodot ja maailmat vaihtuu! HILJAISUUS HILJAISUUS. I. Hiljaisuus, mi henkii metsäin sydämessä, pyhään hartauteen sen eessä hiljenee. Hiljaisuus — kaiken kohtu, kaiken hauta — kerran sen täyttä onnea tuntenut oon, — kerran sen suureen rauhaan jälleen vaikenen. Vierasta on mulle kaikki muu, maailman turut, onnenmarkkinat. Täällä yksin kotonani oon, täällä yksin vastaani soi oman sydämeni sävel. II. Täällä ma tahdon maaemon rintaa vasten suruni suuret itkeä unheeseen. Täällä ma tahdon povella hiljaisuuden ikuiseen rauhaan nukkua kesäisen yön. KASTEHELMI. Kuulas kevätyö valvoo, — ääneti unelmoivat valkeat vuokot, — odotuksen hartaus täyttää temppelituntein metsän. Yön kastehelmi kaipaus rinnassaan käy hiljaa hiipien kukkansa luo. Yön timantit hänen valvovat kulkuaan, — yön aavistukset hän kantavi katseessaan, yön salatut sävelet soi hänen sielussansa. Kuin taikamaa yö lumoa täynnä on. Joka heinänkorsi hengen on saanut nyt, joka solu sykkii, joka hermosäije on herkennyt, yli kaiken kun soi kuin tuudittain yön ihana, äänetön onni. Ja kastehelmi, aamua aavistain, yön kainon kukan sulkee rinnoilleen — ja häipyessä hetkien kiireisten hän lyhyen, unelmaisen yön houraa onnensa suurta unta — yhteen hetkeen kaiken kaipuunsa vuodattain, — sillä hän tietää, ettei hälle tään yön onni palaa milloinkaan — tämä hiljaisuus, tämä lemmenlumo — ei milloinkaan! JUHANNUSTULILLA. Yli järven veen kuin taikasoitin hiljaa muinaisöiden hämäristä jostain viulu soi. Suviuhrit syttyvät taas pyhän luonnon jumalalle rannoilla kirkkaan tyynten vetten; ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön niinkuin valvoi muinen, niinkuin vasta valvoo laulaen, tanssien, riemuiten, kunnes viimeinen viaton koivu uhrina kaatuen viimeisen kerran vavahtaa, kunnes viimeinen valoisa yö sammuu taakse taivaanrannan, kunnes viimeinen uhrituli riutuu, elämä kaikki nukkuu varjoon iäisen yön Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon, ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat; kuin uhripappi hartauttani polvistun ma sielussani eteen pyhän luonnon, josta olen noussut — johon kerran palaan jälleen nousten; ja mun sieluni korkenee kuin iäisyyden näkyyn aueten: — minä tunnen olemisen kaikkeuden ikuisen sykinnän yli kaiken katoovan — täynnä korkeampaa onnea kuin kaikki tämä haihtuva Ja minä soudan pois kylän tulilta, nousen yksinäiselle vuorelle ja verhoudun hiljaisuuteen, sillä nyt minä en elä tässä elämässä. HILJAA, HILJAA —! Hiljaa, hiljaa, armahin, vaietkaamme, hellävaroin kun hämynhenget täyttää ihmeellisin, ihananhennoin haavein rintamme onnen! Hiljaa, hiljaa, armahin, — äännähdyskin tunnelman niin aavistusherkän särkee, yön kun hiljaisuudessa onni varkain sieluhun hiipii! Hiljaa, hiljaa, armahin: — hetket häipyy — kiirehellä harmajat vuodet vierii; katso, kohta iäksi vaienneet on sävelet sielun! MEREN LAULU. Iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat. Suviset, aurinkoiset päivät, syksyn mustat, myrskyiset yöt — aina sa riennät rauhaa vailla, milloin uupuen helteeseen, milloin synkkään syksy-yöhön sielusi polton purkaen. Koskaan et täyttä onnea löydä, koskaan et pitkään lepoon tyyntyä voi. Joskus vain, kun kesäinen, kirkas yö on sun ylläs, tai lempeä kuu sun kalvosi kuutamoi, silloin lyhyen, lyhyen hetken vain voit tyynen rauhan tuntea rinnassas ja ihanan onnen, jota muulloin turhaan etsit ja jonka hivuttava kaipuu iäti soi sun laulussasi. Niin rientää sunkin elämäsi, sydämeni: — iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat. MATKAN VARRELTA ÖISELLÄ MATKALLA. Pyörät jyskää ja lyö, vaunu huojuu, täräjää, ulkona musta yö. Ulkona musta yö, vaunussa valvoo lampun riutuva liekki houreita matkaajain keskellä valkenemattoman yön. Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne. Ääneti istuvat toiset miettivin ilmein, toisaalla juttelu luistaa ja nauru soi. Nurkassa tuolloin tällöin kulkuri muistaa viulunsa, taatonperun, hilpeän polskan tai viisun korvainsa iloksi kitkuttain. Vaan jopa vaihtuu nuotti: kaipaava kansanlaulu viulun kielistä nyyhkyttää. — Mitä tuntee mies? — Mistä ja minne? — Maailman rantaa matkaa poika kotoa vailla. Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne. Toinen toisensa jälkeen ystävät, vierahat matkalta erkanevat tielle jälkehen jääden: enää koskaan et kohtaa heitä sa retkelläs! — Tyttönen, sa, joka istut vastassain, miks vältät kainona noin mun katsettain? — Viaton hyväily katsees sielussain — ah! sitä nauttia saan minä hetkisen vain. Kohta mun jäädä täytyy matkalta pois, koskaan kohtaamatta ma erkanen pois, koskaan ei haaveinen katsees hymninä hyväile sieluain onnen unihin tuudittain. Kiirein kiitävi vaunu outoja määriä päin, niinkuin voimalla myrskyn ihmistä kiidättäin. Kätkössä yön on määränpää, kätkössä yön mikä taakse jää: nykyhetken haihtuva uni ohi äkkiä välkähtää. — Kuolemankauhu mun jäytää sydäntäin, ja ma sieluni tuskassa houraan näin: — huojuva, kiitävä vaunu, tuskasta pois minut auta: suurin on kammoni hauta — kuolo ja vuosien unho ja yö; ennenkuin päättyvi retki, ennenkuin hetki yöhön mun astua lyö, huojuta huumahan pääni, tuudita tuskani ääni unhon unehen rauhaiseen hellien, kivutta, hiljalleen — niinkuin äitini muinen! — Jääneet jälkehen jää, muistoina kimmeltää vain kuni tähdet ne. Eellehen kiitävi vaunu pyörät jyskää ja lyö, ulkona musta yö, jälkehen lyhdyt jää. EROTESSA. Pois täytyy mun, ties milloin kohdataan? Sua ehk' en nähdä saa ma milloinkaan! — Ihmeellinen onni kuulaan kevätyön! Ah! kunpa kaipuunsa vois kantaa syön. — Ovi hiljaa sulkeutuu, — taa nuoruus jää! Pian muistoin hämäriin jää hetket nää. ISÄNI. Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin ja niinkuin muinen pilttinä pienenä taas pääni rinnoillesi painoin, eläen hetkisen entisaikaa. Sa istuit vuoteen laidalla ääneti ja katsoit kauan oudosti tuijottain; ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa, ylhäältä ikkunan kautta loisti. — Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön, sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois, mun jättäin yksin vuoteelleni unien kuumeisten houreisihin. Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas, viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs pois tuskain, kaipuun maailmasta yötisen Tuonelan unhoitukseen. HÄMÄRTYESSÄ. Iltaan painuu päivä jo pois, hämy silmäni verhoo; sormin lasketut kai kohta jo hetkeni on! Oi ikiyö sinä ylhä, jo sieluuni varjosi lankee, viileä siimekses kätkevi kohta jo mun! Ah, niin kallis oot, elo, ainian mulle sa ollut, vaikka sa annoitkin tuskia onnena vain. Jättää täytyy mun pian vehreät, kukkivat lehtos, aamujes toivokas koi, ylhäiset, tähtiset yös, lemmen nautinnot — sadun kauneushurma ja valhe, myrkkysi, kaikkesi, ah! pettävä Eedenin kyy! Yö mun eessäni on, Mananyön ikiäänetön tyhjyys, kohta jo kolkkous sen ikuinen hautani on. — Ah, sinä aukaset taas satukirjasi kaunihit lehdet, mailmoja haaveitten, taivaita toiveitten luot! Onnenhoureita nyt kuin ilkkuen näyttelet mulle, kun ilon ukset on multa jo sulkeuneet. Pois! pois kirjavat rihkamas nyt, elo! Miks mua kiusaat? Pois unes kaipaus, suo rauhassa lähteä mun! Taistelu loppumaton elo on, ja sen huumaan ken uupuu, hälle äänetön yö vain levon kaivatun suo. SURU. Ei yhtään mull' ole ystävää, suru vain, ei ketään, ken mua rakastaa, suru vain! Taa kaikki katoo; yksi jää: suru vain. Hän yksin vihkii laulajan, suru vain, — hän yksin ylitse hautani soi, suru vain. MYRSKY-YÖNÄ. Vasten ruutuja lyö kuin vaiertain sadevirrat, lohduton myrsky yön riehuen ilmoissa soi. On kuin yötiset ois, manankolkot hautausmaansa varjot vainajien kammoten jättänehet, kuin yli maan, yli ihmisten elonhyörinän turhan sois kirot kärsivien varjoissa Tartaron yön. Tunne, oi ihmislaps, ikiluonnon säälitön suuruus, tyhjyys rinnalla sen työsi ja mailmasi on! Tähtiin katseesi luo — läpi eetteriäärettömyyden: niinkuin kuolemanyö sulkee se varjoonsa sun! — Soi! soi hurjemmin vaan, yön myrskyn riehuva tuska, turmana tuomionyön käy yli raihnahan maan! Tulvi valtoinaan, sade, hautaushymniäs laulain ruutuja vasten lyö, syöntäni lohduttain! Lyö, tuli pitkäisen, lyö viimeinen vihlova leimaus: — kaikki on hiljennyt, — ääretön, äänetön yö. MELPOMENE. Käy, elon rauhaton pyörre, sa vaan läpi vuossatain pitkäin, niinkuin koskien vuot pauhaten vyöryen pois! Jos mua hylkiikin tyly mailina ja Onnetar kitsas, kannan kärsien vain tuskien taakkani ma: yksi on ystävä mulla, mi tuskassa ei mua hylkää, min poven hellyyteen hukkuvi kärsimykset. Turhaan, turhaan mailmasta kun, jano sielua polttain, lemmen viiniä hain, tyhjäksi maljani jäi; silloin hän kuin ilmestys mun luokseni saapui, Melpomene, ja kaas' maljaani nektariaan: kultaisna helmeilee sen hehkua malja nyt täynnä — helkkäen tuskani nyt laulujen rytminä soi. Siksipä sulle nyt, Melpomene, ma hymnini laulan, ennenkuin kätköhön yön sammuvi syömeni mun. Aineen ja ainehen orjat, ne sortaa aikojen mahti, henki ja hengen työt uhmaavat kuoloakin. Kerran kuihtuvat kasvot ja sammuu silmien säihke, kukkivat neitosetkin arkkuhun naulitahan. Sortaa vuossadat patsaat ja murtaa mausoloin muurit, laulu se laulajan on mausolo sortumaton: sammuta kaipuuta sen ei vuodet, ei vuossadat pitkät, särje sen sointuja ei aikojen vaihtumislait: jälkeen vuostuhanten viel' laulun rytmeissä sykkii laulajan syön sekä sen riemut ja kärsimykset. KUOLEVA SOKRATES. Vankila on elo, ahdas ja synkeä vankilaholvi, kahleina ruumis tää, miettehet rottina on. — Ystävät, miksikä surra ja itkeä kuolevan vuoksi? Rauhaa ei muualla oo kuin Kerameikolla vain. Miksi ei itkeä syntynehelle, kun mailta Olympon tuskaan, taistelemaan tänne hän kahlittu on? Ystävät, nyt olen vanha ja raihnas, vaivoja nähnyt, maailman telmeeseen oon perin uupunut jo. — Myrkky, nyt voimani vie — unenraukeus sielua painaa, nukkua tahdon ma nyt rauhaan Elyysion pois. PER ASPERA EHEU FUGACES! Kymmenen pitkää vuotta turhaan jo etsinyt oon! Kaikki on häipynyt suotta aikojen uumentoon. Kaikki on häipynyt — haaveet, korkeat unelmat; — öin vain käy ohi aaveet — muistoni kalpeat. Vuotten hautaussaatto taa yhä kasvaa vaan! Kohta sun laillasi, taatto, hautaan maatua saan. Rikkaat ilot ja surut! teistä mi jäljelle jää? — Köyhät laulujen murut, kalpeat lehtiset nää! PITKÄ ON TUSKAN TIE! Pitkä on tuskan tie! Etsijä uupuu. Toivoni viimeinen pettänyt on. Nääntyy sieluni tuskaan — ah, minä vaivun! Kolkko on kulkea yksin kuoleman tie! PER ASPERA. En unta saa, yön hiljaisuuden äänettömät, synkät soimat täyttää. Kuin korkealle yli tähtitaivaan prometheusunelmani suuret nousi! Kuin syvään — itsehalveksinnan tuskaan, epätoivon liejuun vaivuin! — Jo hämärtää elämäni lyhyen päivä. — Autiona — tuhlattuna, — hyljättynä, itsetuomittuna! — — Kointähti, ainut ystäväni, johda halki yön mun tumma tieni Lethen, mun lemmittyni luo! SATAA — Sataa — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi. Kadulla on liike hiljennyt, tuolloin tällöin tylyt rattaat vain karkealla rämyllänsä särkee sateen sanattomat sävelet. Kuule! — Kaukaa yli kaupungin kaikuu hiljaa kumahtavat lyönnit harmaan taivaan ääriin häipyen. — Ne mieliin loihtii ylhän tunnelman, kuin kutsun, viestin jostain kaivatusta, korkeasta, salatusta tuoden takaa näköpiirin — ahtaan elämän. — Kavioiden kapse verkkainen, kumman hillitty ja juhlallinen kuuluu korviini. Käyn ikkunaan. — Rinnassani sydän vavahtaa: musta murheellinen saatto verkkaan kulkee raskahasti ohi ikkunan, sateen valittaen säestäissä kuolinkelloin ylhää ennustusta yöstä, joka kerta kaikki yllättää. — Hetket kuluu. — Vaienneet on soinnut kellojen, kaikki ohitse nyt on! — Hämärtää, — — sataa yhä — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi. HÄN ON KUOLLUT! Hän on kuollut! — Hänen haudallaan on kukkaset kuihtuneet. Ja kellastuneet lehdet nyt peittävät kummun. Oi! multa kuolema vei ystävän parhaan, — ainoan lohtuni vei! — Yö-tummat sävelet soi nyt sielussain. — Soi yli haudan hiljaa, syksyn tuuli! Soi hänen kuiskeenaan, jota kaipaa syön, — soi yli elämän tuskan ja kuolemanyön — yli kuolemanyön! KEVÄT ON MENNYT — Kevät on mennyt ja kuulaat yöt, — niinkuin ne häipyvät kaikki: koittaa uusi — ja kuihtuu pois, — yksi on viimeinen kerran! Saapuu syksy, ja kukkaset maan kuoloon painavat päänsä: — niin ikirauhaan sa, ihminen, käy tyynnä ja kauniina kerran! KAHLITTU PROMETHEUS. Väärinkö tein? Suottako nousin halki äärettömyytten kirkkauteen? Suottako näin, mitä nähneet ei muut? Suottako toin tulen maailmaan noille, jotka sen liekkiä kammoo, koska se polttaa maiset muodot, koska se polttaa ja kirkastaa? Miksikä valon kaipuu sieluuni syttynyt on? Sammuakseenko? — Ei! Olen noussut Olympoon, siksi nyt kärsin keskellä elämän yön, siksi — kuin Haadeen kolkko tyhjyys! — kaikki mainen katoova kauhistaa, — siksi nyt polttaa sieluani jumalten tuli. Vaan kerran ma nousen vielä, kerran, kun kaikki maiset tahrat poltettu on, — kerran, kun allani tuolla halvat nauttijat, pilkkaajat kaikki kätkee Haadeen toivoton, äänetön yö: — silloin kirpoo kalvavat kahleet, silloin luokse henkien kuolematonten sieluni tuskain roviolta nousee. KUUTAMO-OODI. Yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys! — Kirkas, kuulas niinkuni kuu on hetki, jonka rauhaan kuin säde onnen lankee elämän kauneus. Häipyy vuodet — vuossadat tyhjyysyöhön, — leikkii lapset haudalla muinaisella: — yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys kuoleman unhon! FINAALI ENSI LUMI. Hiljallensa putoo hiutaleet, äänettöminä kuin öiset aaveet, rauhallisina kuin turhat haaveet, nuoruusmyrskyt loppuun riehuneet. Hiljallensa putoo hiutaleet — unho ylle sydämeni unten, peittyy kaikki alle talven lunten, — hiljallensa putoo hiutaleet. Hiljallensa putoo hiutaleet, peittyy jäljet sen, ken yöhön haipuu: — hetki verkkaan hetken ylle vaipuu — hiljallensa putoo hiutaleet. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74520 ***