Mikko Mieheläinen; Kuoleman kilpakosija

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73822 *** MIKKO MIEHELÄINEN; KUOLEMAN KILPAKOSIJA Kaksi runoa Kirj. LAURI SOINI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904. Syntyen hän tuli maailmalle. Päivänä, jolloin ilmiin astui, päästeli ääntä hän ärjähdellen, josta jo ymmärsi armas äiti poikansa lausuvan: "Äiti! Leipää!" Toisena elämänpäivänänsä katkasi Mikko jo kapalovyönsä. Vinhasti poikanen vihkasi juosta joukkoon leikkivän lapsiparven. Siellä hän huimana hyöri ja huiski, veteli ja sivalteli mielinmäärin: yhdeltä siskolta puhkasi silmän, toiselta räimäsi sormet poikki, kolmannen jalat lyhensi. Kolmanna päivänä nähtiin Mikko nousseeksi täyteen miehen mittaan. Taatto toimitti poikansa työhön, hongikon hirsien kaadantaan. Taattonsa hevosen valjasti Mikko. Metsään meni hän kirvehettä, vaan ei neuvoton sentään ollut: kourin hän kaateli suuret hongat, hamppuna nyhti ne juuriltansa, kaateli, raateli kaiken metsän, puut löi kuormaksi oksinensa. Huimasi hepoa. Se rynnäten kiskoi, katkoi aisat ja valjaat rikkoi. Reki ei liikkunut paikaltansa. Suuttui Mikko. Hän hevosen riisui, heitti sen heittiön kuorman päälle, tarmolla tarrasi aisojen tynkiin. Ryski ja räiskyi murrokko metsä, kannokko kaatui ja veräjät särkyi suuren kuorman kulkiessa. Kymmenen kulkijan puhdilla Mikko saapui taattonsa kartanolle. Synkeä kauhistus valtasi vanhat nähdessä tällaista voimantyötä. Noitui taatto ja äiti itki, pyyteli äiti ja taatto käski Mikkoa menemään mieronteille. Mikko läksi. Pitkin tietä synkin aatoksin hän astui, kulki matkat, kulki mutkat, kulki koukut kolmannetkin työn ja leivän etsinnässä. Suolia kaiversi karvas nälkä. Muudanna päivännä kulkija saapui nurminiitylle aukealle. Siell' oli virtoja ristiin rastiin, virtoja pitkin, enimmän poikin. Virtojen keskellä seisoi miehyt ryppykulma ja kaukokatse. Miehyt virtoja sormin johti vanhoista väylistä uusiin uomiin. "Minä olen Mikko Mieheläinen", virkkoi kättänsä kääntäen yksi. "Minä taas johtaja aatteenvirran", vastasi kulmia rypistäen toinen. "Sulla on voimaa, mulla on mieltä, käyös kanssani yhteistyöhön!" jatkoi johtaja aatteenvirran. Mikkokin kernaasti tuumaan taipui. Ankara johtaja aatteenvirran asteli edellä ja merkitsi maata. Jälestä, kaivaen uudet uomat virtojen vieriä, joutui Mikko. Toimivat päivän, toimivat toisen, toimivat kohta jo kolmannenkin. Jatkui matka ja uurtui uoma, vieryi välkkyvävetinen virta myötämaata ja vastamaata, väliin loivana loiskahdellen, väliin vilkasna vilisten, väliin koskena kohisten. Muudanna pilvisnä päivänä saapui seurue vuorelle korkealle. Vuoren kärjellä vieryi paljo suuria vuorien lohkareita. Röykköjen keskellä seisoi mies vaskivarsi ja rautasormi. Vaskivarsin ja rautasormin väänsi hän vuoria vastatuksin. "Minä olen Mikko Mieheläinen", virkkoi kättänsä kääntäen yksi. "Minä taas johtaja aatteenvirran", lausui kulmia rypistäen toinen. "Mut minä vääntäjä vallanvuoren", vastasi suutansa murtaen kolmas. "Yhdellä voimaa, toisella mieltä, mulla on tarmoa rautatahdon — käykää kanssani yhteistyöhön!" jatkoi vääntäjä vallanvuoren. Mielen ja vallan ja voiman miehet tekivät vuorella yhteisliiton. Kulkivat päivän, kulkivat toisen vuoren harjalla korkealla. Saapui seurue kolmiurho suurelle vuoren vinkalolle. "Siellä on pohjalla suuri aarre", kertoi johtaja aatteenvirran. "Nouda se, Mikko Mieheläinen!" lausui vääntäjä vallanvuoren. Mikko nyökkäsi äänetönnä. Neuvoi johtaja aatteenvirran, käski vääntäjä vallanvuoren, työn teki Mikko Mieheläinen: laittoi ankaran raippaköyden. Köyden silmussa laskivat toiset miehen pohjaan synkän kuilun. Pohjalla käytävä kummanlainen ullotti yössä. Miehevä Mikko astui käytävän toiseen päähän. Ovi oli vastassa lukkoon lyöty. Mikko sen mursi ja astui sisään. Siell' oli huone huikean suuri, huoneessa kiiltävät kultakätköt. Aarretten keskellä istui impi, istui yksin ja itkusilmin. Immen silmissä itkevissä kimmelsi kirkkaus aurinkoisen, poskissa kaihon kalvamissa helotti punerrus huomenkoiton, kutrit kuulsivat kiemuraiset kuin veden kalvossa päivänsäteet, vartalo nuorekas norjana notkui kuin suvituulessa nuori nurmi. "Minä olen Mikko Mieheläinen", kuiskasi punehtuen äsken tullut. "Minä olen hengetär luonnonlämmön", hellästi hymyten vastasi impi. "Urhoni, kuinka sä tohdit tänne, jossa sun turmion kurimus nielee?" jatkoi hengetär luonnonlämmön. Kuin lumolauluksi laikahdellen elämän retkensä kertoi Mikko. Neitonen hellä ja kirkassilmä kertoi vuoroonsa kuiskivin huulin: "Muinen, päivinä ihanan onnen, elelin maailman valtijatarra, silmäni katseella sytytin miehet, lauluni soinnulla lumosin naiset, nuorison rintani hengähdyksin. Sitten saapui syöjätär synkkä, maahinen, myrkykäs Hiiden ämmä. Hän minut ryösti ja raahasi tänne, telkesi kivisten lukkojen taakse. Monta on tähteni tänne tullut, vaan ei yhtään takasin mennyt. — Ämmä on poissa, vaan kun saapuu, on sinun turmion tuntisi tullut." "Akkako miehen myllertäisi?" "Hällä on huostassa turman tenhot." "Tottahan mies saa velhosta voiton!" "Kaksi on keinoa voittoon käydä. Seinällä tuossa on tuima miekka, perimys Hiideltä hirmuiselta. Sillä ken saattaa sivalluttaa, lyö vaikka jättien kaulat poikki. Vaan ei viel' ole tullut miestä, Hiiden mentyä Manalan maille, ken olis hiukkasen hievahduttaa saattanut säilää hirmun suurta." "Toinen keino —?" "— voi toteutua Hiiden miekalla hirmuisella. Antina äitini luonnottaren mull' oli myötäni ihmepullo, jossa on mahlaa elämänsuonen. Siitä ken maistaa pienosen tilkan, hänelle täyttyvät toivehensa, hän sen nesteen tenhovoimin kaikki voi muovata mieleisekseen harrasmielisin toivomuksin." "Missä on pullosi?" "Syöjätär ryösti, kantaa nauhassa kaulassansa." "Otan sen hältä." "Et voi saada kuin hänen kaulansa katkasemalla." "Miekalla Hiiden —?" "Sillä yksin katkee kaula Hiiden ämmän." Tärisi ja järähteli vinkalo vuoren. Aukeni ovi kuin itsestänsä. Syöjätär hirmuinen saapui sisään, tirrasi tähdäten kieroa silmää; sihisi ja sähähteli nähtyänsä vastassa Mikko Mieheläisen; alkoi loihtia lovessa, syöksi mustia mujuja, myrkkykäärmehen kähyjä. Silloin sinkosi miekan luokse äkkiä Mikko Mieheläinen. Tarmolla tarttuen Hiiden säilään, alas kuin veitsensä hän sen otti, Hiiden eukkoa kaulaan iski, eukkoa loveen langennutta. Katkesi kaula, maahan vieri hornaa huutava eukon kallo. Riemua loistolla taivankaaren kimalsivat ihanan immen silmät. Uljuustuntoa uhkuvaista kuohui mielessä kunnon miehen. Kullat hän kanteli kuilun suulle, köytti ne kiinni, ja kymmenen kuormin nostivat vuoresta kirkkaat aarteet mielevä johtaja aatteenvirran keralla vääntäjän vallanvuoren. Kun oli kullasta viimerippeet poissa jo vuoren vinkalosta, aarteen kultaa kallihimman kiinnitti Mikko toisten nostaa, ihanan immen, kirkassilmän, joka oli hengetär luonnonlämmön. Niinkuin kiurunen kannella ilman lentää pilvien paltehille, joitten välitse välkkyy päivä, niin myös liiteli nuori impi pimeydestä valohon. Tultua loistoon Jumalan päivän heitti hän Mikkoon säihkyvän katseen joka kuin säkenenä välkähtäin rinnan liekkeihin sytytti. Kun oli kaikki jo onkalon aarteet nostettu nostajain iloksi, tahtoi Mikkokin nousta myötä. Konsa nyt näkivät nuoran päässä nostajat Mikko Mieheläisen, äkkiä heittivät he irti. Huimalla vauhdilla syöksyi Mikko tummaa kurimoa kuilun pohjaan. Sinne hän kallion kolkkaan heittyi, heittyi ryttyyn. Pää oli puhki. Haavasta virtasi verten virta. Tuo oli kohtalo voiman miehen, Palkka raatajan ponnistusten. * * * Tunturikyyhkynen, lempeä lintu, kallion kolkassa yksiksensä kyyhötti kujertaen kaihomielin. Hongan oksalta katseli pöllö lempeän kyyhkyn kauneutta. Ilmassa laateli korska kotka kyyhkyn ympäri kaarratellen. Vihdoin kotka jo kohti syöksi, kyyhkyn koppasi saaliiksensa. Kaihoten nyyhkytti kaunis kyyhky, oksalla palvoen istui pöllö. Pimeään peittynyt sankarimme tunsi kuin olisi kuolon kourin sydäntä riistetty rinnastansa. Vaan miten koittikin, käsi ei käänny, ei edes hievahda raskas ruumis. On kuin kallio painona oisi, raskasna painona hartioilla. Kotka laateli ilman halki kujertavan kyyhkysen myötään vieden. Yleni ja loittoni, kaukaa siinti pienenä pilkkuna taivahalla. Pöllökin lähti jo liikkehelle, seurasi kotkaa ja kyyhkyläistä. Tuskalla riuhtasi itsensä irti Mikko houreen painehista, särkevän päänsä pystyyn nosti, koettaen katsella ympärille. Pilkkosen pimeä on kaikkialla... Päätä porotti, ja lämmintä verta läikkyi lampena lähellä. Tuskalla selviten seisoalle haami hän ympäri kymmenin sormin, löysi kaamean kallioseinän, alkoi astua seinän myötä, saapui ovelle ja sisään pääsi. Aution huoneen lattialla rutjotti päätönnä Hiiden ämmä. Mikko jo älysi ja kaiken muisti: retkensä kuiluun, ihanan immen, kullat ja petturit liittolaiset. Rintansa tulisena liekkinä lekkui halusta ja kaihosta immen luoksi, suonensa palavana koskena kuohui vihasta ja vimmasta pettureihin. Ihanan immen ihmepullo Mikon mielehen jolahti. Sen hän etsi ja irti päästi maahisen kaulasta katkenneesta, aukasi pullon ja kuohuvaista mahlaa elämänsuonen maistoi, vuoren synkästä vinkalosta toivoen ilmoille yletä. Kun oli maistanut hurmetilkan, alkoi horjua vuoren seinä, loukkui louhet ja paaet paukkui, aarnikalliot ryski ja räiski. Muuri muuttui hiljallensa, kaikkoni, loittoni, tyhjiin haihtui. Selkeni ilma ja siintyi taivas, tuuli tuuti ja päivä paistoi, viherteli vehmasna tuores nurmi, kukkaset tenhoten tuoksusivat, leveänä liehuivat lehtevät tammet, joitten oksilla liversivät linnut kilvan onnesta elämän. Riemulla tuoksua ihanan ilman hengitti Mikko Mieheläinen. Mutta hän jälleen pullosta maistoi, toivoen seudulle pääsevänsä, missä on hengetär luonnonlämmön viemänä viekkaan liittolaisen. Silloin hän siiville ilmaan nousi. Vilisivät vuoret, metsät ja järvet allansa pieninä pilkkuloina. Vihdoin kohdalla komean linnan loppui vaellus ilmallinen. Metsän karhuna kähmerrellen Mikko työntihe sisälle. Siell' oli vääntäjä vallanvuoren, istuen tuolilla kultaisella, keskellä kumartavan, nöyrän kansan, jolleka johtaja aatteenvirran kantoi käskyjä hallitsijan. Timantit ja jalokivet kallehimmat kimalsivat kehyksenä valtatuolin — ryysyt ja repaleet rikkinäiset yll' oli kansalla nälkäisellä. Metsän karhuna kähmerrellen Mikko työntihe sisälle. Ovesta tulijan nähtyänsä kalpeni vääntäjä vallanvuoren. Kohta hän kääntyi kiihkoisasti puoleen johtajan aatteenvirran, kuiskien korvaan neuvoksensa. Kunnes johtaja aatteenvirran kansaan kääntyi, käskien lausui: "Orjat! Ilkiö äsken tullut, yhteiskuntamme vainolainen, kiinni pankaa, tyrmään viekää, kunnes kuuluu tuomionsa!" Tuhansin tarrasi orjalauma kohden Mikko Mieheläistä. Mikko seisoi paikallansa, varttansa väräyttämättä, niinkuin jättihongan runko, jonka juurella vesoja tuulen puuskat tutjuttavat. Mikko seisoi paikallansa, nyrkkiä näytti ja nyrkkiä käytti, ken tuli uhkaten lähelle liian; kertaiskulla kymmenen kaatui, satoja suistaen kaatuessansa. Pimeänä pilvenä orjalaumat kävivät kähmäten miestä kohden kaikki ne kaatuivat kolisten maan rujoiksi, puun lahoiksi. Aukea ain' oli avara piiri miehen kämmenen kääntyvillä. Kun oli kaatanut kiinni käyvät eik' ollut toisilla uskallusta enää johtajan käskyjä kuulla, lausui Mikko Mieheläinen: "Minä olen kaivanut vuoren kullat, vaikka ne petturit myötään veivät: kullat ja kultaa kalliimmankin. Nyt on saapunut koston tunti." Lausui, astui istuimen luoksi, murskasi vääntäjän vallanvuoren, kaatoi johtajan aatteenvirran. Orjat kuiskivat keskenänsä — — kohta jo ryömivät polvillansa. "Ruhtinaamme! Käskijämme! Ollos ruhtinas käskijämme!" pyysivät orjat polvillansa. "Kukin olkoon ruhtinaana oman itsensä ylitse!" vastasi Mikko Mieheläinen. Suorina, silmin loistavaisin, ensin hieman hämillänsä, orjat nousivat polviltansa; kohta jo laululle sulivat, lauloivat vapauden laulun elonsa entisen ajalta, jolloinka jokainen urho vapaudessa vaelsi. "Missä on hengetär luonnonlämmön, impi auringon ihainen, jonka mä maahisen vallasta päästin, mut taas vietihin väkisin?" "Tornissa vankina... telkimet vahvat..." kuului ääniä kansan suusta. Mikko läksi ja telkimet murti, päästi immen vankeudesta, johon oli joutunut, kun ei mennyt vuoren vääntäjän puolisoksi. "Iloni ja onneni ainokainen, terve tultua tyköni!" lausui Mikko Mieheläinen. "Olen sinun ja samalla kaikkien ilo ja onni", vastasi hengetär luonnonlämmön. Tuhansin tulivat kansanjoukot, kumpuhun kumartelivat. "Terve, terve, ruhtinatar, ollos tähtenä elomme!" "Tuntonne teillä on elämän tähti, ihminen kukin on itsensä määrä, mutta on ihmisten onnen ehto kaikkien keskinen yhteissointu", lausui hengetär luonnonlämmön. Saapui johtaja aatteenvirran seisoalle selvinneenä. "Mikä on minun osani?" Vastasi Mikko Mieheläinen: "Mun on voima, sun on mieli, olet ylväämpi minua. Hellä hengetär luonnonlämmön sulle sallikoon osasi." Lausui hengetär luonnonlämmön: "Olkoon onnesi kansasi onni omantuntosi ohjatessa, johda virtasi vapaana, valloille kumartamatta!" "Mikä nyt neuvoksi tulevi?" miehet keskenään kysyivät. Virkkoi Mikko Mieheläinen: "Käykäätte käsiksi työhön, oman onnenne hyväksi, veljinä, sulosovussa! Minä muitten käyn keralla." Kävivät käsiksi työhön, yksi kaikkien keralla, kaikki veljinä jokaisen. Mutta keskellä kaikkien liikkui hellä hengetär luonnonlämmön, kaiken maailman valtijatarra, sytytti silmänsä säihkyllä miehet, lumosi laulunsa soinnulla naiset, nuorison rintansa hengähdyksin. KUOLEMAN KILPAKOSIJA Yhdeksän laulua Kirj. LAURI SOINI Kotkassa, Reino Drockila, 1903. I. Suviaurinko kimmelsi kultainen sinitaivaalla korkeimmallaan, emon hellällä lämmöllä silmäillen sinivesiä ja lehtoja allaan. Helolämmössä taivahan auringon sinikirjavat kukkaset nurmikon ihan uhmaten tuoksuivat. Käki kukkui, luritteli leivonen, suven leijuvat lintuset kilpaillen elon onnea lauloivat. Kuin aurinko elvytti kukkia, niin lääkäri tieteen voimalla loi lahjoja uuden terveyden kituvaisille lapsille ihmisten. Oli taasen hän tänään hoidella monet kymmenet sairaat saanut. Mut vihdoin pääsi hän sairaista, oli yksin hän vihdoin huoneessa ja sairasten ruikutus laannut. Hän nousi ja virkahuoneestaan ulos asteli, käytävän sulki. Läpi kaupungin luontohon tuoksuvaan hän ilosin mielin kulki. Hänen elämänsä kesä oli kirkkahin, ja kunnasta kerkein askelin läpi kukkivan kesän hän kiiti. Mut päästyä varjohon lehtojen, ajelehtava aatos nuoruuden kevätmuistojen kenttiä liiti. II. Hänen lapsuusaikansa varhaisen salon siinnokas autere peitti. Mut lapsena lahjakas poikanen salon kukkivat kummut heitti. Opin verkot hän salakkana sukeltai ja kultasen lyyryn lakkiin sai. Oi, aikaa unelmien kultaisten, oi, jalojen toivojen aikaa! Koko elämä on armahan valoinen, sydän lintujen lauluja raikaa, ja hartaalla mielellä vannotaan elo uhrata onneksi kansan ja maan. Se aika on tuulena huilannut ja tuuli on unelmat vienyt. "Oma hyöty" on tunteet turtanut — kuka ois sitä silloin tiennyt! Toki etsien omaa onneaan myös yhteisonnea palvellaan. Unet haihtuvat. Elo on toimintaa, on vilkasta yhteistyötä. Elon ritarina vastaan kuolemaa hän toimivi toisten myötä. Kera toistemme vuoroon vieraillaan, mitä milläkin on, sitä annetaan. III. Läpi lehtojen rannalle lahdelman mies miettivä yksin kulki. Sinilahtosen, leikkien loiskivan havumetsikkö hohajava sulki. Havumetsikön keskellä piileillen oli kärjellä kenkämän vilpoisen kesäkartano kaunis ja sorja. Miten raitista rauhaa huokuikaan kesäkartanon ympärys vilvas! Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan, oli ilosen valosa ja vilpas. Sen helmassa kaihoa sentään jää yhä mieleen -- puuttuvi emäntää, kodin lempeän hengen luojaa. Oli lääkäri kaikki jo katsellut kotikaupungin kaunokaiset. Ne oli niin hienot ja valkoset vaan tyhjät ja turhamaiset. Sulosuina ne saattivat lepertää, mut rintahan lämpöä henkevää ei syttynyt kestään heistä. Siks lääkäri istui yksikseen kesäkartanon kammarissa. Hän katseli leikkiä lahden veen, valon välkettä lainosissa. Emännöitsijä silloin sisään saa ja kutsuvi vierasta vartoavaa heti hiukkasen haastattamaan. IV. Oli ulkona laiha ja ryppyinen mies verhossa ryysyisessä. Suru, huoli ja nöyryys heijastui sen silmien syvyydessä. Hän läähätti: "Tyttöni sairastaa ihan kielissä kylmän kuolon! Hyvä herra, te tulkaa ja auttakaa, maja kaupungin laidassa tuoll' on." "Miks ette te saapunut ennemmin, kun viel' olin kaupungissa?" "Olin työssä." "Ja onko hän heikkokin?" "Ihan kuoleman kourauksissa." "Joko kauvan on siitä kun sairastui?" "Hän talvella tautiin kääntyi." "Nyt vasta te — —!" "Milläpä kustansi, nälkähän melkein nääntyi." Taas hartahat haaveet nuoruuden ihan väkisin mieleen juoksi. Ja ajatus urkeni harhaillen ukon sairaan tyttären luoksi. Isä tässä on, jos kuka, urho työn, miks kärsivi hän... Kuin yöstä mies harrasna tähtäsi lääkäriin. "Te tuletteko?" "Alkaos syöstä sä kotiasi kohden eeltäpäin, mä sisällä hieman pistähdäin." V. Mökin rähjään laidalla kaupungin kun lääkäri sisään astui, niin vaimon, mi seisoi vastassaan, ilokyynelin katse kastui. Jokapaikassa pienessä huoneessa oli siivotonta ja tummaa, ja vastahan kuumasta ilmasta tuli turmion löyhkää kummaa. Mut ryysyjen keskellä vuoteessa oli enkeli ihanainen! Mikä kajastus poskilla kalpeilla — sen loisto ei ollut mainen! Kera kuoleman kurjana kamppaillen hän ihanata elämätä loisti! Hänen silmänsä, hiutamat sairauden, kevätauringon hehkua toisti! Pyhän hellänä lääkäri valtimon elonsylkettä tunnusteli, sydän tuoksui kukkia nurmikon ja sointuja helkkyeli. Se helkähti lintujen lauluja ja välkähti loistoa tähden — mut kuohahti kummaa kuohua tytön äidin ja taaton nähden. VI. "Heti ulkoa ilmaa raitista! Auk' akkuna! — Eikö se aukea! Se lyökää seinältä rikki! — Ovi auki! Oi, ilmaa puhdasta! — Ja nähkääs vuodetta! — Lakana tuo puhtonen, muutakin puhdasta tuo äkkiä, vaimo, sä vuoteeseen! — Vai ei ole! — Onhan se kauheaa, noin lapsensa saastahan kuolettaa!" Hän hehkuen pelmahti yhtäälle ja toisaalle taas. Ei nähnyt hän, ei kuullut hän vaimon itkuja. Ulos syöksyi hän mielensä kuohussa ja samalla myrskyn vauhdilla taas tölmäsi jälleen sisään. Mut silmissä tuli oli hehkuva, kun katsoen immen isään hän päättäen käski: "Te ottakaa tytön sänkyä toisesta päästä, pään toisen mä tahdon kannattaa, ja vaimo — sä itkusi säästä! Tule jälestä kanssamme kiiruhtain, saat hoitaa tyttöä johdollain!" Peräsukkaa niin läpi lehtotien he alkavat kolmisin käydä. Jos lehdosta katselis piilehtien, ei joukko kai kauniilta näytä. Mut kaunis on kalpea neitonen ja hellästä lämmöstä väreillen sitä kantavi lääkäri nuori. Hän impeä silmiin katsahtaa. Oi riemua! Punaa ihanaa, niin sulosata, liekkivän vienoa saa suvituulessa kalpea poski. Kukat tuoksuvat lämmössä auringon, ja riemukas lintujen luritus on, ja lääkärin miel'ala aaltoilee kuin kohajava suvinen koski. VII. On kaukana tyyneys lääkärin, kun käypi hän tunneillansa. Hän lääkkehet laativi kiireimmin, pois saadaksi sairahansa. Mut saatua sairaat luotaan pois, kuin juhlahan joutua kiire ois, hän metsikön polkua kulkee. Ja kuvan niin kaunihin, armaimman, kuin liljan lehtyen solkevan, joka hetki hän mieleensä sulkee. Kuin koulukas kulkee haaveissaan hän vihreän lehdon kautta. Ei näe, ei kuule hän lintujakaan sen armahan haaveen tautta. Niin sykkivän hellänä hiljakseen kesäkartanon oven hän avaa, ja sairas, mi unosen uutimeen on vaipunut valkovuoteeseen, hänen tullessa silmänsä avaa. Hänen valtaa rohkeus riemuinen, olo on niin turvasan suloinen ja lämpöä suonet tykkii. Mut lääkäri lämmöstä herpoaa, tytön huulia huulilla koskettaa, ja sydämet sykkii, sykkii... "Mitä kuuluu nyt?" "Hyvä olla on," hymyn vienona neitonen vastaa, ja sätehenä kevähisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Mut äiti kertovi riemukseen tytön ulkona rannalla astelleen, kunis tultua väsymyslumeen hän raitisna vaipui uneen. Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen ja hellästi koittavi suonta, niin umpehen painaa hiljalleen sulo neitonen silmän luonta. VIII. Pian kertoi ja kuunteli kummakseen koko kaupunki tarinat uudet. Joka seikkahan asti tarkalleen sai ilmi se salaisuudet! Oli töllistä laidalta kaupungin soman neitosen lempensä pauloihin näet lääkäri luoksensa vienyt. Oli tainnut se ensiksi sairastaa, mut lääkäri sairaan terveeksi saa — ja terve se kaiketi lie nyt. Kun neitonen kuontui jalkeilleen, sen kihlasi lääkäri nuori, piti vihkimäjuhlan hiljakseen, häämatkalle sitten suori. Italian tuulessa voimistuu kai kaunotar, kaiketi tuulettuu myös töllin tuoksukin siitä. Tätä kuullessa — kun vain kuololta voi puoskari vallata kultansa — tytöt terveet häntä ei kiitä. IX. Suviaurinko kimmelsi kultainen taas taivaalla korkeimmallaan, yhä hellällä lämmöllä silmäillen sinivesiä ja lehtoja allaan. Helolämmössä taivahan auringon punakirjavat kukkaset nurmikon sulotuoksuja huokuivat. Käki kukkui, liverteli leivonen, ja liitävät lintuset kilpaillen elon onnea lauloivat. Kesäkartanon kummulla rantaman havumetsikkö hohajava sulki. Sen rauhaan kuohusta toiminnan mies miettivä tyynenä kulki. Se heijasti kaunista hauskuttaan, mut myöskin se hertasta armauttaan, kodin lämpöä tuoksui vastaan. Nuor' äiti jo miestään vastaan käy, käsin tulijan kaulaan kierrältäy, käsin toisin vaalivi lastaan. "Mitä kuuluu nyt?" "Hyvin kaikki on", hymyn vienona vaimo vastaa, ja sätehenä suvisen auringon ilo lempeän silmän kastaa. Elo on niin onnekas, riemuinen, olo on niin turvasan suloinen Ja lämpöä sykkivät rinnat, ja ympäri lapsosen laitellaan maan pinnalta pilviin nousemaan tulevaisien toivojen linnat. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73822 ***