Suljettu puutarha

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74115 *** SULJETTU PUUTARHA Runoja Kirj. AINO KALLAS Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915. SISÄLLYS: I Suljettu puutarha Kapinoiva Danaidi Valkea tähti Chimère Mykkä Kotiin Talttumus Nuotio Tähtien laskija Koidulan hauta-uurnaan Jasmiini-uni Finis poëseos Vainajan virsi Paimentolaissielu Ylitse muurin II Syrjässä valtateiltä Suojärvi Liivinmaalla Viron orjan laulu Mene tekel Pimeät joulut Moriturus Kuolleen sydän Kaatuneille III Koitto ja Hämärä Kynestin neiti IV Tuuli hauta Mooseksen sauva Varjossa vuorten Kevät Värisevien haapojen alla I SULJETTU PUUTARHA Oi yrttitarhat, joist'ei päivä tiedä! — Kuin nääntyneenä näivettyvi puu, ei liiku lehvät, ruoho ruskettuu, ei päivän kuultoa yön kukat siedä, ne terän sulkee, tomuun kumartuu. Oi yrttitarhat, joist'ei päivä tiedä! Vaan hämyn langetessa lumot laukee, käy kuiske kuuma yli kukkien, ja tuoksu tulvii tumma, kuumeinen, kun herää kukat, rakkauteen raukee, puut seisoo punehtuen, väristen. Oi yrttitarhat, jotka yöksi aukee! KAPINOIVA DANAIDI Zeus, oi uupuvi orjasi, pois ota polttava vaiva, kauan jo ammensin aaltoja vierivän veen, ehtinyt on aiooneja taas läpi ruukkuni raskaan virrata vuosien vuo, aikojen äärettyys, synkkänä vyöryvä Styx ja Akheron ankea, tumma, autio aamu ja yö, päiväni päättymätön, silmien syylliset veet, maan lapsien lohduton itku, arkien loppumaton, lyijynlaimea vuo! Harteilt' orjasi, oi ota, Zeus, tää taakkani turha, ankeus ainainen, tehtävä täyttymätön, niin kuni lapsille maan, elo suo lyhyt loppuva mulle, täyttää ruukkuni vain, vaipua vierelle sen! Kas, tulivirran vaahtohon, Zeus, nyt ruukkuni kastan, ah, en katsoa sen kuumia kuohuja voi! Hetkesi tullut on, tytär Danaon, talttunut ammoin, liekkejä laineet tuo, hehkua heittää veet! Oi, ota orjuus tää, — tai patsaas korkean paateen, herjaus huulilla, Zeus, ruukkuni pirstaks lyön! VALKEA TÄHTI Tänään, valkea tähti, inehmon itkevän löydät, sätehes valkean valossa väriseväisen, lapsen, jonk' usko ja pettymys aina on uusi, huomenna tielläsi tapaat vain kuvan jäisen. Tänään ihmehet tehdä vois ijäinen valos, juhlien juottaa sielun kuin jalo viini, mutta jos huomenna tuikit, kaikki on turhaa, kuollut on katu, ovet on teljetty kiinni, raiskattu ruusut, akkunat autiot ammoin, sortunut pylvähistöstä suorasta monta, valaiset säröä särkyvän marmori-uurnan, sätehes valkean valossa liikkumatonta. CHIMÈRE Chimère, sun siintoos sielu vaiti vajoo ja uppoo hopeasi hohteeseen, sun valoos aukee, atoomeiksi hajoo, sun kirkkautees katoo kaikkineen. Chimère, sun vuokses vaihdan elon tyynen, sun vuokses kerran vielä kaikki myynen. Chimère, oi harha outo, olematon, on olos unta utuisinta vaan, ja sentään öitten rauhan, päivän raton, ja riemut hiljaiset ja rikkaat maan, Chimère, sun etees uhriks kaikki kannan, ja laivat poltan, elämäni annan. Chimère, sa kangastuksin taivaat täytät, ja niinkuin vesikaari vettä juo, sa purppuraista punaa juovan näytät, se virtaa suonissas kuin värivuo. Chimère, ma verettömäks varjoks vaihdun, sun loin, sa elät, itse harhaks haihdun. MYKKÄ Ah, ennen ehtikö vaiti-olo, kun puheen oppi tää povi polo? En surmaa säiky, en ijäisyyttä, vain vait'olon äärettyyttä! Ma vaikenin ajat pitkät ammoin, ma omaa mykkyyttä kaihdin, kammoin, en puhetta oppinut, sanoja saanut, en vaikenemasta laannut. Vaan mykkänä kuolla jos kohtalo mulla, mun täytyis tuvilta Tuonen tulla ja huutaa huulin, jotk' elo sulki, sanat kauan kaivatut julki. Maa mykkä, et vaieta enää voisi, sanat saisi hieta, ja somer soisi, mun haudastani kuin sävel heläis, ja mun kuollut sieluni eläis! KOTIIN Sinne tahdon, vanhaan valkamaan, missä ruuhta vartoo kirkkoväet, lepät rannan kaartaa, kultaa kukkuu käet, niemen päässä nuottakota laho, riippukoivu, aurinkoinen aho, venhe maassa vanha, unohdettu. Oi te varjot armaat, valkopäiset, on kuin katsantonne kirkastettu viihtyis yhä tyynten vetten yllä, täyttäis tutut taivaat hymyilyllä, luhdat, kummut, lukot hämäräiset, pyhän pihlajaisen pihamaan! Rauhan rannat, teiltä rauhan saan! TALTTUMUS Talvinen ehtoo ennättää, putoaa puista hohtava härmä, hangella kuutamo kimmeltää, kirkkain kitehin kukkii jää, lumessa ikkunan särmä. Kadonneita et kaipaile, tulevista et tuskaa tunne, seuraat sädettä kuutamon, viileä, raukea sielus on, et kysy, miksi, et, kunne? Viivyn varjona vierelläs, kuutamon kylmässä valossa lymyyn, olen sun sielusi raukeus, olen sen talvinen talttumus, jäisenä kiteenä hymyyn. NUOTIO Kas, lapset laitumelle eksyneet, yön tullen risut, oksat kokoon riipii, ja luona loimuavan nuotion tulesta turvaa etsii, yhteen hiipii, — vaan äkkiä niin äänetöntä on, salainen kauhu, outo autius, alussa arka vain kuin aavistus, povessa kunkin kytee, kasvaa salaa, — niin nopeasti nuotiomme palaa, ja tuhka tumma, hehku hiilloksen, ei varjella voi yöltä varjojen! Oi lapset, eksyneet yön selkään, te tilaa tehkää luokse nuotion, mun lailla teidän, ah, niin vilu on, ja yötä pitkää, pimeyttä pelkään! TÄHTIEN LASKIJA Laps loppumattoman unelman, miten osuin merelle outoon laivaan? Joku kuiskasi mulle korvahan: sun täytyy laskea tähdet taivaan! En hyödyks ollut ma ollenkaan, en pahaa tehnyt, en liioin hyvää, kädet ristissä ikäni istuin vaan ja keulassa katselin vettä syvää. Mun tähdet laskea täytynee, ne vilkkuvat väreessä aallon kalvon, mun huuleni lukuja hymisee, jos nukun, jos silmät suurina valvon. Satatuhanteen saakka ehdin jo, vaan jäljellä miljoonaa on sata, on auringon takana aurinko, ja laskematta on linnunrata. KOIDULAN HAUTA-UURNAAN Oi, uurna usein unhoitettu, jalo, sa malja kaunis elon sammuneen, sun pintaas kristalliseen, kirkkaaseen, vain taittuu hautaholvin harmaa valo. Sa luotu olit maljaks jumalain ja vapauden pyhää mahlaa varten, nyt täyttää tuhka sun ja tyhjyys vain. Pikari puhdas elon nektarin, oi malja, muovailema Runotarten, sa täytyit kukkuroilleen kyynelin. JASMIINI-UNI Kuolkaamme jasmiinivihmaan varisevaiseen, tukehtuin tuhanten jasmiinikukkain tuoksuun, elkäämme enää tahtoko auvoon maiseen, ei enää mailman kiistävän kilpajuoksuun! Vaivumme jasmiinihautaan kuin vuoteelle elon, kuin olis alla keväinen, kukkiva keto, unohtain kohtalon vallat ja kuolemanpelon, jasmiinituoksua viimeinen henkemme veto. Kuolema, kussa on otas ja kalkkisi kussa? ijäiset ilmat jasmiinituoksuksi vaihtuu, jasmiini-unessa uudessa, kirkastetussa, kukkaissieluksi valkeaks sielumme haihtuu. FINIS POËSEOS Kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan, tyhjä on taivas, autio avaruus, laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan, surmasi kauniin untensa kaukaisuus. Lennä, valkea lintu, vartovi surma, halki hyisten ilmojen havisten, povessa pyörtymys pyhä, hullaannuttava hurma, sydän oudosta onnesta vavisten. Valkea tuli sulle tuikkien vastaa, majakka maista ylempi, taivainen, ah, mikä sulo siihen sulkansa kastaa, ah, mikä autuus vaipua valoon sen! Lennä välkkyvin siivin, ilmavin innoin, murskaksi pääsi jumalten lyhtyyn lyö, verisin siivin ja vaiti, ruhjotuin rinnoin, kuole kiville maan, ylt'ympäri yö! Hamaan hautahan kiron karkean kuulet, herjaks hehkuvan sielusi singotun, vaan kunis laulujen laittoon herkkyvi huulet, sinis mun suokaatte kiittää kuoloa sun! Laulan rohkean, laulan sankarin surmaa, varrella arkiviikkojen ainaisten, laulan unien unta, pyhän haavehen hurmaa, keskellä mailman jäisen ja järkeisen. Laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan, surmasi kauniin untensa kaukaisuus, kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan, tyhjä on taivas, autio avaruus! VAINAJAN VIRSI Ystävä ylhä, kotia kohti mun vietkö? Varjona kanssasi kuljen kukkaista rantaa, mutta et tarvitse kaikkea taakkaani kantaa: että jo kuolin, elkösi koskaan tietkö! Ei että laulava laulu, mi mieltäsi viihtää, vain on kaikua kaiken katoavaisen, vain on hautaushymniä hurmion maisen, ei voi kiehtoa se, ei vertasi kiihtää. Ei että huulet, joita sa suutelet illoin, ammoin, ammoin jo ehtivät maatua maaksi, että mun ammoin tuuditti Tuonelan haaksi, maille, joilta ma palaan, mutta, ah, milloin? PAIMENTOLAISSIELU Oi, tähdet, teiltäkö sielun sain? te kulkurit kuumat ja vaikenevaiset, te taivaan tanhuan paimentolaiset! Mun sirottui sieluni länteen ja itään, ei pantu levähdyspaikkaa mitään, mutt' tilaa jos mulle ei maan päällä lie, jää kaikkeus aina ja avaruus, yli maallisten maitten käy henkeni tie, jää kodiksi sille korkeus uus, en uurnaa ummehtunutta siedä, mun tuhkani saakoot tuulet viedä, en maast' ole tullut, en maahan palaa, ijät kaiket henkeni harhata halaa! Oi tähdet, teiltäkö sielun sain? YLITSE MUURIN Ylitse muurin yössä kukat sataa, hyväily arka ohikulkijalle, ylitse muurin vieraan, ynseän, kuin kädenanto oudon ystävän, tervehdys kesäyölle tuoksuvalle. Niin vitkaan täällä elo vierii, mataa, etäälle pyrkii, ehtimättä sinne, kuin vuosisadat nukkunut se ois, heräjää hetkeksi, taas nukkuu pois, ikävöi ijät, tietämättä minne. Ylitse muurin yössä kukat sataa. II SYRJÄSSÄ VALTATEILTÄ Panen palamaan kynttiläisen, uneksin: valtava valomeri vapauden tuloa tervehtii! Hiljaa hymisen voitonhymnin, uneksin: rummut, torvenraiku kantaa sen yli kaupungin! Kuulen sydämeni rajun sykkeen, uneksin: tuhanten onnentunne maani sydäntä sykyttää! SUOJÄRVI LIIVINMAALLA Heinärannat, heterannat, tuuli kylmä kaislaa tuuti, huojui nevan nälkäkoivut, pääni päällä kuovit huuti. Soitten silmä, umpijärvi! Suru väijyy alla lumpeen, murehtivat mustat vedet, rämeet saartaa järven umpeen. Kivenkova murhe, jolle itkun iloa ei suoda, silmä, täynnä kyyneleitä, joista yksikään ei vuoda. VIRON ORJAN LAULU Seitsemänsataa vuotta iti siemen vihan, unohti sen orjat, isännätkin ihan. Verikaste lankes, vainon viestit sousi, yhdessä yössä tulilaiho nousi. Tulipunatähkät! Kenpä ne korjaa? Isännät, isännät, muistakaa orjaa! MENE TEKEL Synkeä käsi kirjoitti taivaalle outoa kirjoitusta. Kansa kauhussa kulkevi, tanhua taivaan on tähdetön, musta. Pysähtyy pidot pitkät nuo, mahla kultainen maljaan jäätyy. »Mikä on taivaalla merkki tuo?» Hymy julkea huulilta häätyy. Tanssijatyttöjen hiuksilta viininlehvien purppura putoo, sammuvat soihdut nurkissa, kauhu kangastuksia kutoo. Saapuu tietäjät kaukomaan, merkkejä outoja kokoon tavaa, puistaa harmaita partojaan, arvoitusta ei kukaan avaa. Torkkuu pitkien pöytäin taa, viisauksia vanhoja toistaa, paperipinkat paisua saa, »mene tekel», taivaalla loistaa. Huhu kiertävi kansassa, kirjaimet öisin välkkyvät verta, että se aika on ovella, jolloin ne lapsikin lukee kerta. PIMEÄT JOULUT Tuleeko tänäkin tummana vuonna pyhäiset pidot, ilta rauhan, jolloin me tutkimme taivasta syvää, itkemme hiljaa, haluamme hyvää, katsomme lentoa lumen lauhan? Eikö tule tänä tummana vuonna äkkiä vihuri aukosta oven, kaada kuuset, sammuta valot, tummenna taivaalla tähtien palot, riistä rauhamme pohjasta poven? Eikö kuulu korkea ääni ilman ijäisten kaarten takaa: tulkaa, mahtavat maan ja meren, syntynyt valtias vainon ja veren, vihan ruhtinas seimessä makaa! MORITURUS Itse lyhteen maahan lasket, istut majas eteen, katsot, kuinka painuva päivä heittää varjot veteen. Toisia käsket: työtä tehkää, vielä pitää poutaa, kylväkää ja kyntäkää, ennen syksyä, routaa! Itse huomaat, kuinka häly hiljaisuudeks haipuu, kuulet, kuinka elon äänet vaikenee ja vaipuu. Toisia kutsut: taistelkaa! soivat sotatorvet! ristiretkeen rientäkää, kansoittakaa korvet! Itse kuulet kuolon kutsun, pimenee jo ilta, tunnet tulevan jäisen viiman tähtien tanhuilta. Toisille huudat: eläköön elo, nouskoon voiton lippu! Itse katsot, kuinka lankee ilta, esirippu KUOLLEEN SYDÄN Saapuu yö, suuri, sairas sydän lyö. Ruumis kuoli, tunto turtui, sydän vain se sykkii yhä, kädet, jalat poikki murtui, vuosi maahan veri pyhä. Sykkii vaan, sydän suuren, synkän maan. Kuolleen ruumiin sydän sykkii, ei voi kuolla, säilyy taju, itkee, värjyy, tuskaa tykkii, kohoo maasta kalman haju. Sykkii vaan, sydän suuri kuolleen maan. KAATUNEILLE Kunnia sokeille, jotka silmät ummessa kulki! kunnia kuuroille, jotka vaaroilta korvansa sulki! syöksyivät surman teille, rinnassa rautainen usko, silmissä kaukainen rusko, kunnia ikuinen heille! Kunnia kaikille, jotka kaatuivat lokaan kadun, suistuivat piikkein pistoon, mutta murtivat ladun, missä he lepäävät, missä? — Leikatkaa vapauden viljaa, muistakaa sankareita hiljaa, haudoissa nimettömissä! III KOITTO JA HÄMÄRÄ Oli valkein yö, suven suuren aatto, maan nurmia asteli taivaan taatto. Pois vaskiset vasamat pilviin lymys, kuin sininen siunaus silmä hymys. »Koit, Hämarik, lapseni lempiväiset, nyt häihin käykää, te seppelpäiset! »Ja kuulla taivahan tahdon saatte: Te valo yhdessä vaalikaatte! »Koit, sulle auringon uuden uskon, sa soihtu sytytä aamuruskon! »Ja Hämarik, tultua illan tienoon, tulikehrä kätkeös huntuus hienoon! »Vihin yhteen teidät ja siunaan työnne, näin olkoot autuaat aamut, yönne!» Maan nurmelle lankesi lapset taivaan: »Isä Taara, katso lastesi vaivaan! »Älä kahletta lastesi kantaa säädä, suo ijäksi sulhoks ja morsioks jäädä! »Suo aina palvoa, aina palaa, suo henki, jok' ikänsä hehkuu, halaa! »Suo kaiho, auvoa armahampi, suo itku iloa ihanampi! »Suo yhtyä lastes vain kerran, kerran, vain valkeinna yönä, vain hetken verran! »Ei viikon vaivassa, arkityössä, vain juhannusjuhlana, suviyössä. »Suo riutua rakkaudesta yhä, älä onnea suo, vain kaipaus pyhä!» Ja lapset vaikeni, hymysi taatto, oli valkein yö, suven suuren aatto. Yli taivahan taipui siintävä silta, kun yhteen sulivat aamu ja ilta. KYNESTIN NEITI Näin käypi kuilusta taru kumma: Kynestin neiti, hiuskauno, tumma, jo monen sulhonsa surmaan suisti, kun kulki kosijat, päätä puisti: »Sen oma olen, ken orhin ohjaa yli kuolon kosken, päin Hornan pohjaa, ja katsoo kauhutta kalman vesiin, sen sankariks sanon, se käyköön esiin!» Näin surmaan sulhonsa ilkamoiden, hän saattoi torvien raikuin, soiden, moni vuoren harjalle hevon käänsi, jo murti muotoa, päätä väänsi, näet, alla aukesi kuilu syvä, maan vesiin vyöryviin ylettyvä, käy vinha vilske, kuin tulipirran, kun kuohut murtuvat kuolon virran, ja pyhän pyörtymän, kuuman hurman, jo tuntee huokuvan suusta surman, ei taakseen tarkkaa, ei katso eteen, päin silmä pälyy vain kalman veteen, vain naurun heleän, häijyn muistaa, jo horjuu hepo, alas sulhon suistaa. Vaan kosto koitui, näin kertoo kansa: mies synkkä saapuvi ratsullansa. »Mik' aikees, sulho?» »Ma vannoin valan, sun voitan tai Hornan hehkuun palan!» Kynestin neiti niin kalvaks kävi, ei sanaa saanut, niin värähtävi. Vaan vieras käskien: »Missä tie?» ja ratsun kuilua kohti käänsi. Jo parkas impi, tuns uuden elon, kaikk' auvot maiset ja kalman pelon: Ei sinne, sinne, — se surmaan vie!» Ja impi korskea kättä väänsi: »Jo tarpeeks tuhoa tehnyt enkö, oi armoa, armoa, ällös menkö!» Käy ohjiin kiinni ja niissä laahas, ja neittä nääntyvää ratsu raahas, vaan höltyi ohjat, ja orhi karkas, Kynestin neiti vain kerran parkas ja tahtoi juosta, ei jalat kanna, rukoilla, ääntä ei rinta anna, niin korvat tukki ja silmät sulki, kaks askeletta vain vaivoin kulki, jo maahan vaipui, kuin kuollut makaa, vain huulet hymisi tavan takaa, — kun toipui, kahlehet kielen katkes, ja rukouksehen rinta ratkes, ei koskaan ennen niin sanat soinut, rukoili niinkuin ei ennen voinut, ei mitään näe, on silmiss' sumu, vaan kaukaa kuuluvi äänten humu, ja ympärillä jo raikuu, helää, »Hän elää, sankari saapuu, elää!» Kynestin neiti kuin eloon havas, värähti, kaihtaen katseen avas. Vaan vieras synkkänä sanat viskas: »Kynestin neiti, nyt notkuu niskas! en vihkivuoteelle viemään tullut, vaan kostaa halusin herjas hullut, sun kataluuttasi kauan kammoin ja valat vannoin sun vuokses ammoin, sai aseveikkoni armain surman, sun tahdoin tuhota, miesten turman, sun ivanaurusi ijäks jäätää, sun hymys kylmän ja kauniin häätää!» Näin vieras, vaikeni kaikki kansa, ei nouse neiti, on polvillansa, ja povi paisuvi, epäröiden, kun vastas vaaleten, kyynelöiden: »Oi sanat syyttävät, surmankovat, ne vastaan otan, ne totta ovat! vaan joka herja, min huules linkoo, kuin siunauksena mulle sinkoo, ma kauan kyyneleet hyvät estin, nyt nöyrä olen, nyt itkun kestin, sua siunaan, hyvyyttä suurta halaan, lapsaikain pyhäiseen auvoon palaan, sua siunaan, että mun sieluni suli, ja kun kerran koittavi kiirastuli, ei ilmain ijäisyys mulle riittäis, niin kauan sieluni sua kiittäis!» IV TUULIHAUTA Gustav Suitsin mukaan Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu. Älä lauluani kauneinta kysy: sanaa, sointua saanut se ei, ihanintani ilmanteiltä kysy, pois haihtui, ohi tuuli sen vei, tuulentuiskeesta hetken kuin sävel soi, harva Tuulimaan siemen heilimän toi. Liekkö suojatta ollut se liioin, tasangolla tuulikansan maan, mua viehtikö vaellus liioin, tasavallassa tuulien maan? en ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan ja tuhlattujen tuntien hautuumaan. MOOSEKSEN SAUVA Joh. Öhguistin mukaan Vain kerran hän kosketti kylkeä vuoren, jo pulpahti pisarat alta kuoren. Ja povesta kuollehen kallion, elon virrat etsivät auringon. Joka päivä mahtava sankari näkymättä saapuvi luokseni. Ja henkeni hetteet pyrkivät soiden ylöspäin yhä riemuiden, kapinoiden. Nyt kohoo käsi: ja laulavan laineen jo kuulen puhkovan kallion paineen. Vaan arkien hälinä korvat sulkee, — hän sauvan laskee ja ohi kulkee. VARJOSSA VUORTEN Anna Haavan mukaan Varjossa vuorten järvi on, niin syvä, sininen, kuin olis taivas taipunut levolle helmaan sen, varjossa vuorten. Ja villiruusut, palmupuut sen rantaa reunustaa, ja virrat kautta korpien sen syliin kiiruhtaa, varjossa vuorten. Oi armautta auringon, suvea ainaista! sen kukoistusta kultaista ei hallat harmenna, varjossa vuorten. Satuja laineet laulavi, ja ilma ilakoi, ja ihanista ihmeistä humina palmuin soi, varjossa vuorten. Ja luojan neuvot lempeät nyt täysin tajuat, elosi turhan tyhjyyden kuin uneen unhotat, varjossa vuorten. Oi, jospa hauras haahteni tien löytäis järven luo, niin tuskat kaikki tervehtyis, ja viihtyis vaivain vuo, varjossa vuorten! KEVÄT W. Ridalan (Grünthal) mukaan. Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo, vaan itätaivaan täyttää hohde kuun ja hopeoittaa veden, pensaat, puun, kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo. Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää. Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen! vain kaupungista tulten harva tuike, ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen! VÄRISEVIEN HAAPOJEN ALLA Gustav Suitsin mukaan Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia. Päivän kaukaisten metsien paloon sadunpunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain. Yli niitetyn luhdan myöhäiset huo'ut Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinäväki kotiin kulkevi riippukoivujen kesken. Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin, haavat, te siskot, te veljet! Ma kuljen värisevien haapojen alla mykkänä, totisena, maanpakolaisen askelin. Minut värinäänne ottakaatte, haavat! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74115 ***