Tyttö Helgolannista

The Project Gutenberg EBook of Tytt— Helgolannista, by Gustav Nieritz This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Tytt— Helgolannista Author: Gustav Nieritz Release Date: September 22, 2008 [EBook #26689] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYTTø HELGOLANNISTA *** Produced by Tapio Riikonen TYTTø HELGOLANNISTA Kirj. Gustav Nieritz Suomennos Saksan kielestð. Helsingissð, K. E. Holm'in kustannuksella. 1877. SISáLLYS: 1. Vanha kalastaja 2. Haaksirikko 3. Uusi tuttava 4. Ystðvð 5. Pahan tavan valta 6. Ty— palkan perii 7. Erikðs 8. Liddyð kohtaavat kummalliset tapaukset 9. Liddy rupee parantajaksi 10. Hauskoja vieraita 11. Solmu liestyy ja aukenee 12. Selityksið ENSIMáINEN LUKU. Vanha kalastaja. Aika, jolloin tðmð kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja ensimðinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli Pohjanmeri, jonka ala tðyttðð noin kymmenentuhatta neli—-peninkulmaa maanpallomme pinnasta. Yhð kovemmaksi lounastuuli oli peittðnyt tðhðn asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillð ja ilman rantaan jðttðnyt vaan kapean kaistaleen, josta maillensa menevð aurinko lðhetti viimeiset sðteensð ððrett—mðn vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopðiset aallot vy—ryivðt eteen pðin pitkissð ja syvissð vaoissa; ne nðyttivðt mielivðn toisiansa tavoitella ja taistella keskenðnsð, jolloin heistð kuului jymisevið, pauhaavia ððnið. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli levittðnyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla nðytti vielð jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinðt kohosivat selvðsti nðkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana lepopaikkana ððrett—mðllð merellð toivotonna harhailevalle silmðlle. Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lðhettivðt jððhyvðisensð eroavalle pðivðn tðhdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki leveð tie yl—s kunnaan kukkulalle. Se oli tðynnð ihmisið, jotka vireðssð liikkeessð vaelsivat yl—s ja alas. -- Mereltð katsoen he nðyttivðt mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin puuhaellen pesðnsð rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynð tðhðn vireyteen; sillð rannalle rakennetut m—kit olivat enimmðltððn k—yhðin kalastajain asuntoja, joita tðllainen vðen liike tuskin lienee tarkoittanut. Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, vðrit. Lðhellð oleva kanuuna, jonka miehist—llð aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille tulevaa kunnioitusta. Tðmð lippu muistutti Saksalaisia laivureita maavouti Gesslerin riman pððhðn pystytetystð hatusta, jolle n—yryytettyjen kerran tðytyi paljastaa pððnsð. Kuuliaisempina kun Tell mukauntuivat he tðytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui "hattu pois pððstð", levittivðt he lippunsa, eivðtkð olleet tykkiðnsðkððn laukaisematta, jos heillð vaan sattui niitð olemaan, johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon." Kuinka monta tuhatta centnerið ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria lieneekððn vuosittain tðmðn kohteliaisuuden vuoksi merellð ja satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee joutunut kiusaukseen ruveta tðstð ilmeisestð tuhlauksesta nurisemaan; mutta merenkulkija, joka pitðð tðmðn tavan kiitettðvðnð, jopa jalonakin, on hðnelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija, joka kenties moneen viikkoon ei ole nðhnyt muuta kuin vettð ja taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan nðkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu hðntð vastaan, kepeð savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinð py—rii aaltojen yli, niin tðmðpð hðnestð tuntuu ikððn kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea matkalle!" niinkuin ystðvðn "terve tultuasi", niinkuin viherið kosteikko ððrett—mðssð aavikossa, ja ilolla hðn vastaa tervehdykseen, kulunkeja laskematta. Ja eik—hðn liene parempi nðin viattomalla tavalla tuhlata ruutiansa, kuin kðyttðð sitð tuhansien veljien surmaksi? Ja eik—hðn vuoden pitkððn nuoret ja vanhat, k—yhðt ja rikkaat tupakan savussa puhalla monta sataa tuhatta taaleria ilmaan kenenkððn ihmisen sitð pahaksumatta? Tðmðn pienen poikkeuksen perðstð kððnnyn takaisin Helgolantiin, jonka rakennuksia valkoinen tulitorni hallitsee hiljaisessa vakavuudessa ikððnkuin isð lapsiansa. Levollisena se katselee alas vy—ryviin aaltoihin, jotka taukoamatta nðyttðvðt kokevan huhtoa pois koko kallion, jolle se on perustettu. Peileillð varustetusta tornista ei musta savu vielð tihkuele, lasilevyjen takaa ei vielð loista kaiket y—t palava valkean valo, jota on mððrðtty toivotuksi johtotðhdeksi pimeðssð kuljeksiville. Leimahtava valo, joka vðlkkyy lyhdyn toisella sivulla, on vaan auringon viimeisen sðteen heijastus, jonka meri pian nielee. Merellð liikkuu laivoja joka haaralla. Siellð nðkyy purjeilla peitettyjð kolmimastoisia aluksia ja niitð yhð vðhempið aina pienimpððn kalastajan veneesen asti. Edelliset rientðvðt kohisten, niinkuin majesteetilliset joutsenet p—yhistyneillð kuvuilla ja siivet kohollaan, vaahtoavien aaltojen halki; vaan pienimmðt liitelevðt kyyhkyisten kaltaisina eteenpðin pienen purjeensa avulla. -- Sade tihmoaa hiljalleen alas, ja kalat ry—psðhtðvðt iloisina yl—s vedestð, tervehtien vesipisaroita, jotka katoavat nðkymðtt—miin isoon valtakuntaansa. Yhð tiheðmmðksi ja lðpikuultamattomammaksi muuttui sateen hieno, harmaa vaippa, joka peitti kaikki esineet. Tðllð hetkellð avattiin erððn rannalla olevan m—kin ovi. Kaksi miestð, toinen jotenkin ijðkðs, toinen nuorempi, noin kahdeksantoista vuoden vanha, astui ulos. He kantoivat yhdessð pientð ympyriðistð ruskeata pajukoppaa, josta useoita nuoranpðitð riippui alas. Sen ylðreunaan, joka oli korkista, oli vieretysten asetettu lukemattomia ongen koukkuja, joihin oli pujoiteltu matoja ja isompien kalojen tðhteitð sy—tiksi. Miesten vaatteet olivat karkeasta karvakankaasta; heillð oli roimahousut, pitkð takki, sen alla ahtaat liivit, ja lakki pððssð. Jalassa oli pitkðvartiset, hyvin rasvatut saappaat. Miehet astuivat ððneti taakkoinensa erððn kalaveneen luo, johon he laskivat taakkansa, ja toistivat sitte vielð pari kertaa saman ty—n. Viime kerralla saattoi kalastajan vaimo heitð ulkopuolelle m—kkið, jossa hðn heitti heidðn hyvðsti sanoen: "Jumala teitð varjelkoon! palatkaa onnellisesti takaisin!" Vanhus kiitti vaan pððnsð nyykðhdyksellð, mutta nuorukainen vastasi: "kiitoksia, tðti! jððkððt hyvðsti!" He astuivat veneesen, sovittivat pienen purjeen tuulta my—ten, kiinnittivðt sen k—ydet sekð perðsimen ja lðhtivðt hyvillð mielin ulos merelle. Vene oli tuskin kahtatoista kyynðrðð pitkð, mutta jotenkin leveð ja syvð; sillð oli kummallekin puolelle kaltava kansi, jonka yli veneen laita kohosi tuskin puolta kyynðrðð. Perðnpuolella, jossa vanha kalastaja istui, olivat loput onkisiimoineen. Aukon kautta, jota sopi sulkea erððllð siihen tarkasti sopivalla arkulla, pððstiin kannen alle. Siellð olivat kalastajan vðhðiset tarvekalut, ja muutamat vakat, joihin saadut kalat pantiin. Nðmð olivat sen vuoksi puolilleen tðytettynð puhtaalla merivedellð. Tðyden puolen tunnin he kulkivat eteenpðin virkkaamatta ainoatakaan sanaa toisillensa. Oli jo niin pimeð, ett'ei enðð voineet selvðsti nðhdð veneen toisesta pððstð toiseen. Meri hyrski, purje liehueli tuulessa, purjeraaka vinkui ja narisi, vaan muuta ððntð ei kuultu. ákkið leimahti korkealla ilmassa tulipunainen, kosteassa ilmakehðssð etððlle vðlðhtelevð valo. Siitð valkeavaahtoiset laineet kðvivðt ruusunpunaisiksi. Se oli ihana nðk—. "Katsokaa, eno!" virkkoi nuori mies, "tulitorni loistaa jo." Vanhus oli vielð vðhðn aikaa ððneti, tuprutellen sakeampaa savua piipustaan. Sitte vastasi hðn tylysti: "kalastaja, joka on kaloja pyytðmðssð, ei saa suotta jaaritella niinkuin vanha akka; vaan hðnen tðytyy osata olla vaiti. Sytytð lyhty, Vilho!" Tðmð totteli ja ripusti lyhdyn mastopuuhun. Samaan aikaan ilmaantui merelle monta samallaista liekkið, milloin lðhempðnð, milloin loitompana, joka saattoi Vilhon unhoittamaan enon vasta antamat nuhteet ja kysymððn: "emmek— rupee yhteen seuraan oman vðkemme kanssa?" "Ei!" vastasi tðmð vakavasti. Yhð eteenpðin kiiti vene, siksi kuin tulitornin liekki viimein tuskin kiiltomadon kokoisena pilkoitteli taivaan rannalla. Toistenki kalaveneitten liekit olivat jo kadonneet. Nyt kalastaja pððsti purjenuoran irti, jotta purje liehui maston ympðrillð ja vene ðkkið hiljensi vauhtinsa. Sitte hðn otti kopasta ongenk—yden pððn, kiinnitti siihen pienen tyhjðn tynnyrin, ja vðhðn pððssð siitð isollaisen kiven, ja heitti sitten molemmat mereen. Vilho auttoi hðntð vikkelðsti, irroitti onkikoukut kopan reunasta ja laski ne varovasti veteen, jossa ne noin kahden kyynðrðn pððssð toisistansa lyhyissð siimoissansa riippuivat alas pitkðstð onkik—ydestð. Vðhðn vðlið sitoi hðn k—yteen pienið piikivið, jotka painoivat sen veden pinnan alle. Kun yksi koppa oli tyhjennetty, kðvi hðn toisen sisðlt——n kðsiksi, kunnes kaikki ongensiimat olivat k—yteen solmitut ja varustetut veden pinnalla uivilla korkkipalasilla. Tðtð ty—tð tehdessððn he vðhitellen soutelivat venettð eteenpðin, sen mukaan kuin monen sadan sylen pituisen k—yden laskeminen mereen sitð vaati. Ajatteleppas vielð, ettð tðhðn oli sidottuna enemmðn kuin tuhannen noin kahden kyynðrðn pituista hienoa siimaa koukkuinensa, tðkyinensð, niin voit kuvailla itsellesi, minkðlaista kalastaminen merellð on. Pitkðn k—yden toiseenkin pððhðn pantiin tynnyri, jonka lðheisyyteen vene nyt pysðhtyi. Vaikka tihmasade ja aaltojen rðisky oli kastellut heitð ihoon asti, eivðt venemiehet hievahtaneet paikaltaan, vaan odottivat kðrsivðllisesti, ettð kala-raukat tarttuisivat petollisesti peitettyihin koukkuihin. Tðllð ikðvðllð tavalla aikailtiin noin puolitoista tuntia, jonka ajan kuluessa vanha kalastaja vaan pari kertaa oli lðmmittðnyt ja virvoittanut itseðnsð lekkerin tulisella sisðllyksellð. Nyt lðheni heitð kiireesti liekki, joka suuruutensa ja korkean asemansa vuoksi ei nðkynyt kuuluvan mihinkððn kalastajaveneesen. Samassa se vðkevð humina, joka tavallisesti kuuluu tuulen puhaltaessa laivan purjeisin, ja aaltojen kohina, joita emðpuu valtavasti jakailee, ilmoitti, ettð lðhenevð alus oli sangen iso laiva. Pian tulikin korkea, tumma runko kalastajien nðkyviin, jotka pelðten pððlle-purjehtimista kokivat kimeillð huudoilla antaa laivan miehille tiedon lðsnðolostaan. Tðmð oli kuitenkin tarpeetonta; sillð laiva oli tahallaan laskenut matalan kalastajaveneen lyhtyð kohden. Tultuansa sen lðheisyyteen, kððntyi se ðkkið vastatuuleen ja keinueli nyt hiljalleen aalloilla. Samassa kaikui kimakka ððni: "Ohoi, kalavene?" "Kalavene!" kuului vastaus. "Onko luotsi veneessð?" "Luotsi on," vastasi vanhus. "Osaatteko luotsata laivan Elbe-virran suuhun?" "Totta kaiketi, yhtð helposti, kuin l—ydðn oman vuoteeni kotona." "Paljonko siitð vaaditte? Kuinka paljon meidðn tulee maksaa?" Arvelematta vastasi kalastaja: "kolme sataa taaleria." "Oletteko hullu?" kaikui laivasta. "Sanokaa lyhyesti tarkin hinta." "Kolme sataa taaleria!" vastasi vanhus jðykðsti. "Se on liian paljon," vastattiin. "Me annamme teille sata viisikymmentð." Kalastaja nauroi ilkkuen, ja lausui: "Arvelen minð toki lastin ja miehist—n olevan vðhintðkin sata kertaa minun vaatimukseni arvoiset. Parhaitenpa sen itse tietðnette!" "Vaadittu summa on liian suuri," huusi toinen ððni laivasta, "niin paljoa emme voi teille luvata." "Suurempi on minun edesvastaukseni, jos otan laivanne haltuuni," vastasi kalastaja. "Hengellðni ja omaisuudellani tðytyy minun vastata laivan turvallisuudesta, eikð se ole helppo asia nðillð vesillð, jotka ovat tðynnð hietasðrkkið, luotoja ja salakareja. Taidatteko ennustaa, milloinka saan palata kotiin ja kuinka kauan minun sitten taas tðytyy olla ty—t—nnð ja elðð tðllð ansiollani? Luotsin tulot ovat useimmiten sangen epðvakaiset ja vðlistð ne tuskin riittðnevðt paluumatkan ja ajanviivykkeen maksamiseksi." "Mutta, eno," sanoi Vilho hiljaa, "koko vuoden pitkððn ette ansaitse kolmea sataa taaleria kalastuksellanne." "Vaiti, poika!" tiuskasi vanhus. "Et sinð nðitð asioita ymmðrrð; sorretun luotsinviran kunnia ei salli minun tinkið. Joka ei pidð itseðnsð arvossa, sitð ei muutkaan kunnioita." "Ettek— suostu kahteen sataan?" tinki yllð mainittu ððni. "Kolme sataa eikð ðyriðkððn vðhempðð!" huusi kalastaja vakavasti. "Jðttðkðð tuo p—lkkypðð rauhaan," huusi toinen laivasta. "Rahat tahdomme itse ansaita, vaikka meidðn senvuoksi tðytyisi pari pðivðð kauvemmin kulkea merellð. Purjehtikaa ahnehtijan yli," lisðsi hðn vimmoissaan. "Semmoista konnaa ei kukaan kaipaa." Nðytti siltð, kuin olisi aiottu tðyttðð lausuttu uhkaus; sillð laiva kððntyi entiseen suuntaansa ja kiiti hyrskien ja kohisten venettð kohden. T—in tuskin pððsivðt tðmðn omistajat soutamalla laivan vaarallisesta lðheisyydestð, joka nyt, seurattuna vanhan kalastajan herjauksilta, purjehti koukkujen yli, saattoi ne epðjðrjestykseen, jopa upotti osan niistð mereen. Yhtð harvapuheinen, kuin Vilhon eno ennen oli nðyttðnyt olevansa, yhtð runsaasti valuivat nyt vihan sanat hðnen huuliltaan. Kaikki kalastaja-kielen herjaussanat, jotka suinkin johtuivat hðnen mieleensð, antoi hðn laivan miehille evððksi matkalle. "Kapaturska minð olen," lisðsi hðn sitten, "jos eivðt nuo miehet olleet tuhman-p—yhkeitð, visukinttuja Englantilaisia. Rehellinen Saksalainen ei olisi sillð lailla menetellyt. Sepð vasta urosty— olisi ollut, jos tuolla isolla sianpurtilolla olisivat purjehtineet nðkinkengðn kumoon. Joutukoot nyt hai-kalojen ruuaksi!" Yhð vielð sadatellen rupesi hðn nyt etsimððn katkaistua koukkuk—yttð vetððkseen sitð veneesen. Kalat, jotka siellð tððllð sðtkyttelivðt koukuissa, otettiin irti ja heitettiin jo mainittuun vesisðili——n. Kun uponnut k—yden pðtkð antoi aihetta uuteen vihoittelemiseen, lausui Vilho hiukan nuhtelemalla: "turvallisempi kai olisi ollut, eno, jos olisimme ruvenneet yhteen seuraan naapureimme kanssa. Yhden ainoan veneen avulla olisimme voineet l—ytðð kadonneen k—ydenpðtkðn." Eno ei vastannut mitððn. Mutta, kun my—hemmin erðs kalavene vihdoinkin lðhestyi, oli tðmðn apu ukolle aivan suotuisa. Molempain veneitten vðliin vedettiin k—ysi, jonka keskikohtaan ripustettiin raskaat rautaiset ketjut, varustettuina useilla koukuilla. Upottaen tðmðn veteen, soutelivat veneet eteenpðin siihen suuntaan, johon koukkuk—ysi oli laskettu, ja muutamain turhain yritysten perðstð saivat he kadonneen pðtkðn koukuille ja vetivðt sen yl—s. Sydðn-y—n aika oli jo kulunut, kun veneet kððntyivðt takaisin Helgolantiin. TOINEN LUKU. Haaksirikko. Vanha Wðber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin oli kððriynyt lðmp—iseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut nukkua; sillð vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellðð mieltð. Hðn ajatteli monin kerroin, ett'ei hðn suinkaan niin tylysti ja itsekkððsti olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan ettð hðn aivan ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentðhden syntyi hðnessð kiihkeð halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hðn pððtti ottaa tarkan vaarin kaikesta, mikð hðntð siihen auttaisi. Vihdoin, kun hðnenkin vðsyneet silmðnsð olivat ummistumaisillaan, sðikðhdytti hðntð ðkkið kanuunan jymisevð pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herðtti hðn enonsakin. "Kuulkaa, eno!" huusi hðn peljðstyksissððn. "Rantasðrkðllð lauaistaan hðtð-ampumia. Voi Herra Jumala, kunhan ei vaan olisi se laiva, jonka teidðn olisi pitðnyt luotsata Elben suuhun!" "Mitðs jos olisi?" kysyi kalastaja haukotellen. "Katkaistun k—yden tðhden he jo olisivat tðmðn ansainneet, heidðn itaruudestansa puhumattakaan." "Mutta, eno, mitðpð laivan miehist— saa laivurin itsepintaisuudelle?" "Kuten isðntð, niin palvelijakin," vastasi Wðber, "minð takaan, ettð he nyt mielellðnsð antaisivat nuo kolme sataa taaleria kymmenkertaisesti, jos sillð voisivat pelastua karilta." "Eno, se, joka voisi tehdð hyvðð, eikð sitð tee, hðnelle se on synniksi, sanoo pyhð raamattu. Ettek— tahdo auttaa haaksirikkoon joutuneita?" "Auttaako? hm! miten se on ymmðrrettðvð? Ei sitð luotsia ole, joka voisi heitð haaksirikosta pelastaa, jos he todellakin ovat lðhellð Kantosðrkðð; mutta sopisihan mennð kokoilemaan niitð tavaroita ja ihmisið, jotka vielð veden pððllð pysyvðt. Edelliset jððvðt l—ytðjðlle ja jðlkimðiset tuottavat palkintoja. Kiireesti siis ty—h—n, ett'eivðt toiset ennðtð ennen meitð." Lðmp—inen vuode vaihetettiin pian lðpimðrkiin vaatteisin. Miehet astuivat veneesen ja laskivat rannalta huolimatta tuulesta, sateesta ja pimeydestð. Wðber nðytti taas, ettð avara meri oli hðnen oikea kotinsa, jossa hðn tuli toimeen yhtð hyvin kuin ahtaassa tuvassaan. Vaikk'ei hðn pilkkopimeðssð y—ssð voinut saada johdatusta tðhdistð, kððnsi hðn kuitenkin veneen oikeaan suuntaan, kompassia kysymðttð, ja ikððn kuin muuttolinnut, joiden my—s on tapana kulkea ilman oppaatta, laski hðn pelkððmðttð ulos hyrskivðlle merelle. Heikko masto notkui tuulessa niinkuin varpa, vene kallistui veden pintaan asti; suolaiset aallot huuhtoivat kantta, monta kertaa uhaten miehið upottaa; mutta kalastajat eivðt sðikðhtyneet. Tðllð vaarallisella matkalla kuulivat miehet vielð monta hðtð-ampumaa, jotka yhð vðhemmillð vðli-ajoilla kuuluivat kiihkeðsti pyytðvðn apua; mutta, kun ne neljðnneksen tunnin kuluttua kokonaan vaikenivat, lausui Wðber levollisesti: "Nyt se on tehty. Kanuunat ovat ryypðnneet suunsa tðyteen merivettð eivðtkð sentðhden voi sitð avata. Nyt ne eivðt enðð kelpaa hai-kalojenkaan ruuaksi." Tðmð puhe hirvitti rehellistð Vilhoa. Hðn ei huolinut kanuunoista eikð niitð muistanutkaan; mutta hellimmðllð sððlillð hðnen ajatuksensa kððntyivðt niihin ihmisiin, jotka jo varmaan olivat saaneet surmansa aalloissa. Hðnessð riehui katkera vihan tunne enoa vastaan, jonka voitonhimo oli tuottanut niin monen onnettoman perikadon. Vene kiiti halki aaltojen nopeasti kuin vesilintu. Mutta hðtðisenð pððstð pelastamaan, mitð vielð pelastettavissa oli, toivoi Vilho itsellensð siipið voidaksensa pikemmin rientðð vaaran paikkaan. Kauan oli jo tðmð kulku kestðnyt, moni salakari ja hiekka-sðrkkð oli sivuutettu eikð vielðkððn oltu perille pððsty. Pðivðn ensi koite ruskoitti jo idðssð, kun vihdoinkin merellð uiskentelevat laivan pirstat osoittivat, ettð surkea aavistus oli tosi ja ettð veneen tuli liikkua varovasti vðlttððksensð yhteent—rmðystð nðitten esineitten kanssa. Wðberin kunniaksi sanottakoon, ettð hðn ensin katseli, olisiko ihmisið avun tarpeessa, ennenkuin hðn kððnsi huomionsa arkkuihin ja tynnyreihin. Mutta kun ei karilla eikð aalloissa nðkynyt ainoatakaan ihmis-olentoa, rupesi hðn sitð kiihkeðmmin tðysin mððrin harjoittamaan ranta-oikeutta ja hinaamaan veneesen kaikki, minkð hðn luuli maksavan vaivan. Surullisena oli Vilho hðntð auttamassa ja pððtti sydðmmessððn olla ottamatta vðhintðkððn osaa saaliista, jolla hðnen mielestððn ei suinkaan voinut olla Jumalan siunausta. Jo oli veneessð, sekð kannen alla ettð pððllð, monta arkkua ja tynnyrið, joiden sisðlt— nðytti olevan jokseenkin kallisarvoista, kun koko joukko kalastaja-veneitð lðheni my—skin ottaaksensa osaa tðhðn toivottuun saaliisen, joka vuosittain tuottaa Helgolantilaiselle melkoisen lisðyksen hðnen elatukseensa. Nyt veti nuorukaisen huomion puoleensa erðs esine, joka todellakin nðytti sen tðysin vððrin ansaitsevan. Se oli tynnyri, jonka pohjapuoli oli kiinnitetty laudan palasista hðtðisesti kyhðttyyn lauttaan. K—ysi, jonka toinen pðð monin kerroin oli kierrettynð tynnyrin ympðrille ja joka nðytti olleen johonki tarpeesen kðytettynð, oli Vilholle aivan suotuna vðlikappaleena, ja siitð hðn veti lautan ja tynnyrin veneen lðheisyyteen. Pelon ja ilon sekainen huuto pððsi hðnen huuliltaan, kun hðn veneen korkeammalta kannelta katsoi alempana olevaan tynnyriin ja siellð havaitsi nðhtðvðsti hengett—mðn ihmisen, joka pienuutensa vuoksi nðytti olevan lapsi. Nðin olikin. Noin yhdeksðn tahi kymmenen vuoden vanha tytt—, kyyristyneenð ja kðdet ristissð, istui tynnyrin pohjassa, jossa jo oli jotenkin paljon merivettð. Tðmð oli kauhistuttava nðk—. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksið nðmðt keinot, pelastaaksensa sydðmmensð lemmikin silminnðhtðvðstð perikadosta. Kukapa tietðð, minkðlaisella kuoleman kauhistuksella tðmð lautta tehtiin ja millð tuskalla pienoinen otettiin ðidin sylistð ja pantiin tynnyriin, millð ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan ja k—ysi liukui vapisevista kðsistð! -- Luultavasti oli jo silloin viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jðttivðt lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli ðidin ja isðn silmð kððntynyt aaltoihin pðin, jotka pois veivðt heidðn kalliimman aarteensa valtameren ððrett—mððn avaruuteen, kun itse laiva jo oli pirstoiksi sðrkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen silmðys pyhitetty tyttðrelle, ja vedellð tðyttyvð korva vielð tajusi sen hðtðhuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka vajosivat syvyyteen tietðmðttð lapsensa kohtalosta mitððn! Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vðhðllð sy—ksyð mereen. Avuliaasti auttoi eno hðntð taintuneen, k—ntistyneen lapsen virvoittamisessa. Tðydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen pððltð oli riisuttu mðrjðt vaatteet, hðn oli pantu lðmp—iseen vuoteesen ja hðnelle annettiin lðmmintð teevettð juotavaksi, jonka jðlleen hðn oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvððn uneen. Vilhon ihastus ihmishengen pelastamisesta oli ððret—n. Aivan niinkuin eno piti vedestð kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin itsellðnsð olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen, ja hðn piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tðmð olikin tarpeellista sen vuoksi, ettð vanha Wðber sittemmin nðytti aikovan hyljðtð lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitð omakseen eikð tullut sitð rahalla lunastamaan. Olipa onni, ettð rouva Wðberillð oli hellempi, lempeðmpi luonto kuin hðnen miehellðnsð, ja ettð hðn piti tytt—ð hyvðnð hðnen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset, jotka Jumala oli hðnelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hðn piti haaksirikkoisen tyt—n tervetulleena palkintona niistð ja vanhuutensa toivottuna turvana. Herðtessððn unesta tðydellisesti tointuneena ja nðhdessððn olevansa pienessð, k—yhðssð ventovierasten keskellð, purskahti Liddy (tðmð oli tyt—n nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wðberin vaimon lohdutus-sanat sekð kirjavat simpsukat, joita Vilho sydðmmensð tuskassa antoi hðnelle; ainoastaan ankara Wðber sai lapsen asettaumaan. "Ole kohta siivolla!" tiuskasi hðn. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta korviani, niin minð heti paikalla pistðn sinut tynnyriin takaisin ja heitðn mereen, jossa kalat sinun sy—vðt, niinkuin ovat vanhempasikin sy—neet." Mitð hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemðttð antoi hðn pukea itsensð kalastaja-tyt—n karkeisin vaatteisin ja toimitti n—yrðsti ne pienet ty—t, jotka annettiin hðnelle tehtðvðksi. Mutta entisistð elðmðnvaiheistaan hðn ei voinut antaa tyydyttðvðð selitystð. Hðn sanoi elðneensð ðitinsð kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isðnsð usein olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tðmð palannut kotiin ja kertomuksillaan saattanut ðidin itkemððn, jonka jðlkeen kaikki kapineet pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Y—llð, kun hðn makasi sikeimmðssð unessaan, temmattiin hðn vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin, vaikka hðn huusi ja rukoili, ja sitten hðn pelosta meni tainnuksiin. Syystð saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa ylhðistðkin vðkeð, vaan heidðn sukunimistðnsð sekð haaksirikkoon joutuneesta laivasta ei tytt— voinut tehdð vðhintðkððn selkoa. Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekð oudoksui uusia olojansa, niin tðmðn kuitenkin paransi aika, joka on paras lððkðri ja lohduttaja. Liddyn surua lievittðmðssð oli paitsi tðtð kalastajan vaimon ja Vilhon ystðvðllisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin vanhan voi mukauntua elðmðn vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa. KOLMAS LUKU. Uusi tuttava. Erððnð iltana olivat Wðber ja Vilho palanneet kotiin kalastusretkeltð, joka oli sangen hyvin onnistunut, ja koko perhe oli tðstð varsin hyvðllð tuulella. Sillð aikaa kuin miehet puhdistivat ja jðrjestivðt siimojansa ja k—ysiðnsð, keitti Wðberin vaimo illalliseksi ðyriðisið, hummeria, merisirkkoja ja garneelia ja muita kuoriais-elðvið. Liddy ei seisonut joutilasna, vaan oli ripustamassa siimoja kuivamaan. Tðstð ty—stð kutsui hðntð hðnen kasvatus-ðitinsð ja kðski hðnen seisoa takkavalkean ððressð pitðmðssð keitosta huolta. Liddy totteli. Milloin hðn lisðsi puita takkaan, milloin katsoi kattilaan, missð monijalkaiset meri-elðvðt ry—mivðt. Erittðinkin hðntð ihmetytti tavattoman suuri hummeri, jonka toinen kynsi oli paljon suurempi ja leveðmpi kuin Liddyn kðsi, ja joka koki painaa pienemmðt naapurinsa allensa. Nðmð taas ponnistivat kaikki voimansa pysyðksensð veden pinnalla, ja taistelivat sentðhden, vaikka turhaan, mahtavamman vastustajansa kanssa. Yhð kiivaammin peuhasivat elðvðt; heidðn kiihkonsa eneni sen mukaan, kuin vesi hehkuvasta liekistð kuumeni. Liddy pelkðsi jo, ettð elðvðt tappelunsa vimmassa putoaisivat pois tðydestð kattilasta. Nyt kuuli hðn jonkun aukaisevan tuvan ovea ja luullen sitð takaisin tulevaksi kalastajan vaimoksi huudahti hðn: "ðiti, tulkaa pian tðnne! ðyriðiset pyrkivðt kaikki pois kattilasta." "Miten se olisi mahdollista?" kysyi vieras ððni, ja hðmmðstynyt lapsi mðki tuntemattoman miehen lðhenevðn takkaa ja heti kððntðvðn silmðnsð kattilaan pðin. Vaatteensa olivat, vaikk'ei komeat, kuitenkin kalastajan pukua paremmat. Hðnellð oli lyhyt, harmaa, isonappinen takki, mustat housut, jotka ulottuivat polvien yli ja olivat niihin pitkillð nauhoilla sidottuna, mustat pumpulisukat ja jotenkin jykeðt, leveillð tinasoljilla koristetut kengðt. Ympyriðinen kampa, sellainen kuin maavðellð on tapana pitðð, oli hðnen sileðssð tukassaan, joka pitkissð suortuvissa valui alas takin kaulukselle. "Voi, voi!" alotti hðn nuhdellen, "noita elðinparkoja! Hyi sellaisia kristityitð! Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydðn on armoton. Tiedðtk—, armas lapseni, mitð varten ðyriðiset niin peuhaavat ja taistelevat? Sulasta hengen hðdðstð, sanon minð sinulle. Etk—s ole se haaksirikkoinen lapsi, jonka tuo uljas Vilho pelasti tynnyristð? Katso, samoin kuin nuo hy—nteiset kattilassa, niin sinun vanhempasi ja kaikki, jotka olivat haaksirikkoon joutuneessa laivassa, ovat taistelleet aaltoja vastaan ja turhaan kokeneet pððstð veden pinnalle. Epðtoivossaan he ovat tainneet temmata viimeisen lautapalasen toistensa kðsistð ja siitð taistelleet, sillð eroituksella vaan, ettð ne hukkuivat kylmððn veteen, mutta nðmð kiehuvaan. Jos nuo mykðt elðvðt osaisivat puhua, niin ne huutaisivat: armahtakaa! armahtakaa! pelastakaa meitð tuskistamme, suokaa meille pikainen kuolema, vaan ðlkððt meitð pitkðllisellð kiduttamisella siihen saattako. Me tunnemme, yhtð hyvin kuin te, kuinka tuli polttaa ja vaivaa! Me nielemme tulta! Tuli polttaa hennot sisðlmyksemme! Tuli -- yhð ankarammin vaivaava tuli katkaisee heikon elðmðn-lankamme!" Liddy katsoa tuijotteli vierasta, joka sangen liikuttavalla ððnellð kertoeli verkalleen keitettyjen ðyriðisten kðrsimyksið. Vðhitellen ymmðrsi hðn sanojen merkityksen ja hellð sððli tuotti kyyneleitð hðnen silmiinsð. Oivaltaen sen kiireisen liikkeen, jonka lapsi teki kattilaa kohti, lisðsi vieras: "liian my—hðistð, lapseni! Epðtoivon taistelo on loppunut ja kattilassa on kaikki hiljaa. Viimeisen kerran kohotti hummeri, apua anoen, ison kyntensð ja kuoriais-elðimet uiskentelevat kiehuvassa haudassaan aivan niinkuin Egyptin sotavðki Punaisessa meressð." Mies vaikeni ja katseli miettivðisenð kattilaan. "Kuinka ihmeellistð!" lausui hðn sitten, "meitð ihmisið tuo kamala kuolema rumentaa, mutta noita halveksittuja elðimið se kaunistaa. Heidðn ruskea likavðrinsð muuttuu ihanimmaksi ruusunpunaksi. Miten huolellisesti meidðn Herramme on heitð varustanut ja varjellut vihollisia vastaan. Ovathan ne pantsarillaan muinaisten ritarien kaltaiset, jotka eivðt jðttðneet vðhintðkððn paikkaa ruumiissaan vihollisillensa altiiksi. Katso, tyttðreni! aivan nðin tulee meidðnki olla varustettuina saatanan ja pahojen ihmisten ryntðyksið vastaan. Kiusaajan lðhestyessð, ota uskon kilpi, vy—tð kupeesi vanhurskauden rinta-raudalla, ðlð sovita vartaloasi kure-liiveihin, vaan Jumalan haarniskaan, suojele pððtðsi autuuden kypðrillð, olkoon jalkasi valmiiksi kengitetyt ja varjele itseðsi hengen miekalla, joka on Jumalan sana. Mutta ymmðrtðneek— tuo lapsi minua? Kah kun en voi olla saarnaamatta silloinkaan, kun se on aivan suotta. Armas pienokaiseni! Osaatko sinð sy—dð ðyriðisið? Eivðtk— nuo elðimet, jotka nðyttivðt niin hirveiltð, sinua inhoita?" Liddy katseli miestð kummastuneena ja sanoi: "osaanhan toki sy—dð ðyriðisið." "Sen tekee tottumus," vastasi tðmð. "Tosiaankin se ihminen, joka hirvesi sy—dð ensimðisen ðyriðisen, lienee ollut ylen uskalias taikka varsin nðlissððn. Jos tuolle tyt—lle antaisin sammakoita, sisiliskoja taikka --" "Hyvðð iltaa, herra pastori!" sanoi kalastajan vaimo astuen sisððn, "mikð tuopi meidðn majaamme niin kunnioitetun vieraan?" "Ensiksikin maalliset huolet," vastasi herra pastori; "minð tulisin teiltð tilaamaan yhden keitoksen kaloja. Mutta samassa tðytyy minun my—skin pitðð huolta teidðn sielunne autuudesta. Vast'ikððn olen huomannut teistð jotakin varsin moitittavaa. Kuinka taidatte kristittynð vastata siitð, ettð panette ðyriðiset kylmððn veteen tulelle ja niin julmalla tavalla kidutatte niitð kuoliaaksi? Sitð en koskaan olisi voinut ajatella teistð, jota aina olen pitðnyt hurskaana rippilapsenani." "Puheenne alku oli vðhðllð peljðttðð minua," vastasi vaimo. "Hoh, hoh! niin kauan kuin minð voin muistaa, ei ðyriðisið ole keitetty muulla tavalla. Minun vanhempani ja esivanhempani ovat niin tehneet ja ovat autuaallisesti kuolleet." "Tuhanten vuosien vððryydet," innosteli herra pastori, "eivðt yhteensð ole yhdenkððn tunnin hurskautta. Sielunhoitajananne kðsken minð teitð tðstðlðhin ensin tappaa ðyriðiset kuumalla vedellð, ennenkuin panette ne kiehumaan. Tavallinen luulo on, ettð kaikki, jotka eivðt huuda, eivðt tunne kipujakaan. Ihan pðin vastoin! Mitð varten me huudamme, kun meitð ly—dððn, haavoitetaan taikka kidutetaan? Kipua keventððksemme. Sentðhden mykðt olennot ovatkin enemmðn sððlittðvðt, kun eivðt voi sitð tehdð. Minulla oli erðs muuten sangen kelvollinen palvelustytt—, jonka minun tðytyi eroittaa palveluksestani, sentðhden ett'ei hðn voinut tahi kenties ei tahtonut teurastaa Jumalan luontokappaleita vðhemmðn julmalla tavalla. Elðvðltð ankeriaalta hðn pisti silmðt ja pððn puhki kaksihaaraisella kahvelilla ja naulasi sen sillð lailla ky—kin p—ytððn kiinni, saattaaksensa siten mukavammin nylkeð ja leikellð sitð; tunnustipa hðn aivan julkeasti, ettð hðn, niinkuin ylhðisissð taloissa on tapana, oli leikannut reidet elðviltð sammakoilta ja sitten jðttðnyt ne avuttomina oman onnensa nojaan." "Tahdon teitð totella, kunnioitettava herra!" sanoi kalastajan vaimo liikutettuna. "Tðssð annan teille kðteni sen pððlle." "Hauska on sitð kuulla," vastasi herra pastori. "Muutenpa olettekin hyvð kristitty, ja sen olette osoittaneet tðmðn haaksirikkoisen lapsenkin suhteen. Sentðhden Jumala varmaan suopi teille menestystð. Sillð sen, kun olette tehneet yhdelle nðistð Hðnen vðhimmistð veljistðnsð, sen teitte Hðnelle. -- Mutta pitðkðð huoli siitðkin, ettð perheenne jðsenet, naapurinne ja ystðvðnne, eivðt harjoita samallaista vððryyttð, kuin te tðhðn asti tietðmðtt—myydestð olette tehneet. Minun on aikomus mitð pikemmin saarnassani teroittaa kuulijoilleni, mikð moitittava tapa elðinten rððkkððminen on. Mutta suokaa minun nyt toimittaa asiani. Onko teillð valituita kaloja minulle?" "On kyllð," vastasi vaimo suopeasti. "Tulkaa itse, kunnian herra, katsomaan, ja etsikðð, mitð teille sopii." Herra pastori lðksi kalastajan vaimon ja Liddyn kanssa, jonka toimi takan ððressð jo oli pððttynyt, kalaveneelle, jossa oli melkoinen mððrð meren asukkaita kala-arkussa. Niitð oli ympyriðisið ja litteitð, monta eri muotoa, kokoa ja vðrið. Edelliset olivat makrilleja, pietarinkaloja, kultarautuja, merenhaukia, meren-ankeriaita, kapeljoita y.m. Jðlkimðiset, rauskukalan sukuun kuuluvat, olivat kammelias, santikka ja maariankala. Ne olivat muotoansa kðrvðis-lðpsðn taikka paperileijun kaltaisia; niillð ei ollut mitððn nðkyvðtð pððtð, silmðt olivat litteðn ruumiin ylðpuolella ja pyrst—ssð oli kynsi. Herra pastori valikoitsi ja maksoi kaloista vðhðpðt—isen summan; kasvatus-ðiti antoi Liddylle kðskyn kantaa ne herra pastorille hðnen kotiinsa. Tytt— rupesi mieluisesti tðhðn toimitukseen ja lðhti hengellisen herran seurassa matkalle, jonka tðmð tiesi lyhentðð opettavaisilla puheillansa. Hðn kertoi tyt—lle, ett'ei kaloilla ole keuhkoja niinkuin ihmisillð, vaan ettð niillð on kitaset keuhkojen asemesta, ettð niillð on uimarakko, jonka ne tðyttðvðt vedellð painuessaan alas syvyyteen, mutta jðlleen tyhjentðvðt yl—spðin pyrkiessððn. Hðn opetti tyt—lle, ett'ei kaloja palele kylmemmissðkððn vesissð, niillð kun ei ole lðmmintð verta, ja hðn kððnsi tyt—n huomion siiten tiheððn suomupukuun, joka peittðð koko niiden ruumiin ja jonka pððllð on limakalvo. Hðn vakuutti tyt—lle, ettð ihmiset ensin olivat oppineet laivan rakentamista kaloista; sillð pyrst— oli antanut aihetta perðmelan keksimiseen, evðt airojen, ja suipukka, vettð helposti halkaiseva pðð samoin emðpuun keksimiseen. "Armas lapseni," lisðsi hðn, "luonto on ððret—n ja ihmisen velvollisuus on yhð enemmðn oppia sitð tuntemaan, ylistððksensð Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttð. Vedenpisara on olopaikkana tuhansille pienille elðville. Mikð ððret—n joukko niitð lieneekððn valtameressð! Yksin simpukoita tunnetaan monta tuhatta lajia, jotka kilpailevat toistensa kanssa muodon ja vðrien kauneudessa ja loistoisuudessa, vaikka enin osa heistð oleskelee meren pohjalla, ihmisen silmðlle nðkymðtt—mðnð. Ken voipi selittðð, miten nuo madot saavat kivenkovuisen, kauniisti kiilloitetun, usein erinomaisilla piirustuksilla varustetun huoneensa? Nðmðt ovat erikokoisia, pienimmðt kuin sinapin siemen, isoimmat vaskirummunkin suuruiset, ja korallit, nuo mitðtt—mien matojen rakentamat kotelot, kohoavat huoneen korkuisiksi kariksi, joita vastaan tukevimmatkin laivat sðrkyvðt. Tðstð opimme, mitð yhdistetyt voimat matkaansaattavat, ja ett'ei pidð halveksia vðhðpðt—isintðkððn vihollista." Tðtð puhuessaan olivat pastori ja Liddy nousseet saaren korkeimmalle kukkulalle, jossa edellisen talo oli aivan kirkon vieressð. Sinne oli heiltð kuitenkin vielð jommoinenki matka kuljettavana. Jo rupesi hðmðrtðmððn, ja tððllð korkealla kallion t—yrððllð viuhahteli tuuli, joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti yl—s ja seisahtui ðkkið, pelosta kiljaisten. Vðhðn matkan pððssð havaitsi hðn, nðet, ððnett—mðn joukon oudonnðk—isið olentoja seisovan ikððnkuin sotajðrjestyksessð, paikaltansa liikkumatta, pienintðkððn ððntð pððstðmðttð. Ne nðkyivðt kaikki jðrkðhtðmðttð katsoa tuijottavan vy—ryðvððn mereen ja olivat enemmðn kummitusten kuin elðvien olentojen nðk—isið. Hengellinen herra sanoi hymyillen, havaittuansa syyn tyt—n pelkoon: "Tuletko tðnð pðivðnð ensikerran tðnne, kun et ennen ole noita veitikoita nðhnyt? Kyllðpð heistð uskon, ettð he kaipauksella katselevat mereen ja mieluisammin palaisivat sinne, kuin tððllð ovat tuulen keikutettavana. Tyttðreni! jos milloinka huomaat jotakin kammoittavaa, astu vaan pelkððmðttð suoraan sen luoksi, ja pelkosi on haihtuva kuin hðrmð auringon paisteessa. Tehkððmme nytkin niin ja minð takaan, ettð vielð naurat omaa pelkoasi. Onpa sinulla kðdessðsi noitten kummitusten kumppania," -- hðn viittasi kala-haaviin, -- "vaan ethðn niitð kuitenkaan pelkðð." Vielðkin vðhðn sðikðhtyneenð seurasi Liddy pastoria, joka rohkeasti astui henget—ntð sotavðkeð kohden. Ja mitðhðn nðkivðt likemmðksi tultuansa? Useoita satoja, jopa tuhansiakin, noin parin kyynðrðn pituisia seipðisin pistettyjð kaloja, pyrst—t pystyssð yl—spðin ikððn kuin h—yhentupsut. Niistð lðhtevð sangen paha katku saattoi kðvijðmme aivan pian kððntymððn pois niiden lðheisyydestð ja palaaman entiselle polullensa. "Nuo kummitukset, joita ðsken nðit," virkkoi pastori, "omat oikeita tuulenpieksij—itð; sillð sittenkuin tuuli on, kuten vast'ikððn nðit, heitð pieksðnyt, rupeavat ne vuorostansa tuulen pieksij—iksi, vaeltaen ulos maailmaan monennimisinð, siten paremmin kelvataksensa ihmisille. Kapeljoiksi nuo veitikat kutsuvat itsensð tuoreina merestð tultuansa. Nðillð seipðillð kuivettuneina ne muuttuvat kapakaloiksi. Jos heille osoitetaan se huomio, ettð he suolataan, niin ottavat tuon ylhðisen nimen 'Laberdan'; mutta, jos he suolaamisen perðstð kuivataan, kutsutaan suoraan kapaturskaksi. Kolmella viimeisellð nimityksellð he tulvailevat yli suuren osan maanpalloa; sillð heidðn lukunsa on legiona, ja miljoonia pyydetððn joka vuosi, eikð heidðn kuitenkaan vielð ole havaittu vðhenevðn. Tðtð voi ainoasti sillð tavoin ymmðrtðð, ettð tiedetððn jokaisen naaras-kapeljon sisðltðvðn neljð, jopa kuusi miljonaa munaa. Mitð viisaus Jumalassa, ettð niin ððret—n sikiðvðisyys on olemassa ainoastaan hy—dyllisissð elðvissð eikð raatelevissa pedoissa taikka myrkyllisissð matelijoissa!" -- Tultuansa kotinsa ovelle laski pastori tyt—n luotansa, kutsuen hðntð pian tulemaan takaisin. Ennðttððksensð kotiin iltaiselle rupesi Liddy kohta kiireesti kulkemaan kotiin pðin. Pian oli hðn tullut seipðisin pistettyjen kalojen lðheisyyteen, joita nyt tulitornin punertava liekki valaisi. Tððllð hðntð valloitti sanomaton alakuloisuus ja sydðmmen ahdistus. Herra pastori oli ðsken lausunut, ettð nuo kalat seipðiltðnsð ikðv—imðllð katselivat alas mereen, heidðn oikeaan kotiinsa. Ja kaipauksen tytt—kin tunsi, katsellessaan kallion kukkulalta veden ððret—ntð valtakuntaa, jonka aallot synkðllð pauhinalla vaahtoellen sðrkyivðt kalliota vastaan. Olihan tuolla hðnen rakastettujen vanhempainsa kylmð, syvð, musta hauta, haaksirikkoisten surkea kalmisto, joidenka lepopaikkaa ei mikððn muistopatsas, ei risti eikð vihanta ruohokumpu osoittanut! Nðitten rakastettujen ruumiit olivat kenties nyt ahnasten meripetojen sy—tðvðnð ja inhoittavat madot kalvoivat sitð suuta, jota Liddy niin usein oli suudellut. -- Hirveð ajatus! Nyt hðn vasta tðydelleen huomasi, kuinka onnellinen hðn oli ollut hellien vanhempiensa huostassa, ja kuinka paljon hðn haaksirikon kautta oli kadottanut. Yksinðisenð ja hyljðttynð oli hðn nyt avarassa maailmassa, elðen vierasten ihmisten armoilla, ja nðiden sððlivðisyys ei ollut verrattava isðn ja ðidin rakkauteen, joka vielð kuoleman hetkenð oli hðnen pelastustansa ajatellut. Nyt hðnellð ei ollut veljeð, ei sisarta, ei ystðvðð eikð edes leikkikumppaliakaan, ja nðitðpð hðnen lapsellinen mielensð kuitenkin haikeasti ikðv—itsi. Katkerat kyyneleet valuivat hðnen silmistðnsð, ja hðn painoi kasvonsa kðsiinsð. Hðn olisi mieluummin maannut vanhempainsa vieressð suolaisessa syvyydessð. Ruokahalu oli hðneltð kadonnut; keitetyt ðyriðisetkin inhoittivat hðntð, nðmðt kenties olivat olleet hðnen vanhempainsa ruumiita ahmimassa. -- Nðin seisoi Liddy suruunsa vaipuneena, unohtaen kaikki ympðrillðnsð. Tðstð hðnen herðtti lempeð, lohduttava ððni, joka sydðmmellisellð ystðvðllisyydellð lausui: "mitð varten itket, armas pienoiseni? mitðs tððllð teet niin my—hððn? etk—s tule kotiin minun kanssani?" Liddy katsahti yl—s ja nðki nuoren vaimon seisovan edessðnsð, hðntð hellðsti katsellen. Vaimon halvat vaatteet ynnð kantokori hðnen selðssðnsð osoittivat, ettð hðn, samoin kuin Liddyn elatusvanhemmatkin, oli alhaista kansanluokkaa. "Oletko sinð se haaksirikkoinen tytt—, jonka tuo uljas Vilho tuonain veti yl—s merestð?" jatkoi hðn puhettansa. Kun Liddy my—ntðen ny—kðytti pððtðnsð eikð nyyhkytyksiltð voinut puhua, toisti vaimo kysymyksensð: "mitð vasten itket? onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?" Liddy pudisti pððtðnsð ja sai vaivalla sanotuksi: "minð suren -- rakastettuja vanhempiani." "Sen kyllð uskon," vastasi vaimo sððlivðisesti. "Mutta sureminen ei auta mihinkððn, eikð herðtð vanhempiasi kuolleista." "Mutta ne makaavat meren syvyydessð, jossa hai-kalat heitð sy—vðt!" jatkoi Liddy. "Maa on Herran joka paikassa," lohdutti vaimo, "ja yhtðpð se meille taitaa olla, josko meren kalat taikka maan matoset sy—vðt mitðtt—mðn ruumiimme. Mutta kerran on meri samoin kuin maakin antava takaisin kuolleitansa, silloin kun he kokoontuvat viimeisen pðivðn tuomiolle." "Mutta miten se on mahdollista?" sanoi Liddy epðilevðisesti, "kun kalat, ðyriðiset ja muut elðvðt ovat sy—neet heidðn ruumiinsa ja kuljettaneet ne kauas pois?" "Minð en tiedð, miten se on mahdollista," vastasi vaimo, "mutta uskon sen kuitenkin vakaasti, sillð Jumalalle ei ole mitððn mahdotonta. Sen on my—s Kristus meille opettanut, jonka sana on totuus. Sentðhden hðn on noussut kuolleista antaaksensa meille tðmðn varmuuden ja poistaaksensa kuoleman kauhun. Jos uskomme petollista tietðjðtðrtð, joka meille jotakin mieluista ennustaa, sopiiko meidðn epðillð, kun totinen ja kaikkivaltias Jumala lupaa meille korkeimman onnen?" "Jospahan edes tarkasti tietðisin paikan, missð vanhempani ovat, taikka voisin kðydð heidðn haudallansa!" lausui Liddy vielð itkien. "He lepððvðt Jumalan helmassa," vastasi vaimo, "ja koko maa on meidðn yhteinen hautamme, josta Herra vielð on kokoova meidðn luumme. Tðtð kaikkea on herra pastori minulle opettanut, kun luulin menehtyvðni suureen hðtððni. Sellainen mies on suuri lahja tðssð meidðn saaressamme, jossa on niin paljon k—yhið viheliðisið ja sen vuoksi meidðn tulee hðntð korkeasti kunnioittaa. Onpa minun kohtaloni kuitenkin surkeampi kuin sinun. Annappas! minð kerron sen sinulle. Mieheni oli kalastaja, samoin kuin vanha Wðber ja nuori Vilho. Viisi vuotta olimme onnellisina ja rauhassa elðneet ja Jumala oli armossaan siunannut avioliittomme kahdella lapsukaisella. Pieni Marttani oli juuri saanut ensimðiset hampaansa, kun mieheni oli kalastusretkellððn. Ilosta maltoin tuskin vartoa hðnen takaisin-tuloansa. Seisoin ovella odottamassa, voidakseni heti juosta hðntð vastaan kertomaan suloista uutista; voi! ilta kului, samoin y—kin, kuluipa monta pðivðð -- mieheni ei koskaan palannut takaisin. Niinkuin sinð, niin minðkin astuin meren rannalle ja huusin armasta puolisoani kððntymððn kotiin pðin kohisevilta aalloilta. Turhaan! Ranta kðvi ainaiseksi olinpaikakseni ja kyyneleet olivat ruokani. Pienokaiseni itkivðt ja vaikeroivat minun kanssani; mutta heidðn isðnsð ei tullut. Silloin pappi tuli minun, epðtoivoon vaipuvan, luoksi ja kehoitti minua lempeillð ja ankaroillakin sanoilla jðlleen tulemaan hellðksi ðidiksi nðlkðisille ja viluisille lapsilleni. Hðn virvoitti minua pyhðn raamatun lohdutussanoilla ja teki minun kykenevðksi lohduttamaan muitakin murehtivaisia, vaikkapa vaan yksinkertaisella tavallani. Nðin minð nyt elðn Jumalan tahtoon tyytyvðisenð ja odotan kðrsivðllisesti, siksi kuin Herra aikanansa jðlleen saattaa meidðt kaikki yhteen. Nðethðn siis, armas lapseni, ett'eivðt vanhempasi yksin lepðð meressð, ja ettð paitsi sinua on monta onnetonta maailmassa." Liddylle oli vaimon yksinkertainen kertomus todellakin lohdutukseksi. Jokainen onnettomuus on helpompi kantaa, kun tietðð saman kovan onnen muitakin kohdanneen. Hðnen kyyneleensð kuivuivat ja mielellððn seurasi hðn vaimoa, jolla oli asuntonsa aivan lðhellð Wðberin tupaa ja joka saattoi hðnet sinne asti. Vilhon tarkka silmð huomasi heti, ettð Liddy oli itkenyt, ja my—skin, ett'ei ruoka tyt—lle maittanut; kuitenkaan hðn ei virkannut siitð sanaakaan. Makea uni palkitsi Liddyð kaikista kðrsimisistð ja saattoi hðntð ainakin y—n aikana niitð unhoittamaan. NELJáS LUKU. Ystðvð. Vaikk'ei hyvðnsuopea Vilho tuntenut syytð Liddyn suruun, koetti hðn kuitenkin vðhillð neuvoillansa sitð lievittðð. Sen vuoksi hðn oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen ðyriðisten kuorista, kynsistð ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja muiden kuvia, joilla hðn aikoi huvittaa Liddyð tðmðn herðtessð. Tytt— kiitti sydðmmellisesti hðnen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut iloita, ja tðstð poika suuresti huolestui. "Mitð varten sinð itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hðn tyt—ltð, vakavasti katsellen tðmðn yksitotisia kasvoja. Ensin Liddy oli vastahakoinen ilmoittamaan oikeata syytð, mutta ei hðn kuitenkaan tahtonut kieltðð totuutta. Kun Vilho monta kertaa toisti kysymyksensð, sanoi hðn viimeinkin: "istuessani yksin kalliolla, jossa kapakalat olivat seipðisin ripustettuna, ajattelin rakkaita vanhempiani, ja sentðhden tðytyi minun itkeð. Olenhan minð orpolapsi, jolla ei enðð ole veljeð eikð sisarta?" Vilho ei tðhðn vastannut sanaakaan, vaikka hðn pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, hðn vaan aivan ððnet—nnð ryhtyi ty—h—nsð, joka oli verkon kutomista. Mutta hetken perðstð, kun kalastajan vaimo astui tupaan, virkkoi hðn vakavalla ððnellð: "tðti, vielðk— muistatte viime-pyhðistð saarnaa?" "Muistan jotenkin," vastasi vaimo, "vaan mitð varten sitð rupesit kyselemððn?" "Sen saatte kohta kuulla. Tiedðttehðn siis, ettð pappi saarnasi rakkaudesta lðhimmðistð kohtaan, jota meidðn pitðð osoittaman kaikille ihmisille ilman eroitusta. Hðn sanoi, ettð meidðn on pitðminen huolta sekð lðhimmðistemme ruumiista, ettð my—skin heidðn sielustansa. Pyhð velvollisuutemme on tehdð heitð ymmðrtðvðisemmiksi ja hurskaammiksi, taikka sanalla sanoen tðydellisemmiksi. Tðtð voimme tehdð siten, ettð olemme lðhimmðisillemme hyvðksi esimerkiksi, kehoitamme heitð hyvððn ja varoitamme heitð pahasta, autamme heitð ahkeraan kirkon ja koulun kðyntiin sekð piplian ja muitten mieltð ylentðvðin kirjojen lukemiseen, ja saatamme heitð viimeinkin hyvðin, ymmðrtðvðisten ihmisten keskuuteen. Tðti! tðllð saarnallansa on pappi teitðkin nuhdellut. Olette kyllð osoittaneet armeliaisuutta tuolle k—yhðlle orpolapselle, olette ottaneet hðnen majaanne ja hðntð elðttðneet; mutta eipð hðn vielð ole pððssyt meidðn kirkkoomme ettekð vielð ole hðntð kouluun lðhettðneet, ettekð ole antaneet mitððn mieltð-ylentðvðð kirjaa hðnen kðteensð. Tosin hðn ei meillð saa kuulla mitððn pahaa, paitsi enon kirouksia silloin tðll—in, ettekð salli hðnen olla joutilaana. Mutta se onkin kaikki, mitð olette tehneet. álkðð siis ihmetelk—, jos tuon pienokaisen mieli kðy raskaaksi, kun hðnellð ei edes ole leikkikumppalia. álkðð tehk— hyvðð tekoanne puoleksi, vaan lðhettðkðð lapsi kouluun oppimaan jotakin ja tutustumaan muiden lasten kanssa." Suu ammollansa oli rouva Wðber kuunnellut sisarensa pojan saarnaa. "Poika!" virkkoi hðn viimeinkin, kun Vilho vaikeni, "oletko mielet—n? Mitðhðn tarkoitat? Kenpð voi vaatia meitð tekemððn vielð enemmðn tuon tyt—n hyvðksi, jonka me suuressa k—yhyydessðmme olemme ottaneet lapseksemme? Koulu ja kirjat maksavat rahaa!" "Tðti!" sanoi Vilho keskeyttðen hðntð, "tulevasta viikosta alkain maksaa eno minulle palkan. Siitð saatte ottaa koulurahan tyt—lle. Hyvðstð kirjasta on sittemmin neuvo pidettðvð ja Liddy tulee kahta vertaa hilpeðmmðksi, kun hðn joutuu iloiseen seuraan. Uskokaa minua: joka antaa k—yhille velaksi, se lainaa Herralle, ja hðn on varmaankin runsaasti palkitseva teille sen hyvðn, minkð olette lapselle osoittaneet." Vanha Wðber, saatuansa tiedon Vilhon hyvðstð aikomuksesta, oli ðreissððn tuommoisista tyhmistð houkkioista, jotka eivðt ymmðrrð pitðð rahaa arvossa ja sentðhden eivðt mitððn ansaitsekaan, vaan kuitenkin hðnen vihdoin tðytyi my—ntyð Vilhon tuumiin; sillð tðmð uhkasi muutoin hankkia itselleen uuden isðnnðn. Liddy oli jotenkin hðmillðnsð, kun hðn ensi kerran astui lasten joukkoon, jotka uteliaasti hðntð katselivat ja vaivasivat hðntð kysymyksillððn. Luonnonperðinen arkuus kuitenkin pian haihtui, ja hðn kiitti sydðmmessððn henkensð pelastajaa Vilhoa siitð, ettð tðmð, toimittaessaan hðntð kouluun, my—skin samassa oli hankkinut hðnelle joukon leikkikumppalia. Erðs pieni tytt— oli hðnelle erittðinkin ystðvðllinen. Tðmð istui samalla penkillð kuin hðn ja koetti sentðhden pððstð tuttavuuteen uuden naapurinsa kanssa sillð tavalla, ettð hðn tarjosi hðnelle puolen aamiais-ruoastaan. "Ota vaan, Liddy kulta!" sanoi pienoinen, kun ei Liddy tahtonut tðtð vastaan-ottaa. "Tunnetkos minua?" kysyi Liddy. "Totta kaiketi!" vastasi tytt—. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedðmme, ettð Vilho pelasti sinun tynnyristð. Mutta kun tuo vanha Wðber on niin kovin nyreð, emme ole uskaltaneet kðydð sinun luonasi; muuten olisimme aikaa sitten tulleet sinua tervehtimððn ja antaneet sinun kertoa haaksirikosta." "Mikð on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa. "Minð olen Donnerin Muthel," vastasi tytt—. "Kðvelihðn ðitini toissa iltana sinun kanssasi, nðhtyðnsð sinun niin katkerasti itkevðn. Me asumme aivan lðhellð teitð tuossa pienessð, siniseksi maalatussa huoneessa." "Onpa sinunkin isðsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa. "Hukkunutko? ei, sitð minð en usko, sillð hðn osasi uida niinkuin kala vedessð. Vanha Wðber sanoo nðhneensð, kuinka hai-kala sieppasi hðnen suuhunsa. Siitð on jo kolme vuotta, kun hðn kuoli." "Mutta millð keinoin te nyt elðtte?" tiedusteli Liddy uteliaasti. Muthel aikoi juuri vastata tðhðn kysymykseen, kun herra koulumestari rupesi heitð torumaan: "voi teitð pienið kielipaltoja! pitððk— minun liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenðt kirjaan, taikka minð teidðt opetan!" Peljðstyneinð vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta vertaa suuremmalla ahkeruudella. -- Sittemmin herra koulumestari kiitti Liddyð siitð, ettð hðn jo osasi sangen hyvðsti lukea ja taitavasti vastata kysymyksiin. Lukemisen perðstð hðn lahjoitti Liddylle ison t—tter—n tðynnð mantelia ja rusinoita, jotka tðmð tunnokkaasti jakeli kumppaneillensa. Kun hðn nðiden seurassa astui saaren alempaan osaan, tuli hðntð vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusvðestð. "Annappas meillekin vðhðn sokerit—tter—stðsi," sanoi toinen heistð astuen hilpeðn lapsiparven keskelle ja ojentaen kðtensð ikððn kuin pyytððksensð. Vikkelðsti tarjosi Liddy heille aukean t—tter—n ja punastuen lausui hðn ujosti, kumppalien nauraessa: "tðss' on, hyvðt herrat, ottakaa, mitð mielenne tekee." Upseeri oli aivan hðmmðstyksissððn, kun hðn kuuli tðmðn vastauksen omalla ðidinkielellðnsð tuon k—yhðn-nðk—isen tyt—n suusta. Hðn kððntyi kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tðssð tapasimme kotimaalaisen!" -- Sitten hðn taskustansa otti puolen kruunun ja heittðen sen t—tter——n lisðsi hðn: "t—tter—stðsi puuttuu paras; se on sokeri. Osta sitð, ja sitten minð jðlleen tulen sinulle vieraaksi." Ystðvðllisesti jðttðen hyvðsti lðhtivðt Englantilaiset pois ja kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyð, joka osasi puhua Englannin kieltð yhtð hyvin kuin saksaakin. "Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltð?" kysyi Muthel ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tyt—t olivat menneet pois. "Sitð minð en itsekððn tiedð," vastasi tðmð. "Isðni puhui tavallisesti Englannin kieltð ja ðitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielð elðisivðt! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikð Vilhon tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestðni." "Sinun tulee kiittðð Jumalaa siitð, ettð on kðynyt nðinkin hyvin," vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko hukkunut taikka kuollut nðlkððn tynnyrissðsi." "Sen kyllð ymmðrrðn!" lausui Liddy, "enkð tahdokaan nurehtia." "Sinð tahdoit tietðð, millð me elðmme," huudahti Muthel vilkkaasti. "Tðssð on meidðn kotomme. Astuppas sisððn! áitini ei ole paha. Nðytðnpð sinulle kðsit—itðmmekin." Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli ystðvðllisesti hðntð vastaan ja tervehti hðntð sydðmmellisesti. "Jokos olet unhoittanut surusi?" kysyi hðn sððlivðisesti, ja meni sitten, kuten tðmm—isten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle vieraallensa jotain sy—tðvðð. Hðn leikkasi viipaleen leivðstððn, ja voin asemesta levitti hðn siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen sitten Liddylle. Tðmð katsoa tuijotti sitð kummallista kiiltðvðð p—per—ð, joka oli ikððn kuin yhteen tahraantuneet haulit. "No?" sanoi rouva Donner, eik— maita? Olen tarjonnut sinulle, mitð minulla parasta on." "Mitð tðmð on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivðn viipaletta. áiti ja tytðr nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mðtið, josta maksetaan paljon ja jota pidetððn suurena herkkuna." "Kalanmðtiðk—?" kysyi Liddy ja katseli leivðn viipaletta kahden vaiheella. "Ne ovat merikalojen munia, joita minð sullon pieniin p—ntt—ihin ja lðhetðn mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!" "Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eivðthðn toki muuttune kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?" Tðstð hðnelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hðn rohkeni maistaa mðtið. "No, maittaako?" kysyi rouva Donner. Liddy oli aivan hðmillððn. Hðn ei tahtonut valhetella eikð my—skððn olla epðkohtelias, ja sentðhden oli hðn vaiti. "Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin ðiti. "Eik— se sinulle maita?" Silloin tunnusti Liddy, ettð kuiva leipð maistui paremmalta kuin suolainen kaviaari. Vaimo ei sitð pahaksunut. "Enpð minðkððn pidð paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja sy—dð ja juoda kaiken pðivðð. Nðmð ovat tavallisesti niin onnettomat, ett'eivðt tunne oikeata nðlkðð ja janoa. Sitð puutetta pitðð tuon kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitð maksavat paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidðn, Jumalan kiitos, tarvitse kðyttðð; ty— ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta ylellisyydessððn ei rikas tiedð, mitð hðnen pitðð sy—mðn; sen vuoksi hðn viklan jðlkiðkin ja pððskysen pesið, joita hðn tuottaa tuhansien peninkulmien pððstð." Tytt—jen mielestð oli tðmð melkein mahdotonta; he eivðt kuitenkaan epðilleet rouva Donnerin puhetta, he vaan ihmettelivðt. Sitten nðytti Muthel vieraallensa, mitð muuta hðn ja hðnen ðitinsð ty—skentelivðt. Terðvðllð raudalla leikkasivat he kalan suomuja kaikellaisiin muotoihin ja kokoihin, joista suurten kaupunkien naiset sitten kutoivat ja ompelivat jos joitakin kauniita kaluja. Rouva Donner teki my—s pienið kaloja korkista, joita hðn pððllysti valkoisella palttinalla, ja tytðr veti viivan pitkin niiden selkðð sinisellð vðrillð. "Niillð," vastasi rouva Donner Liddyn kysymykseen, "houkutellaan suuremmat kalat tðrppimððn onkikoukkuihin ja ðyriðiset kðymððn rysihin. Tuhmatpa nuo kala parat ovatkin, jotka pitðvðt noita k—mpel—sti jðliteltyjð t—nkkið oikeina kaloina eivðtkð havaitse heille viritettyð paulaa!... Huomatkaa, lapset! jos joku tulevaisuudessa koettaa houkutella teitð johonkin, lupaamalla taikka antamalla teille palkan, joka vaadittuun ty—h—n verrattuna on suunnattoman suuri, niin peljðtkðð siinð viritettyð paulaa, ja olkaa varovaiset." Liddy sðikðhtyi, vaikk'ei hðn oikein ymmðrtðnyt rouva Donnerin sanoja. Hðn pelkðsi nimittðin jonkun paulan piilevðn tuon ansaitsemattoman kultarahan alla ja ilmoitti sentðhden huolensa Muthelin ðidille. Mutta tðmð rauhoitti hðntð sillð vakuutuksella, ettð tytt— surematta sai pitðð puolen kruunun suorana lahjana. Rouva Donnerilla oli vielð muitakin t—itð. Hðn kehrðsi hampusta hienoja k—ysið, kutoi kalastajoille pienið ja isoja verkkoja, ja Erdmuthe toi viimein nðhtðvðksi p—nt—llisen kaikellaisia matoja, joita hðn joutohetkinð kokoeli meren rannalta ja sitten m—i kalansy—tiksi. Liddy punastui hðpeðstð ajatellessaan, ettð tuo paljon nuorempi Erdmuthe oli ahkerampi kuin hðn. Ja kun nyt herra koulumestari juuri oli eilen selittðnyt neljðttð kðskyð ja puhunut lasten kiitollisuudesta vanhemmillensa ja muille holhoojillensa, pððtti hðn itseksensð olla ahkera ja kiitollinen elatusvanhemmillensa ja Vilholle, niinkuin Erdmuthekin. Tðmðn aikomuksensa hðn todellakin tðytti, ja tarkkuudellaan sekð uutteruudellaan hðn viimein pððsi niin pitkðlle, ettð hðn oppi kutomaan, ompelemaan, kehrððmððn, keittðmððn, pesemððn, leipomaan ja osasi toimittaa kaikki talon askareet. Wðberin vaimo ja Vilho nðkivðt hyvðntekonsa tðten hyvin palkituksi ja tuon ðreðn Wðberinkin tðytyi mieltyð lapseen, joka paikkasi hðnen rikkinðiset verkkonsa, pesi, kuivasi ja jðrjesti koukun siimat, hankki tðkyjð, kutoi hðnelle lðmp—isið sukkia ja palveli hðntð kaikin tavoin. Sentðhden Liddy pðivð pðivðltð menestyikin viisaudessa ja iðssð ja armossa Jumalan ja ihmisten edessð. VIIDES LUKU. Pahan tavan valta. "Enk—s ennustanut oikein, kun sanoin, ettð Herra on teitð palkitseva, tðti, siitð hyvðstð, minkð olette tuolle orpo raukalle tehneet? Onhan Liddy jo tuonut kotiin puolen kruunun, jolla hðn voipi ostaa kauniin kirjan itsellensð!" Nðin puhui Vilho riemuellen, kun Liddy koulusta tullessaan nðytti upsierin lahjan. -- Kalastajan vaimo my—ntyi hðnen tuumaansa ja kðytti hðnen neuvonsa mukaan osan rahasta koreakansisen uuden testamentin ostamiseen, josta Liddyn usein iltasilla tðytyi lukea toisten kuullen. Jumalan sana, joka jo on osoittanut voimansa niin monissa miljoonissa ihmisissð, vaikutti nytkin kaikkiin kalastaja-tuvan asukkaisin paitsi vanhaan Wðberiin. Nuoren lukijan molemmat kuulijat tunsivat evankeliumin yksinkertaisista sanoista ihmeellisen herðtyksen, sydðmmen liikutuksen, valistuksen ja lohdutuksen. Tðtð nykyð he aivan usein olivatkin lohdutuksen tarpeessa. Sillð aina siitð pðivðstð asti, jona vieras laiva, osaksi vanhan Wðberin syystð, oli joutunut haaksirikkoon, oli synkkð, kamala henki saanut hðnet valtoihinsa ja kietoi hðnet yhð lujempiin kahleisin. Sananlasku: jolla syntið tehdððn, sillð rangaistaanki, oli hðnessð toteen kðynyt. Merestð korjattujen kalujen joukossa oli my—s rommitynnyri, jota Wðber ei my—nyt, vaan mððrðsi omaksi tarpeeksensa. Rommi tuli hðnelle viettelevðksi myrkyksi, jota hðn pðivð pðivðltð nautti yhð suuremmassa mððrðssð, niin ettð hðn aika harvoin oli oikein selvðnð. Koska ihmisen todellinen luonto tulee ilmi, kun hðn on humalassa, ja Wðber oli luonnoltansa ðreð ja riidan-himoinen mies, niin hðnen perheensð jðsenet saivat kðrsið sangen paljon hðnen tðhtensð. Vilho raukan kohtalo oli kovin; sillð hðnen tðytyi aina olla enonsa seurassa ja kðrsið hðneltð haukkuma-sanoja, herjauksia ja ly—ntiðkin. Ei kukaan olisi moittinut nðin kiusattua Vilhoa, jos hðn olisi koettanut hankkia itselleen toista isðntðð, ja tosiaankin oli vaan kolme seikkaa, jotka estivðt hðnen tðtð tekemðstð. Nðmð olivat, nðet, hðnen huolensa Liddystð, hðnen kiitollisuutensa tðtiðnsð kohtaan ja Jumalan sana, joka yksin saattoi virvoittaa tðmðn onnettoman perheen sortunutta sydðntð. Todellakin, kuten hirvi haluaa raitista vettð, niin Vilhokin halusi pyhðn raamatun lohdutussanoja, kun hðn, kðrsittyðnsð ilkeðn enonsa kiusan-tekoa, iltasilla tuli kotiin vðsyneenð ja uupuneena. Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten makasi vuoteellaan, tuotiin pyhð raamattu esiin ja tuotti surullisille lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitð ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se hurmaus, mihinkð ilkeð kalastaja joutui turmelevaisen juomansa nautinnosta. Jos joku lukijoistani epðilisi tðmðn vðit—ksen totuutta, niin sanon, hðntð sen enempðð tuntematta, hðnelle suoraan vasten silmið, ett'ei hðn suinkaan vielð ole ollut oikeassa hðdðssð. Sillð paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmðrtðð todellisesti murheellinen pyhðn raamatun lauseita ja tuntee siinð olevan jumalallisen voiman. Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinð kyllð, ettð juomari ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa; hðn on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensð jðsenille, monen tuskan tuottajana. Rouva Wðber ei suinkaan enðð voinut miestðnsð rakastaa, pðin vastoin hðnen tðytyi ylenkatsoa hðntð hðnen riettaan himonsa tðhden. Hðnkin kðrsi sangen paljon Wðberin alinomaisesta, useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitð hðn hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa vðlttðmðtt—mðstð hðvi—stð. Sillð saadaanpa kaivokin tyhjðksi, miks'ei sitten rommi-tynnyrið. Kaikki rommi oli vaeltanut Wðberin suuhun ja vatsaan, mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan pðivð pðivðltð rajummaksi ja vihdoin hillitsemðtt—mðksi. Onneton Wðber oli jo joutunut niin surkeaan tilaan, ettð kaikki hðnen jðsenensð vapisivat, jos hðn ei saanut suuhunsa melkoista mððrðð tðtð hurmaavaa juomaa. Nyt hðn joi, ei ainoastaan nautinnon halusta, vaan my—s tukehuttaaksensa oman tunnon soimauksia, joita hðn tunsi paheensa seurausten tðhden. Pian tuli puute ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enðð mitððn palkkaa, Liddyn tðytyi heretð koulunkðynnistððn, ja vaimon oli pakko myydð parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillð hðnen miehensð kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin tarpeellisimmankin puutteessa, eikð onneton vaimo nðhnyt mitððn loppua kurjuudelleen. Tðhðn aikaan oli Liddy usein syynð siihen, ettð vanha Wðber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hðn, nðet, piti tytt—ð hy—dytt—mðnð rasituksena, jonka hðn mitð pikemmin aikoi ajaa pois talosta, ja t—in tuskin hðn taipui vielð jonkun aikaa pitðmððn tytt—ð talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tðmðn ðidin kanssa oli Liddyllð vðhðinen lohdutus nykyisessð tuskallisessa tilassaan. Mutta tðmðkin viaton virvoitus riistettiin hðneltð pois. Sillð, kun hðn erððnð iltana nuoren ystðvðnsð kanssa tuli ulos heidðn huoneestansa, tapasivat he vanhan Wðberin, joka jotenkin juopuneena palasi kotiin saaren ylð-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hðn vihaisella ððnellð: "kelvoton tytt—, vai seurusteletko sinð tuon vðen kanssa? Joko nyt sinðkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinð, joka sy—t armoleipðð minun luonani? Minð ly—n sinut mðsðksi, jos vielð kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidðt vðhintðkððn yhteyttð tuon roskavðen kanssa." Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nðmð kovalla ððnellð lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeðsti, mutta kuitenkin vakavasti: "Mestari Wðber! eik— mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa vihaanne, kun vielð nðin siirrðtte sen minulle ja lapselleni? Enk— minð jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vielðk— tahdotte onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvðð nimeðni? Muistakaa, ettð vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hðn kerta rankaisee kaiken pahuuden. Minun miehenik— syy vai teidðnk— se oli, ettð kauppias Mehliger katsoi paremmaksi heittðð lainan luotsimisen Gl■ckstadt'iin hðnelle kuin teille?" Wðber ei vastannut sanaakaan eikð saattanut luoda silmððnsð nuhtelevaan vaimoon, vaan tarttui Liddyn kðsivarteen ja vei hðnen kovasti toruen kotiin. Tðstðlðhin vðlttððksensð kovempaa rangaistusta, tytt— vaan salaa, kasvatus-ðitinsð tieten, uskalsi kðydð Erdmuthea ja hðnen ðitiðnsð tervehtimðssð. Erððnð aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen suurellaista nðkyð. Niin kauas, kuin silmð kannatti, oli meri peitettynð suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsðnð kulkea suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehðssð he lðhenivðt saarta, jonka asukkaat Englantilaisen miehist—n kanssa tulvailivat tðtð harvinaista nðytelmðð katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia linjalaivoja, joissa oli enemmðn kuin tuhannen tykkið. Jokaisella laivalla oli niitð kolme rivið pððlletysten, ja ne kurottivat mustat kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla jokaista lðhenevðð vihollista. Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois pððstð!" ja pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput. Nyt alkoivat keskinðiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellð. Nðistð mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytð pelkoon, ettð se vajoisi suolaiseen syvyyteen nðiden huumaavien pamausten t—rðhdyttðmðnð. Tykin-reiðt olivat ikððnkuin hornan kidat, jotka vuorotellen sy—ksivðt suustansa tulenliekkið ja savupilvið, niin ettð viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmðiset huiputkaan nðkyivðt savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa, nðytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon ihmet—issð, linjalaivoissa. Todellakin tðytyy kaikkien muiden rakennusten maan pððllð nðiden uivien koljojen rinnalla jððdð takapajulle. Nðitð katsellessamme tuntuu, ikððn kuin raukenisimme tyhjiin; mutta samassa jðlleen iloitsemme, kun ajattelemme, ettð se on meidðn oma henkemme, joka on keksinyt tuon jðttilðisen ja saanut sen kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedð, mitð enimmðn ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttð ja komeutta, vai sitð helppoutta, jolla tðmð raskas jðttilðinen tottelee johtajansa vðhintðkin viittausta ja saadaan kððntymððn mihin pðin hyvðnsð. Ikððnkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan pienellð rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehist—inensð pðivinensð tottelee tuon pienen perð-rattaan kðskyjð palttina-purjeiden avulla, jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden halki. Ei Liddy enemmðn kuin muutkaan nuoret kyllðstynyt noitten laivojen katselemiseen, joiden ympðrillð ihmiset koko pðivðt pitkððn hððrðilivðt. Tðssð oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten kanssa. Kateudella katseli vanha Wðber, kuinka paljon rommia laivaston miehet joka pðivð nauttivat, varsinkin kun hðnen tðytyi rahanpuutteen tðhden melkein kokonaan olla tðmðn mielijuomansa puutteessa. Sentðhden olikin hðnen omaisillansa pitkðt pðivðt, eivðtkð he voineet tehdð mitððn hðnelle mieliin. Pðivðð ennen, kuin laivasto lðhti Helgolannista, nðhtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti keskustelevan erððn linjalaivan perðmiehen kanssa. "Viisi puntaa on liian vðhðn," sanoi hðn Englantilaiselle, "sillð poika on kyllð sadankin arvoinen." Pitkðllisen kinaamisen perðstð nðkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka jðlkeen Wðber erkani perðmiehestð sanoen: "Sekð minun ettð teidðn itsenne tðhden tðytyy teidðn asettaa niin, ett'ei meidðn suostumuksemme tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllð ovat Britannian Majesteetin uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidðn saarelaisiansa vðkisin tehdððn matruuseiksi." Aikaisin seuraavana aamuna lðhti Wðber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun edellinen noin peninkulman pððssð saaresta pysðhtyi heittððksensð ulos koukkuk—yden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun mielestðni tðmð paikka ei ole sopiva meidðn yrityksellemme. Ettek— tiedð, ettð laivasto tðnððn purjehtii pois ja lðhtee aivan tðhðn suuntaan? Tykkien jyrinð peloittaa kalat meiltð pois, ja kukapaties laivat purjehtivat siimojenkin ylitse." "Joko nyt taas muna on olevinaan viisaampi kuin kana?" ðrjðhti Wðber, "sinð teet, mitð minð kðsken, etkð pidð huolta mistððn muusta." Sill'aikaa kuin Vilho nyt kalastajan kðskyn mukaan antoi kðyden soljua mereen, istui Wðber joutilaana ja katsoi levottomasti saareen pðin, josta laivasto juuri par'aikaa lðhti liikkeelle. Leimaukset vðlðhtivðt, valkoinen savu kohosi yl—s ilmaan, ja jyristen vy—ryivðt tykkien pamahdukset aaltojen yli. Pian sen jðlkeen tuli koko laivasto purjehtien ikððn kuin uiva joutsen-parvi ja kððnsi, kuten Vilho jo oli ennustanut, kulkunsa kalastaja-veneesen pðin. Taas jði Wðber joutilaana istumaan, kðskettyððn sisarensa pojan kiiruimmiten vetðð koukku-k—yden takaisin veneesen. Kun poika raukka hiljaa huoaten kiinnitti koko huomionsa mereen ja siinð olevaan k—yteen, veti eno siihen asti salassa pidetyn punaisen lipun maston huippuun, ja tuijotti taukoamatta laivastoon pðin, jonka purjeilla verhotut laivat vðhðn matkan pððssð vasemmalla puolella suhisivat veneen ohitse. Vilho oli nyt lopettanut vaivaloisen ty—nsð. Hiestyneenð katsoi hðn yl—s, ja nðki nelihankaisen veneen soutavan heidðn alukseensa pðin. Tðmð outo nðky saattoi hðnen huudahtamaan: "Eno, tuolta tulee vene! odotammeko sitð vai lðhdemmek— ulos merelle? Sanotaan, ett'eivðt nuo Englantilaiset sinitakit tee mitððn leikin vuoksi." Wðber ei vastannut mitððn. Hðnen pðivettyneet kasvonsa olivat hðmmðstyttðvðn kalpeat; harmaat silmðnsð tuijottivat pððssð ja silminnðhtðvð levottomuus oli kuvautunut hðnen muotohonsa. Tðstð peljðstyneenð huudahti Vilho kiihkeðsti: "eno, kððntðkðð vene purjetuuleen, vielð on aikaa paeta!" Nðmð sanat herðttivðt kalastajan tainnoksistaan. áreðsti vastasi hðn: "ole vaiti! mitðs k—yhðn kalastajan olisi Englantilaisilta pelkððmistð?" -- Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja oli vetðnyt yl—s veneen mastoon. "Mitð tðmð on?" huudahti hðn levottomana, ja ensi kerran juolahti mieleen ajatus petoksesta: "minkð tðhden annatte tuon punaisen vaatteen liehua tuossa?" Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hðn kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhð enenevðllð sydðmmen ahdistuksella katseli Vilho mykkðð enoansa, milloin lðhenevðð venettð, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinð oli kahdeksan matruusia, ja heistð hyppðsi kohta neljð veneesen. Viipymðttð ottivat he nuorukaisen keskellensð, ja heidðn esimiehensð kysyi pilkallisesti Wðberiltð: "onko tðmð se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se Jooseppi, jonka mielitte myydð hðnen kuninkaallisen majesteettinsð kolmikannelle, Neptunolle?" Tðhðn kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja vihaisella silmðyksellð, jonka hðn loi kysyjððn. Mutta tðmð ei siitð hðmillensð joutunut, vaan lisðsi "Jos ette ole hðvenneet itse tekoa, miksi hðpeðtte sen tunnustamista? Tðssð on verirahanne!" -- Halveksivalla katsannolla heitti hðn osto-hinnan vanhan syntisen jalkojen eteen; mutta tðmð ei ollut sitð huomaavinansakaan. Se on useasti havaittava ilmi—, ettð jumalallisten ja inhimillisten asetusten rikkojat eivðt anna rikoksellensa sen oikeata nimitystð, vaan ennemmin koettavat peittðð sitð jollakin oikeuden varjolla. Tðllainen itseðnsð hðpeðminen on syynð siihen, ett'ei varas edes vertaisellensakaan tunnusta mitððn varastaneensa; hðn kðyttðð aina jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tðhden hðn my—s kovasti pahaksuu nimið "varas" ja "lurjus", vaikka hðn on ne solkenaan ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen _kissarahoja_ pettðessððn herrasvðkeðnsð; vilpillinen kauppias, jolla on vððrðt mitat ja painot, _nipistðð_ vaan, ja hedelmðvaras vaan _kurittaa_ kirsimarjoja, luumuja ja pððryn—itð. Lyhyesti sanoen, kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka avulla hðn syntejðnsð kaunistaa. Nðin menetteli my—skin vanha Wðber, joka mielellððn olisi pettðnyt sisarensa pojan vðhemmðn hðpeðllisellð tavalla, niinkuin Juudas petti Herransa suun antamisella. Sentðhdenpð hðn suuttui veneen suoraan perðmieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hðn, "totta kaiketi sinð sððstðt meiltð vaivan antaa sinulle hyvðsti selkððn tehdðksemme sinut meikðlðiseksi. Kyllðhðn itsekin ymmðrrðt, ettð on parempi tulla kuningas Yrj— neljðnnen sinitakiksi, kun kauemmin jððdð sukulaisen luo, joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon." Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka kððnsi kasvonsa pois ja hajamielisenð heilutteli koukkuk—yden pððtð. Sitten hðn katseli tanssivia aaltoja, joihin hðn nyt elðmððnsð kyllðstyneenð olisi heittðynyt, jos eivðt ympðrillð seisovat matruusit vastustamattomana esteenð olisi seisoneet hðnen tiellðnsð. Hðn katseli heidðn tukevia jðseniðnsð, heidðn kovia uhkaavia nyrkkejðnsð ja huomasi siitð, ettð kaikki vastustaminen olisi turha. Mitððn sanomatta astui hðn perðmiehen kðskystð toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa hðnen ja kavalan kalastajan vðlillð levenemistððn leveni, sai hðn puheensa takaisin. "Eno!" huusi hðn vapisevalla ððnellð, "Jumala antakoon teille anteeksi, mitð olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte jðlleen sovittaa tehtyð vððryyttðnne, niin pitðkðð tðtiðni hyvðnð, ðlkððkð hyljðtk— Liddyð." Yhð isoneva vðli ja aaltojen loiskina estivðt kalastajan kuulemasta uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvððn langenneen Wðberin nðkyvistðkin. Aikailematta kððntyi tðmð takaisin saareen pðin. KUUDES LUKU. Ty— palkan perii. Vasta y—n selkððn tuli Wðber aivan juopuneena takaisin kotiinsa. Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wðberið oli huoli miehestððn ja sisarensa pojasta pitðnyt valveilla. "Missð on Vilho?" huusi hðn miehellensð, kun tðmð hoiperrellen ja ilman kumppalittansa astui tupaan. Kun rouva Wðber monta kertaa oli toistanut kysymyksensð, vastasi kalastaja vihdoin ðnkyttðen: "mitðpð minð tiedðn? eik— hðn ole tððllð? olenko minð hðnen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitðmððn itsestðnsð huolta." Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua pitkððn ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hðn juoksi rantaan etsiðksensð Vilhoa veneestð, vaan ei l—ytðnyt hðntð sieltðkððn. Siitð huolimatta, ettð kukaties hurja miehensð rupeisi hðntð rððkkððmððn, herðtti vaimo hðnen unesta ja kiljaisi taukoomatta kysymyksen hðnen korvaansa. Tðstð herðsi Liddykin ja yhdisti ððnensð kasvatus-ðidin huutoon, saadaksensa selitystð Vilhon poissa olosta. Lakattuansa raivoamasta siitð, ettð hðnen unensa hðirittiin, sanoi kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hðnen piti vetðð koukku-k—yttð veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja sinne hðn jði. Onko se minun syyni?" Lausuttuansa nðmðt hirveðt sanat, joita kuullessa rouva Wðber ja Liddy milt'eivðt joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo t—rkeð mies uudelleen kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille. Vilhon katoamisen perðstð oli koto-rauhan viimeinenkin jððnn—s hðvinnyt. Enemmðn kuin milloinkaan oli Wðber juopumuksen orjana. Se apulainen, joka hðnen tðytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka, pahantapainen ihminen; sillð paremmat kyllð varoivat menemðstð yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen asiain laita ei voinut kauan kestðð ja muutos oli tapahtuva tavalla tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan. Kaksi vuotta oli Liddy elðnyt Helgolannin saarella. Hðn oli tðyttðnyt kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmðsti elðnyt niistð lahjoista, joita rouva Donner, vðhistð varoistansa, ja my—skin herra pastori tavan takaa antoivat hðnelle. Nyt hðn oli rouva Wðberin ainoa lohdutus ja sentðhden tðlle tuiki tarpeellinen. Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesvðestð yhdessð seurassa lðhtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettð oli sumu-ilmassa ulkona aavalla merellð. Hðmðrðn tultua nousi kova tuuli, joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydðn-y—, mutta ei vielð yksikððn kalaveneistð palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin korkeat, ettð ne helposti olisivat satojakin veneitð kerrassaan kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidðn hðtðhuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikð kukaan heistð pitðnyt lukua myrskystð, sateesta ja y—n kylmyydestð. Viimein johtui heille mieleen se neuvo, ettð sytytettðisiin valkea noille tuulen ajelemille, merellð kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkð saatiin kðsille, sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystð huolimatta, valonsa loistaa pilkko pimeððn, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen omaistensa kotiintuloa. -- Heidðn odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan turha. Parvittain ja vðhillð vðli-ajoilla tulivat kalastajaveneet rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden tuskallisilla kysymyksillð, jotka vielð omaisiansa kaipasivat. Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensð onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wðberin. Hðnen vaimonsa oli my—s Liddyn kanssa viettðnyt tðmðn hirmuisen y—n rannalla. Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensð, poikinensa ja isinensð, oli hðn nyt ainoa, joka toivotonna jði meren rannalle seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltð oli hðn kuulustellut miehensð kohtaloa, alinomaa oli hðn kertonut kysymyksensð, ja vihdoin hðn sortuneella ððnellð kððntyi viimeisen puoleen. Tðmð toi hðnelle sen hirmuisen sanoman, ettð hðnen miehensð vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vðhðn matkan pððstð oli hðn kuullut Wðberin haukkuvan renkiðnsð, jonka kanssa tðmð oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jðlleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettð enðð nðkynyt. Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla. Hðnen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistð samoinkuin hðnen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmðnsð tðhditt—mððn taivaasen, vððnteli hðn ððnet—nnð ty—h—n tottuneita, kðsnðisið kðsiðnsð, ja ikððn kuin nuori viinik—ynn—s kiertelee vanhan kuoleutuneen puun runkoa -- niin Liddykin hyvðillen ja tukien vasemmalla kðdellððn syleili hyvðntekijððnsð, oikealla yhð kantaen palavaa lyhtyð. Silmistð valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin, jotka virtasivat nuoren tyt—n kasvoja alas. Nðin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitððn puhumatta. Viinein tunki onnettoman lesken sydðmmen pohjasta nðmð sanat: "Herra! ðlð kðy tuomiolle hðnen kanssansa, vaan ole hðnelle armollinen." Vðhðn tointuneena lisðsi hðn sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, ettð Jumala armahtaisi hðnen kurjaa sieluansa." Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin sopiikin -- hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan kiilui valkea lyhdyssð; sitð tulisemmin paloi innostuksen liekki rukoilevaisten sydðmmessð. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden kautta taivaasen ja nðytti heille kauniimmassa kuin tðhtien valossa taivaallisen Isðn, joka on itse rakkaus ja mielellððn kuulee vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hðnen henkensð -- rauhan ja lohdutuksen henki -- laskihe alas rukoilevien sydðmmiin, niin ettð he vahvistettuina lðhtivðt kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella tietðmðt—ntð tulevaisuutta. Wðberin venettð ei sen koommin nðhty, ja hðnen sekð hðnen apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun kalastaja-kassasta, kuitenkin sillð ehdolla, ettð hðn kðyttðisi sen omaksi hy—dyksensð eikð tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tðstð vielð enemmðn lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista, pððstðksensð tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tðmðn alttiiksi antavan rakkauden osoituksen. Hðn oli kuullut erððn Englantilaisen upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lðhtevð kotiin Englantiin, etsivðn nuorta tytt—ð pienen lapsensa hoitajaksi. ákkið pððtti hðn ruveta tðhðn palvelukseen sen kautta pððstððksensð kasvatus-ðitinsð kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui hðnestð se ajatus, ettð hðn kenties kerran sððstetyllð palkallansa saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-ðidillensð. Ennenkuin hðn tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hðn tiedon tðstð aikomuksestaan erððlle miehelle, jota hðn kunnioitti ja rakasti niinkuin isððnsð -- kunnian-arvoiselle papille. Tðmð oli nðhtðvðsti hðmmðstyksissððn, kun Liddy ilmoitti hðnelle aikomuksensa. áðnet—nnð katseli hðn tuota pientð puhujaa. Hðnen silmðssðnsð kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hðn vihdoin: "Armas tyttðreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan kðskyn mukaan tuleekin olla. Kðytð itsesi vastakin nðin, ettð sinun kðvisi hyvin ja ettð sinð kauan elðisit maan pððllð. Sillð lapsen kiitollinen rakkaus on Jumalan silmissð hyvð ja otollinen. Mutta, tyttðreni, ei ole siinð kyllð, ettð tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitðð tarkoin tutkia itseðsi, voitko my—s tehtðvðsi kunnollisesi _tðyttðð_. Lapsentyt—n virka ei ole vðhðpðt—inen, vaan se on mitð tðrkeimpið, vaikka useammat pitðvðt sen palvelustyt—n arvoa ylempðnð, joka ruokaa keittðð ja huoneita siivoaa. Mutta se on vððrin; silið lapsentyt—lle me uskomme, mitð meillð on kalliinta ja rakkahinta, meidðn omat lapsemme, jotka meidðn Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. -- Huolimattomuutensa ja ilkeytensð kautta voipi lapsentytt— saattaa holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkð otat pððllesi? Mene siis ja tutki itseðsi Jumalan edessð, oletko tuohon tðrkeððn virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo tðnð iltana. Koettele my—s itseðsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun syystðsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua tuskallisesta kuolemasta, jos heidðn hoitajansa ajoissa olisivat tunnustaneet oikean syyn heidðn kitumiseensa." Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensð tutkimisen jðlkeen pysyi hðn yhð lujana pððt—ksessððn. Iloksensa sai hðn my—s edeltðkðsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. -- Kun hðn kðvi papin luona jððhyvðisið sanomassa, antoi tðmð hðnelle vielð monta hyvðð opetusta. Muun muassa sanoi hðn: "Jos tahdot pysyð hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseðsi, oletko kuluneen pðivðn aikana toimittanut jotain hyvðð taikka pahaa. álð my—skððn unhoita joka pðivð rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitð tehdð oikealla ilolla -- jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan, niin siitð voit pððttðð, ettð olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitð silloin jðlleen palkita. Olet kertonut minulle, ettð sinulla ennen oli useat palvelijat, jotka kðskyjðsi tottelivat. álð anna muiston tðstð harhauttaa itseðsi uudessa ammatissasi. Hðn, jota Cherubim ja Seraphim palvelevat peitetyillð kasvoilla, ei tullut maan pððlle palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensð monien lunastukseksi. Se on minua ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin kðyneen. Muista minua uskolliseksi ystðvðksesi, jolla todellakin on isðn mieli sinua kohtaan. Mene rauhaan, rakas tyttðreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!" Raskaalta tuntui Liddylle ero niistð hyvistð ihmisistð, joita hðn oli saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-ðidistð. Pastorin neuvosta hðn ei kuitenkaan ilmoittanut tðlle mitððn aikomuksestaan, keventððksensð kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan kirjoitti sen sijaan kirjeen hðnelle ja pyysi pastoria olemaan hðnen lohduttajanansa. Seuraavan pðivðn aamukoitteessa piti laivan lðhteð merelle palveluksesta vapautetun sotavðest—n kanssa. Edellisenð iltana he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona y—tð. Kauan aikaa, ennenkuin lðhtevðn laivan tykki antoi merkin ankkurin nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hðn polvillensa hyvðntekijðnsð vuoteen viereen, katsellen noita rakastettuja kasvoja, joita hðn kenties ei koskaan enðð saisi nðhdð. Suurella hartaudella rukoili hðn onnea Jumalalta kasvatus-ðidillensð ja jðtti hðnet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hðn vienosti vanhan vaimon vaaleita huulia ja lðhti kiireesti ulos tuvasta jðtettyðnsð kirjeen ja rahat, jotka hðn oli saanut, vuoteen vieressð olevalle tuolille. Kirjeesen oli hðn kirjoittanut: "Armas áitini! áitinipð oletkin, sillð oikea ðitini ei olisi voinut tehdð minulle enemmðn hyvðð, kuin sinð olet tehnyt. Paljon olet kðrsinyt minun tðhteni; mutta et sittenkððn ole minua hyljðnnyt. Sitð en elðissðni unhoita ja sentðhden olen aina kiitollinen tyttðresi. Minun tðhteni et my—skððn tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta. Sitð minð en kuitenkaan voi sallia ja olen sentðhden ruvennut lapsentyt—ksi erððlle Englantilaiselle upsierille, joka tðnððn vartiavðest—n kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en ole sinulle siitð mitððn puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en sinua huolestuttaisi. Tðssð oleva raha olkoon pienenð alkuna suuren velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltðkðttð saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmðn ja on aina sinua lohduttava. Jðð Jumalan haltuun ja pidð rakkaassa muistossa oma _Liddysi_." Laukaus pamahti laivasta hðnen astuessaan ulos tuvasta. -- Rouva Donner seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lðhtevðð Liddyð, sanoaksensa hðnelle jððhyvðiset ja onnen toivotukset matkalle. Vielð kerran nuoret ystðvykset syleilivðt toisiansa ja Liddy riensi veneesen, joka vei hðnet suureen kolmikansi-laivaan. Hðn ei saattanut kððntðð silmððnsð pois saaresta, jossa hðn tosin oli nðhnyt monta surun pðivðð, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa vðentungossa ja hðlinðssð hðnen surunsa vðhðn hðlveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli Helgolanti jo hðnen silmðpiiristðnsð kadonnut. SEITSEMáS LUKU. Erikðs. Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkððn Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hðvetð. Peninkulman pitkðlle ulottuvat huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsðn elðimið ja mitð harvinaisimpia lintuja ovat nðitð puistoja elðhyttðmðssð, ja kalliimmat veistokuvat kaunistavat viheri—itð, sametinnðk—isið nurmikoita. Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, ettð niissð kyllð saattaisi asua satoja ihmisið, elðð yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme kuukautta vuodessa, jonka jðlkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja kðyttðmðttð. Surullisena katselee maamies nðitð maallisen suuruuden muistomerkkejð, jotka ovat rakennetut k—yhðin alamaisten hiellð, sillð heidðn isðntðnsð eivðt suinkaan ole heille isðn sijassa, vaan katsovat paremmaksi tuhlata ylenmððrðisið tulojansa iloisessa pððkaupungissa taikka ulkomailla. Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat pððhoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikððnkuin kaksi eri kartanoa. Edellisessð asui vanha synkeðmielinen lordi, toisessa hðnen poikansa Kaarle, joka oli erikðs, vaikka vielð nuori ijðltðnsð. Muutamana kauniina poutapðivðnð, jommoisia sameassa Englannissa ei ole monta, kðveli kaksi palvelijaa pitkin linnan puutarhan puhtaita kðytðvið. Vaatepartensa oli varsin silmððn pistðvð ja ilmaisi kohta heidðn isðntðnsð eriskummaisuutta. Pððssð oli suuri leveðlierinen hattu taikka luukko mustasta silkistð, joka peitti koko muodon aina leukaan asti. Vartalon ympðrillð oli avara, monipoimuinen pitkð mekkopaita mustasta tibetistð, jonka alta tuskin jalatkaan nðkyivðt. Jalassa heillð oli hirvennahkaiset kengðt, joilla oli niin ohuet anturat, ettð astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tðssð puvussa milt'ei elðmððn kyllðstyneitten erakkojen kaltaisina kðvelivðt nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava kasvikunta olisi ihastuttanut ketð hyvðnsð paitsi heitð. "Heikki!" virkkoi toinen heistð, "tððllð en suinkaan enðð tule kauan pysymððn. Ei tðtð elðmðð kestð. Vanhempani mððrðsivðt minun leipojaksi; mutta minð karkasin pois opista, sillð y—llð valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillð tððllðhðn tðytyy luopua kaikesta, minkð Jumala on suonut ihmisten iloksi. Tððllð ollaan mykkinð kuin kalat, maataan pðivðllð ja valvotaan y—llð, seura-elðmðstð ei ole puhettakaan -- voisihan vðhemmðllðkin saada minun pakenemaan maailman ððriin saakka." "Niinhðn toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinð olet oikeassa. Isðntðmme en, suoraan sanoen, p—ll—pðð. Hðnellð on taskut tðynnð rahoja, kellari tðynnð viinið, talli tðynnð kauniimpia hevosia, eikð hðn kuitenkaan kðytð mitððn tðstð hyvðksensð. Kuules, Gumprecht, minð olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietðisin tulevani yhtð hupsuksi, kuin isðntðni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikðni olla k—yhðnð kuin kirkon rotta." "Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidðnkððn, vaikk'eivðt he pukunsa suhteen ole kimr——kin-kauppiaitten nðk—isið. Koko tuo suku lienee vðhðn omituinen." "Huomenna on kilpa-ajo Exeterissð," sanoi Heikki; "jos meidðn isðntðmme olisi niinkuin muut nuoret miehet hðnen sððdyssðnsð, niin ratsastaisimme hðnen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydðmmen ilolla, ja nauttisimme sillð lailla elðmðð, joka kyllð kuitenkin on lyhyt ja tðynnðnsð orjantappuroita. Jos lðhden karkuun, niin lðhden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa." "Ja minð," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun -- pððstðkseni sðnkyyn. Koko y—n -- u -- ah!" hðn haukotteli, "on minun tðytynyt siivota ja juuri meidðn herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinðt ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltðvðksi ja toimittanut satoja muita pienið askareita, jotka kyllð vaativat juoksua ja rientðmistð. Enpð juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielellðni tietðð, mitð on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Pððltðpðin se nðyttðð sðngyltð taikka ruumiin arkulta; mutta siinð on korkea kyttyrð, jota en voi selittðð." "Sen kalun tðhden olen minðkin usein pððtðni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isðntð kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltðnyt. Tekisinpð sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, ettð peitteen alla on pienið tiukuja, jotka vðhimmðstðkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minð ajattelen kuitenkin, ett'ei hðn minua sy—, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitð -- jos itse menen pois talosta, taikka jos minð tððltð ajetaan -- se en minulle yhdentekevð." "Sinð!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhðisten herrojen kanssa ei ole hyvð riitaantua. Isðnnðllð kyllð olisi valta piirrðttðð pððst—kirjan sinun selkððsi, semmoisen, jonka mustansinisið puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi." Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli hðntð tðstð. "Oletko unhoittanut," sanoi hðn, "ettð Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hðn sai eronsa." "Hyvð!" vastasi Heikki, "minð sððstðn siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lðhteð kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmi—tð." Nðillð sanoilla hðn kððnsi yl—spðin luukon, joka ehti hðntð vapaasti nðkemðstð, ja huomasi Liddyn, joka kðyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hðmmðstyi kovin nðhdessðnsð nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi sðikðhtyneenð molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen nðk—iseksi ja kysyi vakavalla ððnellð: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tðhðn puutarhaan?" "Sððstð kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hðnen puheensa, "tytt— on tytt— on lastenhoitajana meidðn kappalaisella, jonka orpana, luutnantti Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tðmðn hðnen huostaansa. Tiedðthðn, ettð meidðn kummallinen isðntðmme ei kðrsi lapsia eikð vaimoja linnassaan, ja ettð kappalainen perheinensð asuu tuossa pikkuisessa rakennuksessa tuolla. -- Lapseni!" sanoi hðn sitten kððntyen Liddyn puoleen, "ðlð ole millðsikððn, oleskele vaan tðssð puutarhassa huviksesi, ettð se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hy—tyð ja huvitusta." "Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkððt lapsentyt—lle," sanoi Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hðnen ja lasten pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meillðkin on. Voisipa kerran sattua niin, ettð herra pðivðllðkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla, vaikka hðn johonkin mððrin on herramme suosiossa." "Kyllð he niin puetaankin, sen hðn minulle sanoi," lausui Gumprecht; "kohta kun tilatut kaaput ja pððhineet ovat valmiit." "Tytt— voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hðn vaan malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittðisivðt minun." "Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino mieleen, mitenkð sinð huomenna saattaisit olla lðsnð palveluksestasi karkaamatta. En mielellðni tahtoisi eritð niin uskollisesta kumppalista, kuin sinð olet, ja jos oikein asiaa mietitððn, ei meidðn Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeð kuin hðnen isðnsð ja monet muut herrat. Ty— ei meitð liioin rasita, emmekð saa haukkumasanoja koskaan, eikð ole palkkakaan halveksittava. Paitsi sitð en minð luovu siitð toivosta, ettð herramme jðlleen tulee tðysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset pðivðmme. Onpa hðn ennen ollut paras mies koko maailmassa. "No," sanoi Heikki, "mitðpð tuolla pitkðllð puheellasi oikeastaan tarkoitat?" "Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillð on pðivð-vahti herran luona. Kilpa-ajon tðhden kaikki, jotka liikkumaan kykenevðt, lðhtevðt Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten yksin linnassa ja saatamme tehdð, mikð meitð ikinð haluttaa. Nyt saat kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkðð. Jos rððtðli huomiseksi ei ole valmistanut tuon tyt—n kaappua, niin sinð puet hðnet vaatteihisi. Jos ne ovat liian pitkðt, sopii niitð lyhentðð silmðneulan tahi nuppineulan avulla. Kun lupaat tyt—lle pienen lahjan, rupee hðn varmaankin mielellððn sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi, sillð aikaa kuin sinð olet Exeterissð. Vaimon uteliaisuuskin ja halu laskea vðhðn leikkið saa hðnen varmaankin siihen suostumaan. Eikð hðnellð ole siinð mitððn vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra koko pðivðnð nukkuisi yhtððn, olen minð saapuvilla, jos hðn jotain haluaisi. Siinðkin kummallisessa tapauksessa, ettð hðn sinuakin tarvitsisi, ei ole mitððn pelðttðvðð. Eipð hðn nðe muuta kuin jalkojamme, usein ei niitðkððn; sentðhden ei nuoren sijaisesi pienuus eikð ððnensðkððn tule saattamaan sinun pientð petostasi ilmi." "Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua ihastuttaa sekð toivo pððstð Exeteriin, ettð varsinkin tðmð sukkela vaihto." "Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minð valmistelen tytt—ð hðnen huomeiseen tehtðvððnsð. Mikð sinun nimesi on, armas lapseni?" "Liddy Wðber," vastasi tðmð. "Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen herra kuin meidðn saattaa pitðð rumana. álð anna hðnen sitð kuulla, ellet heti tahdo menettðð hðnen suosiotansa." "Mistð olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielð. "Tðnne tulin Helgolannin saaresta." "Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellð ikððn kuin jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitð on meressð, mitð sieltð tulee taikka siihen menee, sitð meidðn isðntðmme ei voi kðrsið. Hðn on siinð suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestð ole mitððn hy—tyð. Sentðhden hðn kuivautti jðrven tððltð puistosta, sentðhden hðn hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan edustalta, sillð niiden suhina tuulessa muistutti hðnelle meren aaltojen loiskinata; sentðhden hðn ikððnkuin vesikauhuinen pakenee kaikkea vettð, eikð voi lðhteð pois tðstð kirotusta linnasta, sillð onpa kaikkialla lammikoita, ojia, jðrvið, puroja ja virtoja, joita hðn kammoo." "Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viinið?" kysyi Liddy sððlivðisesti. "Eipð niinkððn," vastasi Heikki. "Siinðpð juuri kumma onkin. Hðn ei juo muuta kuin vettð, joka kuitenkin on vðrjðtty kaikellaisilla sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellð, viinillð, teellð y.m. ja tðtð juodaan lðpikuultamattomista astioista, ett'ei nðkyisi mitððn nestettð." "Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun tðytyy olla vðhðn avuksi tðlle kelpo pojalle, siten ettð huomenna muutamaksi tunniksi rupeet hðnen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi." "Mutta," sanoi Liddy, "sitð minð en tohdi. Voin kyllð hoitaa lapsia, mutta en ymmðrrð toimittaa miespalvelijan virkaa." "Olkoon se meidðn huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole vðhintðkððn vaaraa, ja linnassa saat nðhdð kaikellaisia kauniita kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat." Liddy, joka jo oli oppinut kðyttðmððn itseðnsð taitavasti ihmisten seuroissa, suostui viimeinkin sykkivðllð sydðmmellð, kuitenkin sillð ehdolla, ett'ei hðnen herrasvðellðnsð olisi mitððn sitð vastaan. Sinð iltana, joka oli erittðin kaunis, antoi kappalaisen rouva hðnelle luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielð hetkisen kðvellð puistossa, kuitenkin sillð kðskyllð, ettð hðn huolellisesti karttaisi jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta. Huoletonna kðveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella hengitti hðn sisððnsð oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tðhtitaivasta ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttð aikaa hiljaisella alakuloisuudella. Neljðnnes vuotta oli kulunut siitð, kun hðn oli jðttðnyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hðnen palvelus-aikansa Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi, vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettð oli hðn jo kirjoittanut kasvatus-ðidillensð ja herra pastorille, ja kerran saanut vastauksenkin. Nyt hðn saattoi iloisena katsoa yl—s taivaallisen Isðnsð puoleen ja Hðntð rukoilla, sillð hðnen sydðmmensð oli pysynyt puhtaana. Hðn oli my—skin mielihyvissððn huomisesta toimestansa; sillð hðn toivoi siitð saavansa pienen palkan, jonka hðn aikoi tarkasti sððstðð kasvatus-ðidillensð. Mieli tðynnð nðitð iloisia mietteitð, oli hðn milt'ei joutumaisillaan erikkððn syliin, kun tðmð kepeðllð astunnalla tuli kðvellen tien mutkassa. Peljðstyneenð jði tytt— seisomaan eikð muistanutkaan mennð piiloon. Vaan herra kðvi sivuitse hðntð huomaamatta. Uteliaana katseli Liddy hðntð. Hðn oli vaatetettu aivan niinkuin hðnen palvelijansakin, sillð eroituksella vaan, ettð kirjoitus-taulu riippui nauhalta hðnen olallansa. Pðð oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nðhdð. Ikððn kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston lðpitse. Hðnen ilmestymisensð oli Liddyssð herðttðnyt kauhun, joka ajoi hðnet kotiin, ja saattoi hðntð katumaan annettua lupaustansa. "Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tytt— vuoteellansa. "Mitðpð rikkaus ja korkea arvo hðntð hy—dyttðvðt? Varma on, ett'ei rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikðpð hðntð surettanee? Eik— hðntð voisi auttaa?" Nðin miettien Liddy nukkui. KAHDEKSAS LUKU. Liddyð kohtaavat kummalliset tapaukset. Leveð luukko heitettynð valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita tavallisten vaatteiden pððllð lðhti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin seurassa tyhjððn, autioon linnaan. Vðristen hðn astui yl—s leveitð portaita, jotka veivðt suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla puolella nðkivðt he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen sormensa huuliansa vastaan, nðkyi vaativan ððnett—myyttð, vaan toinen vakavasti loi silmðnsð maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielð muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jðttilðisten kaltaisia, ja Liddyn mielestð melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinðt olivat tðynnð kuvatauluja leveissð kullatuissa kehissð. Nuo monet maalatut kasvot katsoivat kaikki suoraan sisððn-astuviin ja niiden silmðt nðyttivðt milt'ei tunkevan heidðn lðvitsensð. Kylmð vðristys kulki pitkin Liddyn ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkððn huone-riviin, joka oli kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja oivallisilla aseilla. "Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillð on ollut semmoinen kiire kilpa-ajoon, ett'eivðt edes ole malttaneet sulkea ikkunan luukkuja kiini." Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi vahakynttilðð ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivðt pienimmðstðkððn saumasta laskeneet pðivðn valoa sisððn. "Mitenkð?" sanoi Liddy ihmeissððn, "keskellð pðivððk— tððllð ikkunan-luukut suljetaan ja kynttil—itð poltetaan?" "Y— ei ole kenenkððn ystðvð," vastasi Gumprecht, "eikð minun herranikaan. Hðnestð on tullut valon-arka y—lintu; hðn nousee vasta, kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hðn rupesi opettamaan Liddylle, mitð tðmðn oli tarpeellinen tietðð. "Tuossa," sanoi hðn, "on vettð, tðssð on kirsikkamarjan-, mansikan, ja vatun-lientð; tðssð pullossa on madeiraa, tðssð portviinið ja tuossa sampanjaa. Tððllð on teekone vðkiviinalamppuineen ja tuolla on leipðkori." Hetken aikaa vielð jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tytt—ð vðhintðkin sadasta eri asiasta lopetti hðn viimeinkin nðillð sanoilla: "jos vastoin meidðn luuloamme kello kutsuisi meitð sisððn, niin sinð asetut vasemmalle puolelleni etkð liiku yhtððn, paitsi jos hðn ojentaa sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minð olen sinulle avullinen. Mutta ðlð puhu sanaakaan, vaikka mitð tapahtuisi." Nðistð muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, ettð Gumprecht katsoi tarpeelliseksi rohkaista hðnen mieltðnsð juottamalla hðnelle lasillisen vðkevðð viintð. Tðmð onnistuikin niin hyvin, ettð tytt— tuli aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitð huoneessa. Hðn oli iloisimmallaan, kun ðkki-arvaamatta hopeakellon kilinð kuului ja saattoi hðnen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen. Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hðmmðstystððn; kuitenkin hðn viittaamalla kehoitti Liddyð pysymððn rohkeana, ennenkuin hðn aukasi erikkððn huoneen ovea. Kaappuun puettuna, pðð luukon peitossa, istui tðmð kirjoitusp—ydðn ððressð. Ikððn kuin komennon jðlkeen marssi Gumprecht vapisevan kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen pððhðn herrastansa. Kasvojansa kððntðmðttð ojensi tðmð hðnelle kirjoitus-taulun, jonka jðlkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmðð Liddylle. Kuten jðlestðpðin tuli selville, oli erikðs pyytðnyt erððn kirjan kirjastostaan. Liddy oli pelosta menehtymðisillððn, kun hðn havaitsi olevansa yksin tuon peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perðstð kului eikð Gumprecht tullut takaisin. Viimein hðn uskalsi vðhðn luoda silmðnsð erikkððsen, joka, pðð kðden nojassa, istui liikkumatta kirjoitusp—ydðn ððressð. Hðnen kasvoistansa ei Liddy voinut nðhdð muuta kuin vðhðn osan isosta mustasta parrasta. Mutta pian hðn jðlleen painoi pððnsð alaspðin; sillð mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmðnrðpðyksessð ty—nnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tyt—n silmien eteen. Hðmmðstyksestð oli hðn pudottaa taulun vapisevasta kðdestððn, nðhtyðnsð siinð kirjoitettuna kðsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ððret—n. Mihinkð kummaan hðnen oli rupeaminen tðmðn selittðmðtt—mðn sanan johdosta? Pitðisik— hðnen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja paikalle? Ja mistð ne saataisiin? Epðtoivon alaisena katseli hðn taulua, joka yhð oli hðnen kðdessðnsð. Kauhistava minuutti kului tðllð tavalla. Sitten taulu rajusti nykðistiin hðnen kðsistððn ja lisðksi pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!" Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hðn: "minð en osaa soittaa, kaikkein vðhimmin torvilla ja rummuilla." Tðmð lyhyt puhe vaikutti erikkððsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana Liddyyn. Hðn nykðsi luukon pois kasvoiltaan, nðytti valjut, laihtuneet, kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun ððnett—myytensð, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinð olet? kenen lapsia olet?" Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjððn vastatessaan: "minð olen Li-- Wðber ja kap-- ja tðmðn linnan kappalaisen luona." "Sinð ðnkytðt pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkððmðttð. áðnesi soipi viehðttðvðsti, ja herðttðð minussa onnellisempien aikojen muistoja. Minkðtðhden sinð olet tððllð?" "Minun piti oleman sijaisena, kun hðn on lðhtenyt Exeteriin." Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkððn jðlleen mykðksi. Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan palvelijalta ojensi herra hðnelle kirjoitus-taulun, jossa olivat Liddylle kðsittðmðtt—mðt sanat. Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tytt—. Hðn lðheni erðstð kauniisti kiillostettua kaappia, veti erððn vieterin yl—s, ja kohta kaikuivat tðydellisen soittokunnan viehðttðvðt sðveleet. Soitanto alkoi huilujen, oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset ððnet sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen sðveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, kðveli erikðs pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja nðkyi kiinnittðneen ajatuksensa aivan toisiin esineisin kuin soitantoon. Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta kðskyn viedð kirja takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hðnen mentyðnsð kððntyi erikðs Liddyn puoleen, kðskien hðnen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun tðmð oli noudattanut hðnen kðskyðnsð, katseli hðn erinomaisella mieltymyksellð tyt—n punehtuvia kasvoja. "Poikani," sanoi hðn huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot. álð salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielð kerran hðn terðvðsti tutkien katsoi tytt——n ja sanoi sitten ðkkið: "tahdotko ruveta minun palvelukseeni?" Tðmð kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tytt— tiennyt, mikð olisi sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikð Heikki raukkaa minun tðhteni luovuteta palveluksesta," lausui hðn viimeinkin vitkalleen. Erikðs laski itse tyt—n luukon alas, kuullessansa pois lðhetetyn palvelijan lðhenevðn, ja ojensi hðmmðstyneelle miehelle taulun siihen kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wðber on otettu minun palvelukseeni ja se ilmoitetaan kappalaiselle." Viittaamalla lðhetti hðn sitten pois molemmat palvelijat, jotka vetðytyivðt esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitð, mikð oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka tarttui muihinkin palvelijoihin heidðn palattuansa niiden joukkoon, ja Liddy kohosi tðmðn kautta johonkin arvoon linnassa. Tyt—llð oli nyt kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja kummallisia omituisuuksia. Hðntð erikðs suvaitsikin luonansa paremmin kuin muita. Kabinetissa hðn my—s nðki tuon salaisen peitteen niiden esineiden pððllð, jotka olivat herðttðneet uteliaisuuden eivðtkð olleet hðnenkððn mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hðnen palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas pðivð, niin hðneltð vielð liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat hðneen kiintyneet. Sillð lailla oli kulunut neljðtoista pðivðð, jona aikana hðn oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan huomaavaisuutensa ja terðvðn jðrkensð avulla arvasi hðn usein herransa tahdon, ennenkuin tðmð oli sitð kirjoittanutkaan, jota herra kyllð huomasi ja josta hðnen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhð eneni. Harvoin hðn laiminl—i tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa ja katsella hðnen muotoansa. Muutaman helteisen pðivðn perðstð oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen pilvið kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhð lðhemmðksi, ja raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikðs kovin levottomana liikkeellð. Hðnen kðskystððn olivat kaikki palvelijat kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut. Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttilðin valossa ja kaikuivat Kaarle herran nopeista askeleista. Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht, herransa kðskyð odottamatta, veti yl—s kaikkiin huoneisin sijoitettujen pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jðlleen sointuvista sðveleistð. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinðllðnsð voitti torvienkin ja rumpujen ððnen ja mahtavilla pamahuksillaan tðristytti linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla kohtelemaan nðhtðvðsti taintunutta herraansa. Tukittuansa hðnen korvansa pumpulilla ja kððrittyðnsð hðnen pððnsð monenkertaisiin huiveihin, veivðt he hðnet sohvalle, jonka syvimpððn nurkkaan hðn kðtki pððnsð, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillð polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtð moneen rumpuun ja he rupesivat niitð pðrryyttðmððn niin rajusti, ettð koko huone tðrisi ja Liddy pelkðsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidðn kðtensð vðsyivðt, tuli toisia miehið heidðn sijaansa ja nðin he vuorotellen jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili alas. Tðmð kummallinen leikki ei vielð ollut loppunut, kun aivan odottamaton vieras ilmestyi. Vanha herra, y—puvussa, ja suuri joukko kaluunoilla koristettuja palvelijoita hðnen jðlessððn, astui suuttuneen tavalla aukinaisesta ovesta huoneesen, missð mainittua melskettð yhð kesti. Se vihainen katsanto, joka seurasi hðnen kðtensð viittausta, teki pikaisen lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat vetðneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe n—yrððn asentoon ja olivat tðssð tilassa melkein kiinni saatujen pahantekij—iden nðk—iset. ákkinðinen ððnett—myys saattoi peitossa olevan erillððn uskomaan, ettð raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hðn pudisti sentðhden korkealle ladotun taakan pois pððstðnsð, joka vaatteisin kððrittynð oli nð—ltðnsð kuin pagodin pðð. Hðn oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, nðytti aivan hiestyneeltð ja oli p—rr—isellð parrallaan pikemmin hirvi—n kuin sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikðs raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hðn nyt joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi. Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen, halveksivan silmðyksen kurjan nðk—iseen poikaansa. Vihdoin lausui hðn: "Onko tðmð poikani, hyvin kasvatettu viidenneljðttð-vuotias mies, vai lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapðisen isðnsð viimeiset vuodet surupðiviksi. Voi, ettð minun tðytyy elðvin silmin nðhdð, kuinka poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas kerta tðhðn peiliin, ettð oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tðmð on jo kolmas vuosi, kun olen kðrsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran taivaallinenkin kðrsivðllisyys loppuu. Tðmðn kerran minð vielð sinua pyydðn ja rukoilen: tule jðlleen jðrjelliseksi ihmiseksi ja hyvðksi pojaksi. Rohkaise mielesi, sðrje ne alakuloisuuden kahleet, jotka vievðt sinulta jðrjen viimeisenkin jððnn—ksen. Ota itsellesi lempivð vaimo omasta sððdystðsi, ja kaunistakoon hilpeðt lapset sinun elðmðsi iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle my—ntðvðn vastauksen?" Erikðs, joka palvelijoiden avulla oli pððssyt vaatteista ja korvissa olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jði seisomaan liikkumatta, pðð painuneena vasten rintaa. "Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko my—ntyð minun tahtooni, vai etkð tahdo? Vastaa!" Poika loi hðneen surullisen silmðyksen ja tarttui sitte tauluunsa, kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isðllensð. Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan. "Puhetta minð sinulta vaadin enkð kirjoitusta", huusi hðn. "Onko isðsi sinun silmissðsi vðhemmðn-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestðsi yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai etk— tahdo?" Kaarle herra laski ristissð olevat kðtensð kuin uupuneena alas ja sanoi surullisella ððnellð: "minð en voi." Nðmð kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hðn olisi varmaankin ly—nyt poikaansa, jos hðn ei olisi hðvennyt noita monia lðsnð-olijoita. Kauan katseli hðn ankarasti onnetonta poikaansa ja kððntyi sitten nðhtðvðsti aivan levollisena ympðrillð seisovien puoleen. "Vallan vððrin tekisin," lausui hðn, "jos kauemmin tuhlaisin varojani mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkð velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hðn kaapunkantajille, "olette tðstð hetkestð vapaat palveluksestanne. Palkkanne maksetaan heti kohta. Tðstðlðhin olkoon Kaarle herra itsensð ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyk——n hðn nyt tðmðn linnan ja tðmðn puutarhan rajojen sisðpuolella, joiden ulkopuolelle hðn tðtð ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennð. Ikððn kuin kerjðlðiselle annan minð hðnelle jokapðivðisen leivðn omasta p—ydðstðni, mutta en rahtuakaan enempðð. Nyt korjatkaa luunne pois tððltð!" Koko palvelija-joukko p—tki tiehensð, paitsi Liddy, joka oli kðtkeynyt tuolin taakse, ja erikðs jði yksin tðhðn loistavaan huoneesen. Vðhðn aikaa seisoi hðn ððnet—nnð miettien, meni sitten makuukammariinsa ja lukitsi oven jðlkeensð. Kun huone jði tyhjðksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti melkein loppuun palaneet kynttilðt, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi pððnsð sohvaan. Ennen pitkðð makasi hðn jo makeata unta tðssð oudossa asemassa ja hurjimman melun perðstð seurasi nyt ððnet—n hiljaisuus. YHDEKSáS LUKU. Liddy rupee parantajaksi. Liddyn uni oli pitkð ja makea. Se olisi kestðnyt vielðkin kauemmin, jos hðn ei olisi herðnnyt siihen, ettð hðnen pððhðnsð hiljaa koskettiin. Avattuansa uniset silmðnsð nðki hðn entisen isðntðnsð, erillððn, seisovan hðnen vieressððn. Toisessa kðdessð tðmð piti palavan kynttilðn, toisella hðn silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan yl—s huomasi Liddy, ettð ikkunan luukut, jotka hðn oli aukaissut, jðlleen olivat suljetut, niin ettð kammari oli pilkko pimeð. Erikkððn kasvoista pððttðen oli hðnellð varmaankin sangen paljon kðrsimistð, kuitenkin nðytti hðnen muotonsa enemmðn surumieliseltð kuin kammoittavalta. Vðhðn vðrðhtelevðllð ððnellð puhutteli hðn tytt—ð: "lapsi, mitð tðssð vielð teet? etk— ole kuullut, ettð minð olen kerjðlðinen, jolta ei enðð ole mitððn saatavana?" "Juuri sentðhden, hyvð herra, olen minð jððnyt tðnne," vastasi Liddy. "Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmðn kuin ennen." Erikkððn kasvot ikððnkuin vetðytyivðt itkuun. ákkið hðn kððntyi pois, oli hetken aikaa ððneti ja sanoi sitten hiljaisella ððnellð: "Lapsi, pakene pois onnettoman lðheisyydestð, ett'ei hðnen surunsa tarttuisi sinuunkin ja sinua turmelisi." "Sitð minð en pelkðð!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minð toivon voivani auttaa teitð siitð, jos sallitte minun jððdð tðnne ja lupaatte seurata minun neuvoani." "Parantaako?" lausui erikðs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua parantaa -- se on kuolema!" "Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillð Hðn on kuolemaa vðkevðmpi." Nðiden sanain totuus saattoi erikkððn vaikenemaan, ja Liddy jatkoi rohkeammin: "Eik—hðn, hyvð herra, se ollutkaan paras, ettð vanha herra sðrki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tðstðlðhin teidðn _tðytyy_ aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittðð. Mitðhðn linnut ja muut elðimet siitð antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja tuon ruman luukon heitðmme pois pððstðnne, varsinkin sisðllð huoneissa, joissa ei ole tapana pitðð mitððn pððssð. Siihen puettuna olette aivan vanhan nokisen majavan nðk—inen. Mitð varten olette jðlleen sulkeneet ikkunan luukut, jotka minð tahallani aukaisin, ennenkuin panin maata? Tahdotteko ijðisesti elðð pimeydessð, joka vaan enentðð surumielisyyttðnne? Ja lisðksi vielð tðmð tukehduttava ilma! Voi, hyvð herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, ettð raitis ilma pððsisi sisððn." -- Nðin puhuessaan tytt— olikin aukaissut luukun ja ikkunan niin paljon, ettð kirkas pðivðn valo saattoi tulvailla sisððn. "Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan ukkosen-ilman perðstð! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa, kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikððn kuin uudestaan synnyttðð ihmisen. álkðð pahaksenne panko, hyvð herra! mutta minð suutuin teihin viime y—nð sentðhden, ettð tukitte korvanne Jumalan ððnelle, ukkosen jylinðlle, ettekð huolineet katsella leimausta, joka vaan saattaa pahantekij—itð vahingoittaa. Ettekð edes tahtoneet kuulla tuulen suhinaa, joka on Hðnen hengðhdyksensð, -- eikð virvoittavan sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmðllisyys. Vaikka myrsky kuinka rajusti ympðrillðni riehuisi, sanon minð n—yrðsti, mutta pelkððmðttð: elðmðni on sinun kðdessðsi, tee minulle, niinkuin sinulle otollinen on. Niin on minua hyvð pappi Hel--" hðn keskeytti puheensa, sillð hðn ei tahtonut vihatun saaren nimittðmisellð vaivata herransa korvia. Nyt hðn rupesi itseksensð ihmettelemððn omaa rohkeuttansa, joka saattoi hðnen nðin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielð enemmðn sitð malttavaisuutta, jolla erikðs hðntð kuunteli ja salli hðnen mielensð mukaan toimitella. Hðn oli ikððnkuin kaikista siteistð vapautettuna, kun hðn erikkððssð ei enðð nðhnyt ylhðistð ja rikasta kðskijðð, vaan hylðtyn, apua tarvitsevan raukan, jota hðn pððtti uskollisesti palvella. Kun tytt— aukaisi yhð useampia luukkuja ja ikkunoita, vetðytyi erikðs takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hðnen salpaavan oven, eikð hðn ollut herraansa oikein tyytyvðinen, vaikka hðnen tðytyi tunnustaa, ettð tðmð jo oli my—ntðnyt sangen paljon. Hðn kokosi jðlelle jððneet kynttilðn pðtkðt, jotka hðn pani hyvððn talteen, ja korjasi pois, mitð vielð rauhattoman y—n perðstð oli esillð. Hðn piti itseðnsð ikððn kuin koko linnan emðntðnð, kun hðn sai siinð nðin aivan oman mielensð mukaan hallita ja vallita, ja tðstð oli hðn aivan hyvillðnsð. Hðn puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli vðsymðtt—mðllð toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. ákkið hðn pelðstyi ison kellon kimeðstð helinðstð. Kun hðnellð nyt oli kaikki toimet -- portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittðjðn, kellarin hoitajan, kamaripalvelijan j.n.e. -- niin hðn riensi alas rappusia odottamatonta vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hðn ei nðhnyt ketððn, havaitsi kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen. Vetonuoran alla oli vasu, joka sisðlsi vadillisen jokapðivðistð ruokaa ja usealle ihmiselle riittðvðn leivðn. Tðmð l—yt— oli hðnelle varsin tervetullut, sillð hðn oli jo jotensakin nðlissððn. Hðn piti itsensð oikeutettuna kðyttðmððn osan ruo'asta itsellensð, mutta tyytyi kuitenkin vaan leipðpalaseen, ja joi sitten lasillisen kristallikirkasta vettð. Se maittoi hðnelle hyvin ja hðn toivoi herrallensa yhtð hyvðð ruokahalua. Kðrsivðllisesti odotti Liddy muutamia tuntia hðnen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen herrasvðkensð luo, jonka lapsia hðn lupasi joka pðivð kðydð tervehtimðssð, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka todellakin tarkoitti hyvðð Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hðnestð luopunut, vahvisti Liddyð hðnen pððt—ksessððn pysyð uskollisena. Hilpeðsti Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hðn tapasi Kaarle herran kirjoituspulpettinsa ððrestð. Liddy pani pahaksensa, ett'ei herra ollut huomaavinaan hðnen sisððntuloansa, ja vielð enemmðn hðn oli pahoillaan siitð, ettð tðmð ystðvðllisesti lausuttuun kysymykseen: "tahtooko armollinen herra sy—dð?" vastasi vaan vðhðisellð pððn nyykðhdyksellð. Sitð paitsi hðnellð oli tuo ilettðvð luukko pððssððn, jonka Liddy olisi tahtonut nðhdð meren syvyyteen upotetuksi. Jotenkin alakuloisena tðstð havainnostaan meni hðn noutamaan vðkiviinalampun pððllð lðmmitettyð ruokaa. Hðn valmisti p—ydðn niin hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielð oli jðlellð muutamia jððnn—ksið entisestð ylellisyydestð, ei ateria ollutkaan pelkkðð kuivaa leipðð ja kasvaksia. Olipa tytt— vielð l—ytðnyt muutamia vajaita viini-putellia ja asetti nekin p—ydðlle. Tðmð laiha muona ei nðkynyt erittðin huvittavan erikðstð. Mykkðnð kuin kala, kiittðmðttð Jumalaa hðnen antamista lahjoistaan istahtui hðn p—ytððn, kaiveli kahvelilla h—yryðvðssð vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysðsi sen sitten inholla pois, jonka jðlleen hðn sðrpi muutamia jððnn—ksið entisestð ateriastaan ja joi lasillisen vettð, puoleksi sekoitettuna viinillð. Sitten hðn viittasi tytt—ð ottamaan ruoan pois p—ydðltð. Tðmð teki sen huoaten. Viimein hðn rohkaisi mielensð ja sanoi: "minð soisin, herrani, ettð olisitte tehneet ty—tð niinkuin minð, silloin tðmð hyvð ruoka maistuisi teille niin hyvðltð kuin kuiva leipð minulle. Ty— on Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hy—ty." Erikðs ei virkkanut tðhðn sanaakaan. My—hemmin, y—n tultua, sanoi hðn kðskevðisesti: "kynttilð!" Liddy tutkisteli kynttilðvarastoansa, otti muutamia pðtkið, joiden hðn arveli riittðvðn koko y—ksi, ja pani yhden niistð sytytettynð kynttilðjalkaan. "Paljon kynttil—itð!" kðski herra. "Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillð nyt enðð ole jðljellð kuin aivan vðhðn kynttil—itð, joita meidðn tðytyy varsin sððstðmðllð kðyttðð, ell'ette tahdo ennen pitkðð ruveta elðmððn pilkko pimeðssð." Erikðs kðveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen sohvallensa, milloin kirjoitusp—ytðnsð ððreen, jossa hðn vuorotellen luki ja kirjoitti. Vihdoin kðski hðn Liddyn nðyttðð hðntð alas puistoon. Liddy totteli ja jði, kun herra oli lðhtenyt ulos linnasta, kynttilð kðdessð porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkððn palannut, pani hðn isomman kynttilðn-pðtkðn jalkaan, laski sen rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hðn samoin kuin eilenkin pani sohvalle maata. Sikeimmðssð unessa hðn tunsi itseðnsð puisteltavan ja kuuli, vielð puoleksi unelmissaan, erikkððn kðskevðn; "soitantoa!" Hðnen oli sangen vaikea tointua unestaan sen verran, ettð hðn jaksoi vetðð pelikellojen vieterit, jotka heti rupesivat helisemððn. Mutta niiden ððni ei Liddystð nyt ollut niin suloista kuin ennen; hðn olisi mieluummin nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hðn: "Armollinen herra! eik— mielenne tekisi mennð makuulle? sitð varten y— on tehty ja kirkas, suloinen pðivð valvomiseen. Te kðytðtte Jumalan jðrjestyksen aivan vððrin." Erikðs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana pððt—ksessððn olla koko y—n valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa moninaisilla toimituksilla. Sillð lailla kului monta pðivðð ja y—tð, joina Liddy tuskin sai olla rauhassa pari tuntiakaan. Yhð enenevð hermottomuus rupesi hðntð raukaisuttamaan ja hðnen verevðt poskensa nðhtðvðsti vaalenivat. Hðn ei enðð juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston lðpi. Aina heikommaksi kðvi hðnen toivonsa saada erikðstð parantumaan. Viimein ei tðmðkððn voinut olla huomaamatta tuota silminnðhtðvðð muutosta Liddyssð. "Mikð sinua vaivaa, poikani?" kysyi hðn tavattomalla sððlivðisyydellð. "Sinð nðytðt kovin kðrsivðltð ja uupuneelta." "Kummastuttaako tuo teitð, armollinen herra?" vastasi tytt—. "Pðivðllð teidðn nukkuessanne pitðð minun olla valveilla, ja y—llð taas valmiina teitð palvelemaan. Kauan en voi kestðð enðð ja paitsi sitð kaikki kynttilðt jo ovat lopussa. Teidðn tðytyy nyt istua pimeðssð." Tðmð vaikutti. Kaarle herra kðyskenteli puistossa sydðn-y—h—n asti, kunnes rupesi vðsymððn, meni sitten levolle ja kðski Liddyn tehdð samoin. Tðstðlðhin hðn mukauntui pðivðjðrjestyksen. Nyt ei muu auttanut, tðytyi aukaista ikkunan luukut ensimmðltððn aivan vðhðn, ettð tarpeellinen mððrð pðivðnvaloa pððsi sisððn. Vðhitellen veti Liddy ne yhð enemmðn auki, kunnes erikðs oppi sietðmððn tðydellistð pðivðn valoa. Synkkðmielisyytensð ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan nðkyi pðin vastoin, kuten Liddy huomasi, pðivð pðivðltð enenevðn hðnen pitkðllisistð kðynneistðnsð salaisessa kabinetissaan. Jospahan tytt— olisi tietðnyt, mikð salaisuus siinð oli peitossa! "Mitð sinð luet?" kysyi erððnð aamuna erikðs, havaittuansa Liddyn istuvan kirjastossa lukemassa erðstð paksua kirjaa. Tytt— nðytti sormellaan erðstð raamatun lausetta ja sanoi: "tðssð on kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistð, eikð kelpaa mihinkððn." "Kuka sitð sanoo?" kysyi erikðs innolla. "Erðs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymðð," vastasi Liddy. "Se, mikð oli totuus enemmðn kuin tuhat vuotta takaperin, se on totuus vielð tðnðkin pðivðnð. Murhe ei kelpaa mihinkððn. álkðð katselko minua niin synkeðsti; vaikka vielð olen lapsi, puhun minð kuitenkin omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytð alakuloisuuteen. Sillð monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellð elðmðni ajalla. Olen ollut hengen hðdðssð, olen kadottanut rakkaat vanhempani, olen nðhnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun tðytyy nyt palvella sen sijaan, ettð minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin tyytyvðinen, jos vaan voisin lievittðð teidðn surumielisyyttðnne. Sillð sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman. Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elðmðnne. Ja joka omaa itseðnsð vahingoittaa, sitð voipi syystð sanoa pahantekijðksi. Nðettehðn, minð olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka teihin sopivat, eikð teidðn pidð suuttuman minuun; sillð ne eivðt ole minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen pððssyt alkuun, tðytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei tahdo ty—tð tehdð, ei hðnen pidð sy—mðnkððn. Ymmðrrðttek— nyt, miksikð ruoka ei maita teille? Sentðhden, ett'ette tahdo tehdð ty—tð. Se on teille aivan ansaittu rangaistus siitð. Ja joka saattaa tehdð jotain hyvðð eikð sitð tee, hðnelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata isðnne tahtoa siinð, mitð hðn teiltð vaatii; synti sekin on, ettð vaivaatte minua y—t pðivðt itsepintaisuudellanne. Se on synti, ettð aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvðð huomenta, lepo-aikaa; se on synti, ettð teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta kuudennella neljðttð! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne te nðytðtte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta." Erikðs kuunteli tðtð puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy viimein hengðstyneenð taukosi puhumasta, sanoi erikðs puoleksi Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" -- Sitten hðn kiireesti lðhti salaiseen kabinettiinsa, ikððn kuin pelðten nuhdesaarnan jatkamista. Tðmð ei kuitenkaan ollut ilman hyvið vaikutuksiansa. Se nðyttihe alussa siinð, ettð Kaarle herra kohteli Liddyð paljon sððstðvðisemmin ja itse toimitti monta tehtðvðð, joita hðn ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hðn rupesi my—s pitemmðltð puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hðnen taitoansa tavallisissa tieteissð, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyð aivan sivistymðtt—mðnð, tulee omistaa itsellensð. Hðn huomasi, ettð Liddy tiesi enemmðn, kuin hðn oli luullutkaan, ja alensi itsensð melkein joka pðivð antamaan hðnelle opetusta vielð puuttuvissa opinhaaroissa. Kun tuli luonnontieteen ja erittðinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy taitavasti toimittaa niin, ettð erikðs sovitti opetuksensa elðviin kasveihin, jonkatðhden hðnen usein pðivðllðkin tðytyi kðydð puistossa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa. Tðmðn johdosta sai Liddy tilaisuutta vielðkin tehdð toisenkin yrityksen nuoren herransa parantamiseksi. "Olipa vahinko", sanoi tytt— erððnð pðivðnð, "ettð kðytðvðt nðin metsistyvðt, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minð vielð olen liian pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, ettð nðmðt pððrynðt, persikat, pðhkinðt, omenat ja muut hedelmðt puussa mðtðnevðt ja nðivettyvðt, taikka putoovat mðsðksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on jðtetty teidðn haltuunne, voisin minð viedð ne hedelmðt, joita ette jaksa sy—dð, kaupaksi ja niillð saada monta killinkið. Silloin minð voisin hankkia kaiken, mitð teiltð nyt puuttuu, niinkuin kynttil—itð, sokeria, teetð j.n.e. eikð teidðn tarvitsisi sitð keltðkððn kerjðtð." Erikðs huomasi tðmðn aivan oikeaksi. Ennen pitkðð oli Liddyllð ilo nðhdð herransa istuvan puussa hedelmið ottamassa -- nðhdð, kuinka hðn kitki ruohon kðytðviltð, hakkasi pois vesoja, kððnsi kukkapenkit ja ryhtyi muihinkin t—ihin. Ty—n halu herðsi ja hðnen surumielisyytensð yhð lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hðn alkoi uudelleen voimistua ja kðydð pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielð saanut hðntð ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettð ja kastamaan kukkia. Hðn kammosi vettð yhtð paljon kuin ennenkin ja karttoi sen lðheisyyttð, vaikk'ei hðn sitð nðhnytkððn. Liddy huomasi tðmðn selvðsti erððnð pðivðnð, kun erikðs hðnen kanssansa oli kulkenut tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lðhinnð vanhaa linnaa. Kun he olivat tulleet erððn sangen korkean ja pððsemðtt—mðn pensas-aidan luo, jonka takana vðhðn matkan pððssð vielð korkeampi muuri kohosi, vaaleni erikðs ja sanaakaan hiiskumatta kððntyi hðn kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkðtðhden hðn teki niin, vaan ei saanut mitððn vastausta. Uteliaisuus ajoi hðnet kappalaisen luo ja siellð hðn sai tietðð, ettð pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri jðrvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja ettð molemmat, sekð pensas-aita ettð muuri, olivat laitetut, erikkððn hartaasta pyynn—stð, estðmððn vihattua jðrveð nðkymðstð. Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkððlle aina suuren levottomuuden; mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut hðneen niin paljon, ettð hðn oli pððssyt kaikesta lapsellisesta pelosta. Erikkððn mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei saattanut kauan pysyð salassa hðnen isðltðnsð. Se tapahtui kappalaisen sekð Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan pyytðmððn herrallensa kaikellaista, jota vðlttðmðtt—mðsti tarvitsi. Vanha herra piti tytt—ð hðnen ainoan, rakastetun poikansa parantajana ja kohteli hðntð sen mukaan. Sitð enemmðn hðn rupesi pitðmððn Liddystð, jota enemmðn hðn oppi tuntemaan tðmðn viehðttðvið ominaisuuksia. Mutta tðssðkin kðvi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvðð, ett'ei pahaa rinnalla. Jota hilpeðmmðksi erikðs muuttui ja jota ystðvðllisempi hðnen isðnsð oli, sitð enemmðn rupesi lordin mahtava suosittu, hðnen hovimestarinsa, osoittamaan silminnðhtðvðð nurjuutta, jopa vihaakin Liddylle ja hðnen toimellensa. Voudin synkkð katsanto ja uhkaavaiset silmðykset ja sanat saattoivat tyt—n kammoksumaan kðyntið vanhassa linnassa, ja hðn tuli vaan ani harvoin tuon ilkeðn miehen nðkyviin. Mutta hðn huomasi my—skin mielipahaksensa, ettð tðmð ikððnkuin saaliinhimoinen peto vðijyen hiiviskeli ympðri heidðn-puolisessa puistossa. Hðnen siellð olonsa herðtti tyt—ssð salaisen kauhun, jonka syytð tðmð ei voinut itsellensð selittðð, vaan jonka tðhden hðn iltasilla harvemmin kuin ennen kðveli puistossa. KYMMENES LUKU. Hauskoja vieraita. Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtið ja irroittaa niitð emistðnsð, oksista. Pðivðt kðvivðt lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikðs vielð ollut tðydellisesti entisellððn, oli hðn kuitenkin paranemaan pðin. Kolmen asian suhteen hðn vielð oli eriskummainen: hðn ei luopunut vanhasta puvustaan eikð parrastaan ja kammosi vettð niinkuin Liddyn tullessakin. Sitð paitsi hðn joka pðivð oleskeli vðhintðin yhden tunnin salaisessa kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, -- Liddyn mielestð se oli ikððnkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielð luukkoansa ja salasi erikkððltð oikean sukupuolensa ja ristimðnimensð. Hðn oli tehnyt itselleen sen lupauksen, ett'ei hðn nðitð ilmoittaisi, ennenkuin erikðs luopuisi tuosta ilettðvðstð parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava, lempeð paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tytt—ð alas puistoon siksi ajaksi, kun hðnen herransa oli salaisessa kabinetissa. Sattumalta hðn tuli sen pensas-aidan luokse, jonka lðheisyydestð herra tuonain niin ðkkið oli palannut takaisin. Miettivðisenð nosti hðn sinisilmðnsð ja pyhkien pitkðt kiharansa pois otsalta katseli hðn sitð viheriðtð kasvi-muuria, jolla ei ollut mitððn lomaa eikð aukkoa. Yhtðkkið hðntð sðikðhytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan hðnen lðhellðnsð. Pelðten jonkun pedon taikka lordin peloittavan hovimestarin tulevan hðnelle pahaa tekemððn, kððntyi hðn jo pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hðn rukoelevan ððnen pensas-aidasta pðin, josta nyt kðsi ja kðdessð vanha hattu joutui nðkyviin. Kerjðlðinen, k—yhð raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli hðneltð almua anomaan. Mutta mitenkð se oli pððssyt pensas-aidan taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympðr—ittynð muurilla, ja minkðtðhden hðn siellð oli? Ja mitð Liddy nyt voisi antaa tðlle miehelle, kun hðnellð ei ollut ðyriðkððn rahaa? Tyt—n tðtð hiljaa itsekseen miettiessð rupesi kerjðlðinen toisellaisella ððnellð kyselemððn asioita, jotka eivðt ensinkððn kuuluneet hðnen ensimðiseen pyynt——nsð. Hðn tahtoi tietðð, kenenkð tðmð hovi oli, palveliko sen omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tðssð kunnassa rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita. Jota kauemmin Liddy kuunteli tðtð jotenkin vieraalta soivaa Englannin-kielistð puhetta, sitð tutummalta se hðnestð kuului. Saadaksensa selkoa siitð, kuka puhuja oikeastaan oli, tðytyi hðnen ajatella kauas, kauas takaisinpðin; se kaikui ikððn kuin haudan tuolta puolen toisesta maailmasta. Hðnen pððtðnsð py—rrytti -- mutta samassa epðtietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala, onkohan tuo mahdollista?" pððsi kalliilla ðidinkielellð hðnen vapisevilta huuliltaan. Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hðnen poskeensa, tunkihe erðs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hðn nousi pystyyn ja ððnet—nnð katsoi Liddyð silmiin, tunsi tðmð henkensð pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta itkien toisiansa syleilivðt, keikahti toinenkin henkil— pensastosta nðkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jðlleen nðkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen Wðber oli my—nyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat niin, ettð nðmðt molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he sittemmin yhdessð pððsivðt pakenemaan. Tðtð nykyð he kuleksivat ympðri maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pððsevðnsð rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkðsi kaksi isoa kyyneltð silmistððn kuullessansa, ettð hðnen vaimonsa oli pysynyt uskollisena ja rehellisesti elðttðnyt sekð itseðnsð ettð lastansa. Mutta ankaran koston uhkasi hðn vanhalle Wðberille ja ainoastaan Liddyn kertomus, miten Jumala jo oli tðlle kaikki kostanut, saattoi hðnen mielensð rauhoittumaan. Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitð olisi tehtðvð. Tarkoin mietittyðnsð pððttivðt ystðvðmme, ettð Liddy antaisi erikkððlle tiedon asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hðn oli tiedustellut isðntðnsð mielipidettð heistð. Hðn lupasi my—skin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan siitð, missð he saisivat seinðn suojaa tðmðn kylmðn y—n ajaksi. Miehet nauroivat Liddyn hðdðlle ja kehuivat kyllð viettðneensð kolkompiakin —itð taivas-alla, eivðtkð liioin olleetkaan y—sijan puutteessa. "Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietðisin, ett'ei tuo vanhan herran ilkeð hovimestari olisi meitð vðijymðssð, voisin aivan helposti viedð teidðt linnaan, jossa on huoneita yltðkyllin. Tðmð sopisi monestakin syystð. Minð tietðisin, ettð te olisitte turvassa, ja voisin my—s kohta antaa teille tiedon siitð, mitð herrani teistð pððttðð." "Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillð niinpð useammat ovat, jotka toisia vðijyilevðt. Kun en saata tðyttðð kostoani vanhalle Wðberille, tahtoisin siirtðð sitð toiseen konnaan ja antaa hðnen maistaa merimiehen nyrkkið, jotka usein ovat maksaneet velkansa kipeðsti koskevalla rahalla." "Eipð hðnestð paljon hyvðð puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitð sen vuoksi mainitse, ettð tekisitte hðnelle pahaa, sillð sen on Jumala viidennessð kðskyssð kovasti kieltðnyt. Mutta semmoinen huhu kðy, ettð hðnen tekisi mieli perið vanhaa herraa, ja sentðhden hðn vihaa minun herraani, erikðstð, jonka hðn pitðð loukkauskivenð. Puhutaan my—skin, ettð hðn koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isðn ja pojan vðlillð sekð kaikin keinoin estðð nuoren herran naimista." "Jos yhdessðkððn noissa huhuissa on perðð," lausui Donner, "hðn ansaitse saada aika tavalla selkððnsð. Tulkoonpa vaan minun silmðini eteen! Kourani, jotka eivðt pitkððn aikaan ole vetðneet purjeen nuoraa eivðtkð solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtðvðð. Mutta mistð tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidðn nðkyviimme joutuu?" "Teitð varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidðn tappelun-himoiset kouranne hðnen kimppuunsa, ilmoitan teille, ettð hovimestarin helposti tuntee hðnen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, p—h—ttyneestð naamastaan. Hðnen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttð kahdelle miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa." "Kuule tytt—!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma, poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta persoonastani kyllð minut ilmi antaisi. Vaan nðythðn, nuori liittolaisemme, seisovan ikððnkuin kuumilla hiilillð. Menkððmme takaisin omaan m—kkiimme." Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystðvistððn ja riensi linnaan, jossa hðn nyt hartaasti odotti herraansa. Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan lðpi ja hiipivðt sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen heidðn nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista nðkynyt tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mðyrðt, ketut, kaniinit, jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitðvðt aina luolissansa enemmðn kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hðtðtilassa pððsevðt pakoon. Sopiiko meidðn olla heitð typerðmmðt? Vilho, pidðppðs varalta, ett'ei vieraita aluksia pððse meidðn kulkureitillemme, sill'aikaa kuin minð kiipeen yl—s mastonkoppiin keksimððn uusia maita. Olisipa hðpeð, jos tðllð lyhyellð lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin ett'en pððsisi tðmðn muurin pððlle, joka ei suinkaan ole erin korkea!" Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista kðsivarsistaan muurin pððllð ja kurkisti kuroitetulla kaulalla varovasti sen yli. Sitte hðn jðlleen rupesi kipuamaan alas ja puhui kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidðn sopii kðyttðð hyvðksemme. Ensiksikin erððn tornin rauniot tiheðssð petðjik—ssð, ja toiseksi iso jðrvi, jonka rannassa ikððnkuin meitð varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidðn kajuuttimme, joka suojelee meitð pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona vainoojien kynsistð. En mistðkððn hinnasta enðð tahtoisi saada kunnian olla sinitakkina Brittilðisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hðdðn ja vaaran aikana tie muurin _ylitse_ saattaisi viivyttðð meitð, niin on kukaties paras, ettð koetamme raivata tien sen _lðpitse_. Tðllð rautakangella, joka on jððnyt minulle muistiksi merimies-elðmðstðmme, voimme kaivaa melkoisen lðven tðhðn kiviseen laivankylkeen." -- "Eik—hðn olisi parempi," vðitti Vilho, "ettð kaivaisimme reiðn siihen paikkaan muurissa, joka on vastapððtð pensas-aidan aukkoa, niin voimme hðdðn tullessa pikemmin pelastua?" "Poikani," vastasi Donner, "sinð olet vielð nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sððnt—, ettð paetessa ei pidð koskaan kulkea suoraan, eikð koskaan kaivaa salareikðð vastapððtð toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille. Vaikka nyt vainoojat nðkisivðt meidðn pujahtavan pensas-aidan aukosta ulos, olisivat he kuitenkin epðtiedossa, olemmeko juosseet pitkin muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillð lailla aikaa, joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi." Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kðvivðt kiivaasti ty—h—n kðsiksi. -- "Kuten nðet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista kivistð. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee ty— kðymððn vallan helposti. Viimeistð kivikerrosta tuolla puolen muuria emme huoli ottaa pois, ennenkuin lðhdemme y—kortteriimme." Pian oli muuriin tehty reikð, jonka jðlkeen he menivðt takaisin pensas-aidan aukolle Liddyð vartomaan. Tðmð tulikin pian. Hðn toi heille ruokaa, mutta my—skin sen ikðvðn sanoman, ettð hðnen herransa yhð aikaili kabinetissaan, jonkatðhden Liddy ei saanut hðntð puhutella. Hðn pyysi ystðvðnsð sydðn-y—n aikana tulemaan linnaan, jossa hðn toivoi voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hðn juoksi takaisin linnaan. "Mennððnhðn nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner "saadaksemme rauhassa nauttia nðitð makeita. Onpa jo kyllin pimeð, niin ett'ei helposti voi huomata meidðn lðpikðytðvððmme; tekisipð mieleni pari tuntia venyð rippu-matossani, sillð minua vðhðn nukuttaa." Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja vakuutti sitten, ettð kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hðn, "kaikki etenkin meille suotuisat edut. Se on pimeð, salainen, ja siihen pððstðksensð tðytyy ensin kiivetð miehen korkuiselle muurilla, jonka tðhden sitð hðtðtilassa voisi puolustaa vðhðistð vihollis-joukkoa vastaan. Sitð paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua." Pakolaiset sijoittivat itsensð heti kolkkaan. Tyydytettyððn vatsansa vaatimukset menivðt he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkðð sikeðssð unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut hðnelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta. Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan joutunut itsensð-pettðjðksi, jos kokematon Vilho olisi hðnen esimerkkiðnsð seurannut eikð pysynyt valppaampana kuin hðn. T—in tuskin oli Vilho tehokkaimmalla herðtys-keinolla -- nenððn nipistðmisellð, -- saanut kumppalinsa valveille, niin erðs henkil—, jonka lðhenevðt askeleet suurta hðlinðð nostamatta kuuluivat pimeðssð, jo oli saapunut torniin. Tðysin herðnneenð ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti siihen. He kuulivat nyt sisððntulijan varovasti aukaisevan ja jðlleen sulkevan erððn oven. Kohta sen jðlkeen kuulivat he hðlinðn aivan likeltð, mutta vðhðn syvemmðltð. Kynttilðn valo tunki aukosta, jota he tðhðn saakka eivðt olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeððn tornin loukkoon. Tðhðn loukkoon kððnsi Donner nyt tarkimman huomionsa. Varovasti lðheni hðn aukkoa, joka oli niin iso, ettð hðnen pððnsð mahtui siitð lðpi, ja katseli alaspðin pieneen ympyriðiseen holviin, jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hðn nðki siellð tikapuut, joiden pððt ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vðhðn pahnoja seinuksella ja vielð miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin arvelemaan hðntð vanhan lordin ilkeðksi hovimestariksi. Korista, minkð hðn oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois, veti taskustaan paperikððr—n ja ripoitti osan sen sisðll—stð pieneen, h—yryðvððn ruokavatiin. Loput hðn pudisti korissa olevaan viinipulloon, ja tðmðn tehtyð hðn pyyhkðsi pois suuret hikiherneet otsastaan. "Minð en voi tðtð vðlttðð," sanoi hðn tylysti itsekseen, "minun tðytyy nðin tehdð -- pakko vaatii. Ja tðmð keino onkin paras. Enhðn minð rupee kðsin hðneen -- en nðe hðnen kuoleman kamppaustaan, en kuule hðnen vaikeroimistansa -- mutta pððsen kuitenkin hðnestð erilleni. Ensi y—nð otan hðnen ruumiinsa, vien sen vðhðn matkaa jðrvelle ja upotan sen pohjaan kivillð. Niin on, ei kannata viivytellð! Jokainen katsoo omaa etuansa. Sovinto ðijðn ja pojan vðlillð tulee yhð varmemmaksi. Kohta kun Kaarle herra tulee tðysjðrkiseksi, herðð my—s isðn rakkaus poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka saattaisivat minun menettðmððn virkani, omaisuuteni, jopa pððnikin. Tðllð keinoin pððsen my—skin nðistð vaivaloisista jokapðivðisistð kðynneistðni tððllð. Mutta entðs jos saisin tuon nuoren herran ystðvðkseni, entðs jos suurta palkintoa vastaan -- vaan sehðn on mahdotonta! ei hðn eikð tðmð milloinkaan antaisi minulle anteeksi -- molemmat ovat liian paljon kðrsineet -- sentðhden on paras tukkia sen suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota." Nain itsekseen h—p—tettyðnsð sysðsi hðn jalallaan pois pahnat, joiden alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli nðkyviin. Sen hðn kiskaisi yl—s ja lykkðsi sen syrjððn, laski sitten tikapuut pimeððn aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen. Sen mukaan kuin kynttilðn valo syvyydessð yhð enemmðn hðmmentyi, teki Donner rivakan liikunnon, ikððn kuin olisi hðn ollut aikeissa lðhteð pois piilopaikastaan. Samassa hðn kuitenkin asettihe entiseen vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hðnen huuliltaan. Ei aikaakaan, niin hovimestari jðlleen tuli yl—s aukosta, asetti tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi, laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terðvð silmð havaitsi tulukset, puhalsi kynttilðn sammuksiin ja sulki oven jðlkeensð. Kun askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengðhti Donner syvððn. "Ohoh!" mutisi hðn; "olisinpa vallan mielellðni paiskannut kankeni tuon konnan pððhðn. Oikein kðteni syhyivðt. No! toivonpa kuitenkin, ettð tuo kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun itse tðytyisi kietoa hamppuinen paula hðnen lyhyen kaulansa ympðri. Hyi! miten kevytmielisesti hðn menetteli ihmis-hengen kanssa, ikððn kuin vaan olisi kðsissððn kapeljo taikka rausku! -- Mutta kummallista on, ettð jokainen pahantekijð aina koettaa peittðð pahaa tekoansa! Jos hðn ei taida muita pettðð, koettaa hðn kumminkin sitð oman itsensð edessð puolustaa, ikððnkuin hðn sillð tavoin saisi sisðllisen tuomarinsa, omantunnon, ððntð vaikenemaan. Mutta ðlkððmme enempðð viivytelk—, vaan rientðkððmme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa olentoa, joka, murhaajan puheesta pððttðen, pððlle pððtteeksi on vaimo." He lðhtivðt pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kðdessððn, sanoi: "minð ajattelen, tðmð rauta on tukeva kyllð, ettð sitð voi kðyttðð tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidðn selkðmmekin tðytyisi antaa siihen vðhðn painoa." Muutaman minuutin pððstð vðkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielð vðhemmðssð ajassa sytytti Donner kynttilðn, vieritti kivilevyn syrjððn, laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitð my—ten alas loukkoon, jonka aukolle Vilho jði kanki kðdessð vartioimaan. YHDESTOISTA LUKU. Solmu liestyy ja aukenee. Vartovalle Vilholle rupesi aika jo kðymððn pitkðksi, kun Donneria ei ensinkððn kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hðn pððsi tuskastaan, kun kynttilðn valo ja Donnerin lohduttava ððni ilmoittivat hðnelle tðmðn onnellista palaamista. "Saatte olla iloissanne," kuuli hðn Donnerin sanovan, "ett'eivðt nðlkð eikð jano ole saattaneet teitð maistamaan tuon konnan myrkkyð. Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa puu—ljy-ryyppyðkððn myrkynvastineeksi. Nðitð tikapuita teidðn vielð tðytyy kiivetð yl—s pððstðksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette niin isoon aikaan ole saaneet kðydð. Onneton vaimo! Me kuitenkin vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmðn laivan kannen pððllð kuin sen alla. Mutta teidðn on tðytynyt madon lailla asua maan alla. Malttakaapas, minð autan teitð -- noin, rohkeutta vaan! ðlkðð peljðtk— mitððn, vaikka niinkin hullusti kðvisi, ettð vankivartianne tulisi takaisin. Kyllð me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme." Donnerin nðin puhuessa nðki Vilho erððn vaimon horjuen astuvan yl—s tikapuita my—ten. Hðnen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hðn nðkyi olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatðhden Vilho tarjosi hðnelle kðsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet yl—s holvin lattialle, -- ja tðtð tarjomusta ei hyljðtty. "Tðmð on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo kunnon hovimestari vuoden verran on pitðnyt tððllð ikððn kuin sisððn muurattuna ja jonka hðn ðsken aikoi murhata. Hðn on vainon-alainen ja sentðhden meidðn kumppalimme. Siis emme saa jðttðð hðntð pulaan." "Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minð odotin sinun takaisin tuloasi, kuulin minð linnan kellon ilmoittavan sydðn-y—tð. Olispa siis aika lðhteð linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme." "Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?" "Hðn on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp -- Hopp -- mikð nyt onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik --" "Habberton!" oikaisi vanki vapisten. "Niin, niin, siltðpð se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitð valitti. Kun kirjoitetaan _hðrkð_, niin luetaan _aasi_, sanoi hðn. Siitð minð kiitðn Saksalaiset nimet." "Liddy on vaan hðnen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta," lisðsi hðn vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elðð toki vielð." "Niin on!" my—nsi Donner. "Mutta hðnpð kuuluu viettðvðn aivan kummallista elðmðð, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan kuulleet erikkððstð puhuttavan? Semmoista vimmattua vðkeð kuuluu vaan l—ytyvðn Englantilaisten seassa. He kððntðvðt kaikki nurin narin, kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkððksi pelkðstð turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta." "Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedð? Viekðð minut, minð rukoilen, nuoren herran luo! Totta -- minð en tiedð -- pððni on sangen heikko." "Kyllð minð sen uskon," sanoi Donner sððlivðisesti. "Eihðn se olekaan kumma. Me saatamme teidðt ensin Liddyn luokse, joka tulee mððrððmððn, annammeko itsemme ilmi erikkððlle, vai emmek—." Vaimo oli melkein tainnuksissa eikð vastannut mitððn, ja miehet kuljettivat hðntð enemmðn kantamalla kuin taluttamalla. "Se ei mitððn tee," sanoi hyvðnsðvyinen Donner, kun vaimo oli pahoillaan siitð, ettð hðn tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette paina lðheskððn niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipð olisi hðtðð, jos emme ikðnðmme olisi tarvinneet kantaa raskaampia taakkoja! -- Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tðmðn puiston pimeitð kulkureittið? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin enðð tarvinnee lyhtyðnsð tðmðn onnettoman olennon tðhden, lienee paras, ettð purjehdimme linnaan hðnen kynttilðnsð valossa." "Kunhan emme vaan sillð yllyttðisi kavaltajaa kðymððn meidðn kimppuihimme," arveli Vilho. "En minð kavaltajaa pelkðð!" virkkoi Donner. "Hðnen tulee pðin vastoin peljðtð minua. Rautakankeni saattaa yhtð hyvin tutkia kavaltajan suun, kuin se ðsken sai suljetun oven aukenemaan." Siihen heidðn puheensa loppui. Viipymðttð puiston kðytðvðt kuljettiin; jo nðkyivðt linnan mustat muurit jotenkin etððltð, kun erðs mies pysðhdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitðs teillð tððllð on tekemistð?" Hovimestarin ððni oli Donnerille entiseltððn kylliksi tuttu, niin ett'ei hðnen kauan tarvinnut olla epðtiedossa, kuka ankara kysyjð oli. Paremmaksi varmuudeksi hðn vielð nosti lyhdyn niin korkealle, ettð sen sðteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta tðmðn kautta huomasi hovimestari my—s miesten seurassa sen ihmisen, jonka siellð oloa hðn pelkðsi enemmðn kuin mitððn muuta maan pððllð. Toinnuttuansa ensi hetken pelðstyksestð huusi hðn kimeðllð ððnellð: "hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tðnne!" ja koetti saada vapisevan, puolikuolleen vaimon haltuunsa. Donner l—i lyhdyn pirstoiksi hovimestarin pððhðn ja sanoi levollisesti kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinð kauppalaivamme tuohon satamaan; minð sill'aikaa suljen tien tðltð merirosvolta." Vilho totteli ja kuuli mennessððn, lyhyen kahakan perðstð, valitushuudon, jota seurasi tðydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hðn hymyillen; "aivan kuoliaaksi en minð sitð miestð moukuttanut, mutta haavalððkðri kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hðnen lapaluitaan." Kun he olivat pððsseet linnan pihaan, tuli Liddy juosten heitð vastaan. "Jumalan kiitos, ettð olette tððllð," kuiskasi hðn. "Minð pelkðsin, ett'ette osaisi tðnne linnaan. Minulla ei ole enðð pienintðkððn kynttilðn pðtkðð, jota olisin voinut asettaa ikkunaan teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tðnð iltana. Voi, enpð vielðkððn ole saanut puhutella hðntð. Kohta, kun avasin suuni puhuakseni, kðski hðn minun olla vaiti. Hðn oli hajamielinen ja nðkyi tuumailevan tðrkeitð asioita. Nytkin vielð hðn pitkin askelin astuu edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hðn on mennyt makuulle, en tohdi viedð teitð yl—s, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeð. Odottakaa nyt tððllð, kunnes tulen teitð noutamaan." "Mikð harmi on tuommoisesta erikkððstð!" sanoi Donner nðrkðstyneenð. "Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme kuntoon. Pimeðssð et liene huomannut, ettð joukkomme on lisððntynyt yhdellð vaimolla -- onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa vielð enemmðn kuin me. Tuossa hðn on uupuneena kyyryllðnsð kovilla rappusilla. Kuuleppas, mitð hðnellð on sinulle sanottavaa. Hyvð rouva!" huusi hðn ððneensð vaimolle, "sanokaa tðlle palvelevalle hengelle, kenen puoleen te aiotte kððntyð." Pelosta ja uupumuksesta melkein py—rryksiin joutunut vaimo ei nðkynyt kðsittðneen selvðsti lausuttua kehoitusta. "Voi tuota ððntð!" mutisi hðn itsekseen. "Olisiko hðn vaan hðnen palvelijansa?" Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi tððllð viipyð, mutta toivon kuitenkin pian pððsevðni takaisin." Hðn juoksi yl—s rappusia. "Tuuli ei vielð ole my—tðinen," virkkoi Donner. "Tðytyy sentðhden luovia, vaikka se on kyllð ikðvðð." Sitte ei kukaan heistð sanonut sanaakaan noin neljðnnekseen tuntiin. Silloin ðkkið leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan, ikððn kuin olisi ollut pðivðn aika. "Meille tulee valkeus," sanoi Donner jðlleen, kun useat kimeðt, uhkaavat ððnet lðhenivðt, "mutta meille se ei kuitenkaan nðy olevan iloista. Mitð on tekeillð? onko herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tðhden ruvennut veisaamaan Jeremiaan valitus-virsið ja sillð lailla nostattanut linnan-vðen jaloillensa, meitð siitð kurittamaan? Jospahan olisin ly—nyt hðnen pððkallonsa murskaksi! Sððlivðisyys ei ollut tðssð paikallansa. Nyt meidðn tðytyy koettaa iskeð kiinni erikkððsen, maksakoon mitð tahansa, siis eteenpðin!" Hðn tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hðnen yl—s rappusia erikkððn kammariin, jonka ovet hðn tarkasti sulki ja salpasi. "Vihollinen ryntðð eteenpðin!" huusi Donner Liddylle, joka pelðstyneenð juoksi heitð vastaan. "Herðtð isðntðsi meille avuksi, jos luulet hðnellð olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvð, kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielð monen pððkallon murskaksi." "Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missð on minun puolisoni? Viekðð minut hðnen luoksensa. Jumalan tðhden, ðlkðð antako minun enðð joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkð minð pakenen tuon hirveðn edestð?" Liddy oli ikððnkuin py—rryksissð. Milloin hðn juoksi herransa makuukammariin, kahden vaiheella, pitðisik— hðnen kolkuttaa ovea, milloin taas takaisin ystðviensð luo, joiden tila tuli yhð tukalammaksi; sillð jo kuultiin murretun oven jyskinð ja yhð lðhemmðksi tunki vainoojien melske. Vanki oli mennð tainnoksiin. Hðnen surkea tilansa herðtti syvðð sððlimystð uljaassa Donnerissa. "Auta ensin tuota onnetonta raukkaa," sanoi hðn Liddylle, "kyllð me itseðmme autamme." "Ei hðtð lakia lue!" sanoi Liddy nyt vakavasti. "Se pakoittaa minua tekemððn jotain, jota tðhðn asti en ole uskaltanut." Hðn tarttui vaimon kðteen ja pujahti hðnen kanssaan herran salaiseen kabinettiin. "Kappalainen on valehdellut minulle," sanoi hðn palatessaan, "eipð helissytkððn, kun minð tartuin peitteesen. Minð toivon, ett'ei kukaan hðntð sieltð etsi. Ja minun herrassani on kaiketi my—skin suuri muutos tapahtunut, koska hðn on pannut pois luukkonsa. Nyt keksin hyvðn keinon! Donner," huusi tytt— hilpeðsti, "kas tðssð, heittðkðð tðmð musta vaippa vaatteitenne ylle, ja sinð Vilho otat minun vaippani." Hðn riisui pikaisesti pois kaappunsa. "Sillð on pituutta kyllin." "Pitððk— meidðn tðssð ruveta leikin-tekoon," mutisi Donner ðreðsti, "kun vihollinen panee kaikki kanuunansa paukkumaan laivaamme vastaan kerta toisensa perðstð." Hðn totteli kuitenkin viipymðttð. "Ja mitðpð tðmð valepuku hy—dyttðð?" kysyi hðn vielð, Vilhon avulla nostaessaan huoneen kaikki raskaammat kalut oven eteen, jota vihollinen jo rautakangillaan paukkautti. "Te olette olevinanne meidðn herramme palvelijat," vastasi Liddy, "ja tðytyyhðn teidðn kaikella muotoa peittðð merimies-vaatteitanne." Hirveðllð ryskeellð paukahti lukko auki. Mutta tuo suuri huonekalu-lðjð esti ryntððjið pððsemðstð eteenpðin, ja he olivat vihan vimmassa. "Jos ei tðmm—inen jyske saa erikðstð hereille, niin hðn makaa todellisessa kuoleman unessa. Takaisin, jos mielitte henkeðnne sðilyttðð." kiljaisi hðn vihollisille, jotka jo kðvivðt liikkuvaan linnoitukseen kðsin kiinni. "Keitð te olette, jotka rohkenette vðkisin tunkea meidðn herramme huoneisin? Rosvojoukko kai olette, kun semmoista menoa pidðtte." "Ja kuka sinð hðvyt—n olet?" kaikui vastaus, ja yhð levenevðstð ovenraosta tulivat vanhan lordin vihaiset kasvot nðkyviin; "vðistytk—s pois heti paikalla!" "Varo harmaita hiuksiasi, vanhus!" ilkkui Donner, "ett'ei ne joudu liian likiseen tuttavuuteen minun kankeni kanssa." Tðstð hðpðisevðstð kohtelusta hurjistuneena huusi vanha lordi raivosta vapisevalla ððnellð: "Tiedðtk—s lurjus, kuka minð olen? Minð olen lordi Habberton ja minð aion kurittaa sinua hðvitt—myydestðsi." "Ja minð taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan salli, ettð hðnen kotirauhansa rikotaan; sillð kenen ruokaa minð sy—n, sen virttðkin viritðn," vastasi Donner. "Hðn valehtelee!" huusi raukea ððni joukosta. "Minð tunnen tuon konnan hðnen kielestðnsð. Hðn on se, joka l—i minut raajarikoksi." "Aha!" naurahti Donner, "sinð olet siis se kettu, jonka pesðn minð hðvitin. Raajarikoksiko sinut l—in? Aivan niin! hðpeðksesi se tapahtui! ja hðpeðtð sinð olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No, ettek— pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota nðsðkðstð miestð hyppysille." Hðnen puheensa keskeytyi, kun erikðs ilman parratta ja leuka kððrittynð veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hðmmðstyksensð odottamattomasta metelistð, ððneensð huutaen: "haa! -- mitð tðmð on? mitð tðmm—inen hðlinð? ja keitð te olette?" "Kyllð teille sitten kaikki selitetððn," vastasi Donner. "Mutta auttakaa minua ensin tekemððn kunniallista sovintoa isðnne kanssa. Muuten tðssð pian syntyy verinen kahakka, sen minð vakuutan." "Isðni!" sanoi erikðs vakavalla, mutta lempeðllð ððnellð, "minð pyydðn teitð selittðmððn syytð teidðn my—hðiseen ja vðkivaltaiseen kðyntiinne tððllð. Jos jotain vððryyttð on tapahtunut, olen minð ensimðisenð sitð rankaisemassa." "Syyn sinulle kyllð sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa muuttuneesta kðyt—ksestð. "Tiedð siis, ettð uskollinen palvelijani Joel tððllð puistossa joutui salamurhaajan kðsiin ja ly—tiin niin, ettð hðn oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetðynyt tðnne linnaan ja ððrett—mðllð julkeudella ottanut tðmðn piilopaikaksensa. Se on sama hðvyt—n ihminen, joka tððllð on pitðnyt niin isoa ððntð." "Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio uskollinen Joel on niin sanoakseni elðvðltð haudannut erððn naisen ja aikoi tðnðpðnð tappaa hðntð hiirenmyrkyllð. Sitten oli hðnen aikomuksensa upottaa hðnet jðrveen ja siten salata ilkity—tðnsð. Mutta me olemme sen konnanty—n estðneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo hyvð Joel tahtoi meitð siitð estðð, pehmitimme vaan vðhðisen hðnen hartioitansa. Mutta liek— hðn sillð jo sovittanut pahantekonsa, se on toinen asia. Siinð on koko kertomus." "Missð nainen on? Kuka hðn on?" kysyivðt isð ja poika yht'aikaa. "Teitð, hyvð herra, hðn sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran my—skin puolisoksensa --" "Hðn valehtelee," vðitti Joel, "se vaimo on mielipuoli, petturi." "Ole vaiti, siksi ettð sinulta kysytððn," ðrjðsi Donner. "Te l—ydðtte vaimon," lisðsi hðn levollisemmin, "tuosta huoneesta, johon Liddy on hðnet kðtkenyt." "Liddy?" kysyi erikðs, uudelleen hðmmðstyen, "ken on tuo Liddy?" "Miten?" huudahti Donner ihmeissððn, "ettek— tunne palvelijaanne taikka palvelustytt—ðnne Liddyð? Siitð teitð oikeaksi erikkððksi huomaa." "Pyhð Jumala! olisko nuori Wðber, minun palvelijani, tytt—?" sanoi erikðs sðikðhtyneenð. "Hðnen kasvonsa! hðnen ððnensð! ja minun mieltymykseni --" "Onko tuo pienoinen narrannut teitðkin?" arveli Donner. "Kyllð minð sen hðnestð uskon, koska hðn vaaran uhatessakaan ei ollut sitð halua vailla. Mustan kaapun alta ette havainneet naispukua, ha ha!" "Minð annan teille rahaa niin paljon, kuin jaksatte kantaa," sanoi Joel salaa lordin kahdelle palvelijalle, jotka kannattivat hðnen voimatonta ruumistaan, "jos l—ydðtte naisen ja korjaatte hðnen tððltð pois. Heittðkðð hðnet ulos ikkunasta, ett'ei kukaan hðntð tððllð nðe." "Mutta missðhðn Liddy Wðber on?" tutkisteli erikðs uteliaasti. Donner oli kysymykseen vastaamatta vihoissaan huudahtaen: "Siirtykðð takaisin, te konnat. Pitððk— minun lukeman teille sotalakia? Aiotteko pujahtaa linnoitukseen, vaikka sovintoa par'aikaa hierotaan? Siirtykðð taikka kankeni kolahtaa teidðn niskaanne." Palvelijat, jotka Joelin kðskystð aikoivat tunkeuda erikkððn salaiseen kabinettiin, vetðytyivðt hðmmðstyneinð takaisin. Nyt vasta Donner vastasi: "Liddy? Haa! Hðn on todellakin p—tkinyt pakoon. Hðn ajattelee: kaukana tðstð ollaan hyvðssð turvassa. Sellainen on naisen luonto!" "Mennððnpð tðhðn huoneesen etsimððn kadonneita," virkkoi lordi. Mutta hðnen poikansa sanoi: "tðmð huone on minun pyhð paikkani, johon palvelija-joukko ei saa astua sisððn, eikð silmðyksillððn saastuttaa sen salaisuuksia. Menkððmme yksin sinne." Nðin sanoen otti hðn erððltð palvelijalta kynttilðjalan; lordi seurasi hðnen esimerkkiðnsð, toiset jðivðt uteliaina seisomaan salaisen huoneen ovelle. Hovimestari ei nðkynyt olevan tðstð mielissððn. "Saattakaa minut kotiin," pyysi hðn lðsnð olevia, "minð voin sangen huonosti." Mutta ei kukaan hievahtanut paikaltaan. Sill'aikaa olivat isð ja poika menneet kabinettiin, jossa, paitsi jo mainittua peitettð, ei ollut huonekaluja ensinkððn. Eikð siellð nðkynyt ketððn ihmistð. Ennenkuin hðtðinen lordi ennðtti kðydð kiinni peitteesen, oli hðnen poikansa jo tarttunut nauhaan, jolla peite vedettiin yl—s ja kððrittiin kokoon. Avonainen kiviarkku, jossa vaimon ruumis lepðsi, joutui sen alta nðkyviin. Noin kolmen askeleen pððssð siitð oli tynnyri, ja sen ylð-aukosta erðs lapsi, jonka kasvojen juonteet osottivat kuolevan tuskaa, ojensi yl—s kðtensð pyytðen apua. Kaikki tðmð oli valmistettu kuultavan valkeasta alabasterista ja teki tðssð mustaksi maalatussa huoneessa ihmeellisen vaikutuksen. Kynttilðn valossa nðkyi noissa ruumiissa olevan henki; ja niissð oli sen kautta jotain todellakin aaveen-tapaista. "Isðni!" lausui erikðs liikutetulla ððnellð, "tðssð nðette suruni ja alakuloisuuteni kalliit esineet. He elðisivðt vielðkin ja tekisivðt minut onnellisimmaksi ihmiseksi, jos ette -- -- -- --" Mielenliikutus ei sallinut hðnen puhua enempðð. Vanha lordi kalpeni. Hðn oli kokonaan masentunut. "Ymmðrrðttek— nyt," virkkoi poika uudestaan, "minkðtðhden vesi, vaimot ja lapset, ukkosen leimauksen valo, korkeitten puitten suhina ja sateen rapina oli minusta niin hirveðtð? Mutta suuren synnin olen tehnyt siinð kohden, ettð murheeni tðhden unhoitin ihmis-arvoni, laiminl—in velvollisuuteni isððni ja isðnmaatani kohtaan ja rupesin tyhjðntoimittajaksi. Erðs lapsi -- olkoon se sanottu omaksi hðpeðkseni -- on saanut minun paremmille tuumille. Voi! jospa se olisi minun Liddyni!" Tðllð hetkellð tuli Liddyn pðð nðkyviin tynnyrin takaa, missð hðn oli piiloitellut. Erikðs oli kððntðnyt silmðnsð kattoon pðin; verinen liina oli valunut alas hðnen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan merkittynð pienellð partaveitsen haavalla; neljðn kynttilðn tðysi valo valaisi hðnen kasvonsa, jotka eivðt enðð nðyttðneet peloittavilta. Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isð!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isð!" Tytt— itkien ja riemuillen, vaipui erikkððn syliin. Kolisten putosi kynttilðjalka tðmðn kðdestð. Innokkaasti syleillen l—ydettyð tytðrtðnsð sanoi hðn puoleksi tukehtuneella ððnellð: "Herrani ja Jumalani, suuren surun olet minulta poistanut. Tðmð ilo antakoon minulle voimaa kantamaan toista murhettani." Ja ilosta itkien suuteli hðn kuolleeksi uskotun lapsensa heleðnpunaisia huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeðssð varjossa. Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ððni lausui: "Kaarleni, missð olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kðttð tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tðhðn asti oli maannut tainnoksissa ja nyt hðn niitten nojalla nousi pystyyn. Hðnen kasvonsa olivat yhtð valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennðk—iset kuin arkussa olevan ruumiin, ja hðn katsoa tuijotti isðð ja tytðrtð, jotka toisiansa syleilivðt. "Voi minua! kuolleet nousevat yl—s," huusi vanha lordi kauhulla peittðen kasvonsa. Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hðnen isðnsð, ei ensinnð tahtonut uskoa omia silmiðnsð; sitten hðn isðn sylistð riensi ðidin syliin. Ja hðnen ilohuutonsa: "ðiti! oma ðitini!" sekaantuivat erikkððn sydðmmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinðk— se todella olet, armas Eliisani?" Lukija kuvatkoon itsellensð tðtð autuaallisen yhtymisen iloa! KAHDESTOISTA LUKU. Selityksið. Liddy ja hðnen ðitinsð olivat lopettaneet kertomuksen surullisista kohtaloistaan. Sen jðlkeen erikðs loi nuhtelevan, milt'ei vihaisen silmðyksen ikððn kuin kysyen isððnsð, joka tðhðn oli ollut ððnet—n kuuntelija vaan. Tðmð lausui nyt lempeðllð ððnellð: "ðlð tuomitse minua, Kaarle, ennenkun olet minua kuunnellut. Sanoma siitð, ettð olit nainut k—yhðn Saksalais-tyt—n porvari-suvusta, jonka tapauksen sinð osasit minulta salata kymmenen vuotta, saattoi minut kovin suuttumaan. Vihani ensimðisessð raivossa uhkasin minð saada sen liiton rikotuksi, joka niin kovasti loukkasi ylpeyttðni. Siitð sinð estit minua sillð, ettð vaimoinesi pakenit aikoen laivalla purjehtia Hamhurgiin. Minð riensin sinun jðlkeesi toisessa laivassa, joka saavutti sinun laivasi juuri, kun se oli joutunut haaksirikkoon lðhellð Helgolantia. Me saimme teidðt molemmat aaltojen vallasta ja syleillen piditte vielð kiinni toisistanne. Tainnuksissa olitte, mutta vielð teissð oli henki. Kðyttðen tðtð seikkaa hyvðkseni pððtin minð eroittaa teidðt toisistanne ja luuloitella kumpaistakin, ettð toinen oli kuollut. En uskonut sillð tekevðni syntið; sillð molemmat olisitte ilman minun avuttani olleetkin kuoleman omat. Hðpeðkseni minð tunnustan, ettð, kun en voinut l—ytðð mitððn jðlkeð teidðn lapsestanne, minð en ollut siitð yhtððn pahoillani enkð ruvennut sitð sen enempðð tiedustelemaan. Kun en ollut kyllin luja voidakseni sððlimðttð nðhdð niin hellðn ja suloisen olennon surua, kuin sinun vaimosi on, annoin minð hðnet Joelin haltuun, ja nyt huomaan, ettð hðn on ollut julma ja kavala. Kun tðmð heitti— nðki, ettð sinun murheesi, joka oli muuttumaisillaan tðydelliseksi synkkðmielisyydeksi, oli murtanut minun ylpeyteni ja tehnyt minun taipuvaiseksi jðlleen yhdistðmððn teitð, hðmmðstytti ja huolestutti hðn minua ilmoittamalla vaimosi kuolleeksi. Nðhtðvðsti tuo ilki— toivoi sillð petoksella voittavansa joitakuita etuja. Nðet tðstð, ett'ei minun vikani ole niin suuri, kuin miltð se nðyttðð." "Minun luullakseni," sanoi erikðs, "olemme molemmat hairahtuneet, minð siten, ettð vastoin tahtoanne rupesin avioliittoon, ja te siten, ettð aioitte vðkivaltaisesti purkaa sitð, vaikka se jo oli pyhitetty kymmenenvuotisen yhdessð elðmisen ja viattoman lapsen syntymisen kautta. Isðni, mikð on nyt aikomuksenne? Rupeetteko vielðkin liittoamme vastustamaan vai suotteko sille isðn siunausta?" "Kysymyksesi minua surettaa," vastasi vanha lordi. "Katsele nðitð valkeita hiuksia, jotka ennen aikojaan ovat kðyneet harmaiksi murheesta, -- lue ne y—t, joina minð onnettomana ja katuvaisena olen vuoteellani venynyt sinun tðhtesi, -- ne pðivðt, jotka ovat ilottomina kuluneet sinun omituisuutesi tðhden, kuinka hartaasti sydðmmeni halajaa rakkautta, niin sinð et enðð kysy tuolla tapaa. Minð kadun entistð kovuuttani ja siunaan tðtð hetkeð, joka on teidðt jðlleen yhdistðnyt; minð tervehdin vaimoasi rakkaaksi tyttðrekseni ja tðtð tytt—stð rakkaaksi lapsen lapsekseni. Tulkaa kaikki isðnne syliin!" Vanhus itki ððneen, kun hðnen lapsensa hðntð syleilivðt -- ja nðin tavatonta asiata kummastellen kaikki palvelijat kutsumatta astuivat sisððn avonaisesta ovesta. My—s Heikki, Gumprecht, kappalainen ja kaikki erikkððn palveluksesta eroitetut miehet olivat niitten joukossa. Vanha lordi ei ensinkððn suuttunut tðstð hðtðisestð uteliaisuudesta, vaan kðytti tilaisuuden esitellðkseen miniðnsð ja lapsen-lapsensa palvelijoille ja kehoittaakseen nðitð uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen heitð kohtaan. Vilho nðytti olevan aivan hðmmðstyksissððn siitð, ettð Liddy nðin ðkkið oli kohonnut rikkaaksi ja suurisukuiseksi perilliseksi. Mutta Donner kððntyi vanhan lordin puoleen sanoen: "katsokaa, vanha herra, onpa tuo teidðn kiitetty Joelinne aika roisto, ha! ha! Koiran voitto ensimðinen, miehen voitto viimeinen. Mutta kun nyt asia on niin hyvin pððttynyt, annatte kaiketi meille luvan lðhteð matkoihimme ja nousta laivaan, joka viepi meidðt rakkaasen Helgolantiimme. Olisittekohan niin hyvð, ettð siihen lainaisitte meille pari puntaa? kyllð se maksetaan takaisin kiitollisuudella palattuamme kotiin, vaikka minun tðytyisi panttauttaa koko m—kkini sen tðhden." "Olkaa huoletta," vastasi onnellinen erikðs; "te ja kaikki, jotka olette armasta Eliisaani ja Liddyðni auttaneet taikka jollakin tavalla olleet heille hy—dyksi, tulette runsaasti palkituiksi -- te itse sekð uljas Vilho, rouva Wðber ja teidðn vaimonne ja tyttðrenne ja kai kirkkoherrakin. Minð lðhtisin itse teidðn kanssanne lausumaan kiitoksiani, jos en pelkðisi mertð, joka ry—sti minulta, mitð minulla oli kalliinta. Mutta luultavasti joku teistð suostuu tulemaan Englantiin ottamaan osaa meidðn onneemme." "Sitð minð epðilen, paitsi mitð Vilhoon ja hðnen tðtiinsð tulee," vastasi Donner. "Helgolantilaisen mielestð ei mikððn vedð vertoja hðnen saarellensa ja Pohjanmerelle, jossa hðn on oma herransa." "No," sanoi Liddyn isð, "tulkoon siis ainakin lapsemme kallis hoitaja meille kunnioitettavaksi ja pidettðvðksi oikeana ðitinðmme. Mutta Vilhon tðytyy oppia uljaaksi merimieheksi, ja kerran tahdon nðhdð hðntð komean laivan kapteenina. Kaikki ne ajat, jotka hðneltð liikenevðt, viettðk——n hðn meillð ja pitðk——n meidðn perhettðmme omanansa." Vilho ilmoitti ilonsa tðstð ystðvðllisestð puheesta suosiollisella murinalla ja kumarsi jotenkin k—mpel—sti, niin ettð hðnen jalkansa rakensi liiankin likeistð tuttavuutta hðnen takanansa olevan miehen kanssa. "Tapahtukoon siis," sanoi vanha lordi, "kullekin ansionsa mukaan -- mutta" -- otsansa rypistyi uhkaavaisesti -- "missð on tuo kunnoton hovimestari, missð on Joel?" Tðmð oli pððssyt pakoon, vaikka hðn olikin heikko ja raihnas. Kun palvelijajoukko pani liikkeelle nopeat jalkansa hðntð etsiðksensð, kuului lðhimðisestð huoneesta ikkunan kilinð ja sitten raskas putoominen linnapihan litteille kiville. Minkð Joel oli mððrðnnyt Liddyn ðidille, siihen hðn nyt itse joutui -- kuolemaan ikkunan kautta. "Ty— palkan perii," mutisi Donner itsekseen, kun kaikki seisoivat kauhistuksissa ehdollisen syntisen kauheasta lopusta. "Jumala olkoon hðnelle armollinen!" End of the Project Gutenberg EBook of Tytt— Helgolannista, by Gustav Nieritz *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYTTø HELGOLANNISTA *** ***** This file should be named 26689-8.txt or 26689-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/2/6/6/8/26689/ Produced by Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. *** START: FULL LICENSE *** THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online at http://gutenberg.org/license). Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that - You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. - You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. - You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email [email protected]. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at http://pglaf.org For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director [email protected] Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: http://www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.