Valikoima satuja

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74924 *** language: Finnish VALIKOIMA SATUJA Kirj. Hanna Cederholm Suomentanut Helmi Nylander Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916. SISÄLTÄÄ SADUT: 1. Leipuri ja hänen seitsemän aasiansa. 2. Janek'in ihmeelliset helmet. 3. Satu rumasta pikku prinsessasta. 4. Myllyrenki joka sai taivaan tuulet valtaansa. 5. Tähdetär. Sadut ovat kokoelmista: "Astralis" ja "Sagor och Berättelser". LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA. Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa, ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä. Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti hän esille huilunsa. Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia, kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille? Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti. Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja korkealla. Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä niskaan ja meni ulos pihamaalle. Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla. Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si. Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt. Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen ympärillään. Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin sametinhienoa turpaa. — Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille. Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat. Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja, mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista. Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti, että kaikki kävi säntillisesti. Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin tapahtui joka päivä. Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen. Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville. — Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta, että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme? — Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi. Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa, kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä ulos päänsä. — Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas portaita. — Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin, kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen. — Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia. Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun. Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle: — Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut. Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia tapahtunut. Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä. — Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista. Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan. Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. — Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin oli hankittava se takaisin. Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta. Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista. Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen. Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita. — Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua eroamaan täältä, tuumi hän. Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen. Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut taikinakorvoon. — Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla. Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen, juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään! Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine vasuineen kulki rivissä hänen jälessään. — No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä. Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta. Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt. Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas. Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään. Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko joku löytänyt kiven leivässä? Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui, että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan suurilla rahoilla. Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt. Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan, ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta oli siitä erota. Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet. — Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä? — En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla. — Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään? — En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa leipäpala pelastaa elämäni. — Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle viimeisestä palasestamme? — Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään elämään, soitan sinulle tänä iltana. — Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat kovia kokea maailmassa. Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan. — Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän. — Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri tässä leipäpalasessa oli jalokivi. Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi saattaa itsensä kuninkaan eteen. — Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin. — No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta aarteen kanssa? — Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan sinulla huiluni. — Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan. Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä. — Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon. — Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa. Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa. Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi. Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa, se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi, ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi. Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut. Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä tasaista kulkuaan. Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä. Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät. Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut. Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja lopuksi se sai jäädä. Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien reunalla. — Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä haluan pois! — Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat? — Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös. Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta. Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol, La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan. Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän. Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas huonerivien väliin. Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille. Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen. JANEKIN IHMEELLISET HELMET. Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja tekemään. Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku kiviä. Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse. — Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia! Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. — Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät, kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen. Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä ei kukaan voinut sanoa. Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt. Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut, tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut katsoa ihmissydämeen kuten hän. Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut. Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia, mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi kauppiaan liiketoveriksi. Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis. Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen, mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen parempaa selkoa. Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies kohteliaasti tervehtien hänen luokseen. — Taaskin onnenonkija, arveli Janek. — Tulen pyytämään sinulta apua, sanoi nuorukainen samassa. — Mistä on kysymys? sanoi Janek. — Helmistä, sanoi nuorukainen heti, kuinka parhaiten saisin tietää, mistä ne saat? — Puhutpa kiertelemättä, sanoi Janek. — Tosin käyn suoraan asiaan, mutta en tiedä muuta neuvoa. — Mikä on nimesi, kysyi Janek. — Saleb, sanoi vieras, ja molemmat vaikenivat hetkisen. Janek katsoi vierasta pitkään ja tutkivasti, ja kun hän aikoi puhua, oli hänen äänensä entistä ystävällisempi. — Miksi olet niin kärkäs tietämään salaisuutta, sanoi hän. Uneksutko rikkauksista? — En, sanoi vieras, uneksin kahdesta nauravasta silmästä. Sitäpaitsi sanon sinulle, jatkoi hän samaan hengenvetoon, vaikka se onkin suuri synti, jota en saisi kertoa, sanon sinulle, että olen puhutellut häntä, hänen isänsä puutarha-aidan läpi, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että meidän on mentävä naimisiin. — Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen. Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui, huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen, Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa kimaltelivat. — Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin kyyneleitä. Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi hiljaisuuden. — Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä. — Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot, nyt tehdä? — Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb. Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia maailman kyyneleitä. — Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa. SATU RUMASTA PIKKU PRINSESSASTA. Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin. Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän, kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa. Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan, sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa. Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin, eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä, että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi. Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. — Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma. Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa. Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma. Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa, prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei siitä parantunut. Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta länteen. — Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja tulet hyvin mahtavaksi! — Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän! — Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun. Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti. Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin, sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut. Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen. Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla ylistämättä häntä. Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut sydäntä, mihin kätkeä ne. Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää, mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut. Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut kuulla sanaakaan kauneudestaan. Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea. — Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli ennen, kun omenapuut kukkivat. — Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja ystävällisesti prinsessaan. — — Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki. — Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru, kultamuru, missä on sydänraukkasi? Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen, synkkään metsään. Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin. Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille. Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko hyllyi saraheinämättäitten välissä. Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin käsin, lyödyksi ovelle. — Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki, minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni. Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet, portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista, mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta prinsessaa ei löytynyt. Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa, jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi jotakin prinsessasta! Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he tuijottivat häneen, sitten toisiinsa. Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma, pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa. Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa, alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut sellaisena kuin hän nyt oli. Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi. Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin. Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita. Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan. Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset. MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA. Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä. Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan. — Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin, kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät. Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa. — Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi. Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa. Suutari raapi korvallistaan. — Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi, sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu. Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo. Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään. Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös. — Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala, sanoi hän. — Anna kuulua! sanoi Niilo. — Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy itsestään. Niilo tuli alakuloiseksi. — Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet? kysyi hän. — Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko. — Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo. — Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko. Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen. — Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään. — Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa. — Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä- eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin. — Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen lopusta. Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle. Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa. Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet? — Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo. — Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas, ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui molemmin käsin karahkaansa. — Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä. — Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty! Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan, lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa, otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä. — Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso sammakko, mulkoillen häneen. — Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä! — En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä. — Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä! Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta jotakuta. — Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois tieltä, minun on päästävä eteenpäin. — Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen. — Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin heti ylös taas. — Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää, teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan, sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli astunut, pisti vielä päänsä näkyviin. — Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon! Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu, sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt. — Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat levätä! — Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään tulisi. — Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin. — Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar. — Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää, sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty... — Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi yli mättäitten. Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon tuolle puolen. Paremmin ei hän koskaan ollut nukkunut kotona myllyssäkään kuin sinä yönä metsässä, keppi kädessä ja kuusenoksa päänalaisena. Herättyään hän ensi työkseen koetteli, oliko pajunvesa tallessa ja teki itselleen siitä heti pillin. Tuskin hän oli sen saanut valmiiksi ja siihen puhaltanut, kun jo pohjatuuli tulla porhalsi hänen luokseen; silloin hän puhalsi kahdesti, ja heti saapui itätuuli; kun hän sitten puhalsi kolmesti pilliinsä, oli eteläinen hänen luonaan, ja kun hän vihdoin puhalsi neljästi, tuli länsituuli kepeästi lentää liitäen. — Herra, sanoivat ne kaikki neljä, mitä tahdot? — Neuvoa! sanoi Niilo — te, jotka olette tulleet maailman neljältä kulmalta, voinette sanoa minulle, mistä saisin myllyn. — Myllyjä kyllä on, sanoivat he yhteen ääneen. — Mutta minulla on vain kaksi tyhjää kättäni, eikä mitään, millä sen ostaisin! — Herra, sanoi pohjatuuli, minä tiedän yhden, joka ehkä sopisi. — Missä se on? kysyi Niilo. — Jos tahdot, vien sinut tuossa tuokiossa sinne, sanoi pohjatuuli. — Hyvä, sanoi Niilo. Tuskin hän sen sai sanoneeksi, kun hän jo kiiti avaruudessa ja jo jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli vanhan tuulimyllyn luona, joka nähtävästi oli seisonut pitkät ajat hylättynä ja käyttämättä. Mylly oli syrjässä, korkealla kivikkoharjanteella. Niilo arveli, että sinne kiipeäminen tosin kyllä oli vaikeaa, mutta että asema muuten oli hyvin valittu. Harju ei oikeastaan ollutkaan kovin korkea, mutta sieltä oli kuitenkin mitä kaunein näköala joka puolelle. Näki taloja siellä täällä tasangolla, tosin toisistaan kaukana, mutta kaikki sopivan matkan päässä myllystä. Siellä ylhäällä seisoessa tuntui siltä, että mylly hallitsi koko kylää. Myllärin entinen asunto oli rakennettu myllyn viereen. Uunin savutorvi oli särkynyt, ikkunaruudut rikki ja ikkunanreiät tukitut vanhoilla ryysyillä; ei kukaan ihminen saattanut ajatellakaan sellaisessa rähjässä asumista. — Myllykin näytti yhtä viheliäiseltä. Katkenneina ja rikkinäisinä seisoa törröttivät sen siivet, ja hyvin huomasi, että monet ilmat olivat käyneet sen jälkeen, kuin ne viimeksi olivat suhisten pyörineet taivaan tuulten mukaan. Niilo tarkasteli kaikkea ja arveli, että pohjatuuli ehkä oli oikeassa, että mylly todellakin kelpaisi johonkin, jos se pantaisiin kuntoon. — Kiitos, sanoi hän sentähden pohjoiselle, joka seisoi odottaen, nyt voit mennä, kutsun sinua, kun taas tarvitsen. Pohjatuuli puhaltautui tiehensä. Niilo lähti alas kylään. Siellä sai hän kuulla, että vanha mylläri oli kuollut ja toista ei ollut pitäjässä. Kyläläiset sentähden mielellään vuokrasivat tuon vanhan rähjän Niilolle toistaiseksi, jos hän sen panisi kuntoon. Olisihan hyvä päästä aikaavievistä myllymatkoista ulkopitäjiin, eikähän se ketään vahingoittaisi, jos myllyrenki koettaisi, mihin kelpaa, arvelivat talonpojat. Niilo aloitti heti työnsä, ja täytyy sanoa, ettei hän vaivojaan säästänyt ja ahkera hän oli. Uteliaisuus kylässä oli suuri, ja usein ponnisteli kyläläisistä yksi ja toinen ylös myllymäelle nähdäkseen, miten työ sujui. Niilo ei suonut itselleen lepoa, ja muutamana päivänä hän jo punamultasi myllyrakennusta. Kyläläiset eivät enää tunteneet myllyä entiseksi. Valkeat nurkat ja ikkunalaudat hohtivat kauniina punaisen seinävärin rinnalla. Savutorvi oli uudestaan muurattu, ikkunaruudut kiiltelivät uusina ja kirkkaina, ja ehein siivin seisoi mylly, valmiina käytettäväksi. — Myöntää täytyy, että olet reipas, sanoi nimismies. — Mihinkäs ilman joutuisi, sanoi Niilo. — Hyvä on, sanoi siltavouti, onhan kaikki täällä, siistiä ja kaunista, mutta saatkohan myöskin myllyni käyntiin. — Hui, hai, sanoi Niilo, huono mylläripä muutoin olisin. Ja sen minä ainakin sanon, että myllyni käy taivaan joka tuulella. Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen. Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään mitään vikaa ollut. — Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain pölisivät hänen seisoessaan myllyssä. Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon. Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan, ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita, ahdisti talonpoikia, missä vain voi. Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan. — Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen hänen luokseen. — Herra, sanoi itäinen, mitä käsket? — Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo. Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin. Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle. — Toivoisinpa olevani hyvin kotona taas, sanoi hän. Ei viipynyt kauan, ennenkuin jyvät olivat jauhoina, ja kun siltavouti oli saanut säkit kuormitetuksi kärryihinsä, lähti hän taipaleelle. Mutta kauaksi ei hän päässyt, kun hänet yllätti rankka sade. Sellaista ei hän eläessään ollut nähnyt. Vettä tuli kuin korvosta kaataen. Hän ajoi kuormansa tiheän kuusen suojaan ja asettui odottamaan. Mutta odottaa hän saikin. Eikä kuusen suoma suojakaan häävi ollut. Vesi valui alas kuusen neulasten lomitse. Viimein hän huomasi, ettei siinä seisomisesta mitään hyötyä ollut, ja ajoi edelleen. Kun siltavouti joutui kotiin, olivat säkit läpimärät ja jauhot puoliksi pilaantuneet. Itse hän oli kauhean vihainen, mutta eihän siitä mitään apua lähtenyt. Olipa paha onni, arvelivat naapurit, ja aivan ihmeellistä, mistä sade niin arvaamatta tuli, sillä kun siltavouti pääsi taas kotiin, oli taivas äkkiä niin kirkkaassa poudassa, kuin ei pilvenhattaraakaan olisi sen kannella kulkenut. Kului jonkun aikaa, niin nimismiehen rengit kuormineen kapusivat myllymäkeä ylös, ja Niilo seisoi eteisen ovella katsellen tielle. Hän tunsi sekä miehet että ajoneuvot. Miehet kiskoivat ohjaksista ja löivät hevoskoneja. — Aha, sanoi Niilo, eipä haittaisi, jos tuulisi toisaalta tänään. Hän vihelsi kerran pillillään, ja samassa seisoi pohjatuuli hänen edessään. — Herra, sanoi pohjoinen, mitä käsket? — Tee tehtäväsi, sanoi Niilo. Kun mylly hetken kuluttua pantiin käyntiin, huomasivat rengit sen pyörivän pohjoistuulella; se oli heistä käsittämätöintä, sillä koko ajan heidän kulkiessaan ylämäkeä oli tuullut idästä. Itse he istuivat tuulen suojassa poltellen piippunysiään, niin että heistä kyllä oli yhdentekevää, mistäpäin tuuli. Mutta kotimatkalla he olivat toista mieltä. Myrsky kasvoi. Hui, miten tuuli vonkui korvissa. Lumiräntä pieksi kasvoja, niin että tuskin voi nähdä kättään silmiensä edessä. Oli vaikea päästä alas myllymäkeä, ja miten olikaan, huomasivat rengit haihtuneensa tieltä. — Oikealle! Oikealle! huusi harakka, lähimmän kuusen latvasta. Rengit nyhtivät ohjaksista ja ajoivat oikealle. Silloin kuulivat he harakan nauravan takanaan. — Tästä ei hyvä seuraa, sanoi renkipoika, joka ajoi viimeisenä. Samassa kaatui ensimmäinen kuorma. Rengin täytyi katkaista rahkeet saadakseen hevosen ylös, ja kun se pääsi jaloilleen, lähti se täyttä kyytiä rinnettä alas. Rengit huutivat ja hoilasivat minkä jaksoivat, mutta se ei auttanut. Samoin kävi toiselle kuormalle. Sekin kaatui, ja kun hevonen katkaisemalla hihnat oli saatu ylös, laukkasi sekin alamäkeä. Kun kolmas hevonen, jota renkipoika ajoi, huomasi toveriensa lähtevän, yltyi sekin laukkaamaan, ja töin tuskin pysyi renkipoika reen kannoilla. Siinä hän kuitenkin pysyi ja niin hän eheänä joutui nimismiehen talliin, sillä hevoset kyllä osasivat kotiinsa. Renkipoika sitten kertoi, miten renkien ja jauhosäkkien oli käynyt myllymatkalla. Illansuussa palasivat rengit kotiin väsyneinä ja vihaisina, mutta reet ja jauhosäkit saivat seisoa metsässä siksi, kuin myrsky seitsemän pitkän päivän perästä taukosi, että voitiin ne kaivaa esiin lumikinoksista. Ja koko ajan, kun rengit lapioivat, istuivat harakat kuusten latvoissa nauraa räkättäen. Tuo oli ihmisten mielestä merkillistä, mutta todellisuudessa ei siinä ehkä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Mutta kummempiakin sattui eräänä kovana pakkaspäivänä talvemmalla. Uudismökin isäntä ajoi vähäistä kuormaansa myllymäkeä ja Niilo myllyrenki, seisoen ovellaan, näki hänen tulevan. Nytpä ei haittaisi, jos tuuli hiukan kääntyisi, ajatteli Niilo ja vihelsi kolme kertaa pillillään. Samassa oli etelätuuli hänen edessään. — Herra, mitä käsket? kysyi eteläinen. — Tee tehtäväsi, sanoi Niilo. Uudismökin isäntä värisi vilusta saapuessaan myllylle, mutta hänen kotimatkallaan alkoivat kinokset tienvarsilla sulaa ja aurinko lämmitti ja paistoi, niin että hänen täytyi heittää takki päältään. Hänen kertoessaan myllyllä Niilolle, miten kotiväkeä palelsi, niin että aivan olivat viluun kuolla, oli tämä näyttänyt niin veitikkamaiselta ja arvellut, ettei heillä enää mitään hätää olisi, sillä kevät varmasti jo oli ovella. Ja äläpäs, sanoi uudismökin isäntä, eikö tullutkin kevät samassa. Ihmiset alhaalla kylässä eivät tietäneet mitä ajatella ja uskoa, mutta varmaa kuitenkin oli, että Niilo myllyrengillä oli vaarallisia voimia hallussaan. Kyläläiset pitivät salaisen kokouksen ja neuvottelivat. — Pois täältä! Ajetaan hänet pois täältä heti! sanoi siltavouti. — Odottakaas! sanoi uudismökin isäntä, hän voisi olla siunaukseksi koko pitäjälle. Nimismiehen mielestä he olivat molemmat puhuneet viisaasti, ja senvuoksi hän ehdotti, että kukin lausuisi, kumpaako puhujaa hän kannatti. Silloin kävi selville, että kukin kernaammin tahtoi saada Niilosta ystävän kuin vihamiehen itselleen. Ja niin päättivät talonpojat tarjota Niilolle myllyn lahjaksi, jos hän tahtoisi jäädä heidän luokseen asumaan ja auttaa heitä kykynsä mukaan. Sitä tarjousta Niilo myllyrenki ei hylännyt, ja niin oli mylly hänen. Silloin hän heti lähti matkalle siihen maanääreen, missä hän ennen oli palvellut. Hänen entinen isäntänsä seisoi itse myllymäellä katsoen tietä pitkin. Kun hän näki Niilon tulevan, hämmästyi hän aika lailla. Mutta kun Niilo oli ollut kunnon renki ja mylläri todella oli häntä kaivannut, puristi hän hänen kättään, toivotti Niilon tervetulleeksi ja sanoi, että hän kyllä saisi entisen paikkansa takaisin. — Paljon kiitoksia, sanoi Niilo, mutta nyt olen itse myllärinä omassa myllyssäni, ja nyt pidetään häät. Sen sanottuaan hän suuteli myllärin tytärtä. Mylläri antoi heille siunauksensa eikä voinut kyllin ihmetellä, miten Niiloa oli niin hyvin onnistanut. Hän kutsui kaikki pitäjäläiset häihin, ja ilo oli ylimmillään. Heti häitten jälkeen matkustivat Niilo ja myllärin tytär kotiin Niilon omalle myllylle. Aurinko paistoi ja säteili heidän kiivetessään ylös myllymäen koleista tietä. — Tervetuloa omaan tupaan, sanoi Niilo, ja syleili ilosta loistaen myllärin tytärtä. — Odotapas, sanoi hän samassa, asettuen ovelle, nyt saat nähdä jotakin. Hän otti esille pillinsä ja puhalsi siihen kerran. Heti tuli pohjatuuli kohisten. — Herra, mitä käsket? kysyi pohjoinen. Mutta Niilo ei vastannut. Hän puhalsi pillillään kaksi kertaa, ja itätuuli tulla tupsahti. — Herra, mitä käsket? sanoi itäinen. Ei nytkään Niilo vastannut. Hän puhalsi pilliinsä kolmesti ja etelätuuli oli hänen luonaan. — Herra, mitä käsket? sanoi eteläinen, mutta Niilo vain katsoi häneen puhaltaen pilliinsä neljä kertaa ja heti tuli länsituuli kepeästi liidellen. — Herra, mitä käsket? sanoi läntinen. Nyt kun kaikki neljä tuulta seisoivat hänen edessään, levitti Niilo molemmat käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen niitä. — Kiitokset teille kaikille hyvästä avusta, sanoi hän, ilman teitä en olisi päässyt siihen, missä nyt olen. Tästä lähtien tahdon kuitenkin koettaa itse auttaa itseäni, kuten tein ennen. Samassa taittoi hän pillinsä, heittäen kappaleet kauaksi metsään. — Nyt olette taas vapaat, sanoi hän, niinkuin taivaan tuulten tuleekin olla. Uskon kuitenkin teidän palaavan tänne päivä päivältä. Ja sanon, kuten ennenkin: myllyni pyörii joka tuulella! TÄHDETÄR. Oli kerran leskikuningatar, joka jo kauan oli hallinnut suurta valtakuntaansa. Sillävälin oli hänen poikansa kasvanut huolettomana, ilossa ja päivänpaisteessa. Äitinsä viheriöillä vainioilla oli hän vapaana temmeltänyt. Karjalaumojen käydessä laitumella notkossa kerääntyivät paimenpojat leikkimään suuriin vaahteralehtoihin ja aina oli prinssi heiltä voittavana päällikkönä. Kruunun ja valtikan oli hän äidiltään perivä, ja nyt hän oli tullut naimaikään. Kuningatar tiesi, että valtakunnan korkeat herrat, ja kaikki porvarit kaupungissa, sekä talonpojat maalla toivoivat prinssin pian ottavan itselleen puolison. He tahtoivat, että heillä olisi kruununperillinen tiedossa ja että kun kuningas vanhana ja harmaantuneena vuorostaan istuisi valtaistuimella, niin linnan piha, kuten nytkin, kaikuisi nuorten äänistä, sillävälin kuin kruununprinssi lemmikkihaukka kädellään, metsästysseurueensa etunenässä, kultaisten torvien kajahdellessa lähtisi retkeilemään. Kuningatar tiesi kaikki nämä tuumat, sillä hän oli hyvin viisas. Hän tiesi, että siinä maassa toivottiin kaiken käyvän vanhaan totuttuun tapaan. Hän tiesi myöskin, että puhuttiin yhtä ja toista siitä, kenen kanssa prinssi menisi naimisiin ja kuka kaikista maailman prinsessoista olisi ansiokkain hänelle vaimoksi. Samaahan kuningatarkin mietti ja tietenkin hän maalle toivoi hyvää hallitsijatarta, mutta enemmän hän kuitenkin ajatteli poikaansa ja hänen onneaan. Hän oli todella järkevä ihminen, jolla myöskin oli äidin sydän. Ominaista kuningattarelle oli, että hän katseli asioita toisessa valossa kun useimmat muut ihmiset. — Poikani, sanoi sentähden kuningatar eräänä päivänä, on jo aika sinun valita morsian itsellesi. — Niin, sanoi prinssi, mutta mistä hänet löydän? — Lähde maailmalle etsimään, sanoi kuningatar, ja jos olet kanssani samaa mieltä, et tyydy halvempaan kuin Tähdettäreen. — Kuka hän on? kysyi prinssi Maoni. — Hän on äärettömyyden tytär, enempää en tiedä, sanoi kuningatar, antaen katseensa solua kauas siintävään avaruuteen. — Mutta kuinka sitten voin hänet löytää? kysyi prinssi taas. — Lähde maailmalle ja etsi, sanoi kuningatar, kuten ennenkin. Seuraavana päivänä sitoi prinssi Maoni miekan vyölleen ja antoi satuloida juoksijansa. — Nyt lähden maailmalle, sanoi hän kuningattarelle, ja lupaan sinulle, etten tyydy vähempään kuin Tähdettäreen. Sitten suuteli hän kuningatarta kädelle ja kannusti hevostaan. Mutta kun hän tuli tienhaaraan, ei hän tietänyt, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Siinä istui vanha mummo tiepuolessa. — Minne tie viepi? kysyi prinssi katsoen vasemmalle. — Ylhäisen ja alhaisen luo, sanoi mummo. — Entäs tämä, sanoi prinssi, viitaten oikealle. — Tuuleen ja tuiskuun, sanoi mummo. Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen, mutta etäämpänä oli taaskin tienhaara. Siinä istui vanha ukko tiepuolessa. — Minne tie viepi? kysyi prinssi, katsoen vasemmalle. — Iloon ja suruun, sanoi mies. — Minnekäs tämä? sanoi prinssi katsoen oikealle. — Elämään ja kuolemaan, sanoi ukko. Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen. Ratsastettuaan jonkun matkaa tuli hän veräjälle. Siinä istui tyttö ojan varrella, hän hypähti ylös ja avasi veräjän. — Minne tie viepi? kysyi prinssi ratsastaessaan ohi. — Tietymättömiin, sanoi tyttö. Silloin Maoni käännähti satulassaan ja katsoi häneen. Kohdatessaan kaksi syvää, vakavaa silmää käsitti hän, että tyttö ei laskenut leikkiä. — Tietymättömiin, toisti hän ja nyökkäsi nauraen tytölle. Mutta ratsastaessaan edelleen ajatteli hän äitiään. — Äärettömyys, sanoi hän hiljaa itsekseen ja katsoi avaruuteen, kuten äitinsä edellisenä iltana. Mutta nyt hän oli joutunut valtakunnan rajalle ja ratsasti outoon, tuntemattomaan. Ratsastettuaan muutamia tunteja täyttä laukkaa saapui hän suureen metsään. Oli jo myöhäisenlainen ja näytti synkältä puitten alla. Prinssi tuumiskeli, olisiko parasta hakea yösija kylässä ja vasta aamunkoitteessa ratsastaa metsän läpi, mutta miten olikaan, jatkoi hän kuitenkin matkaansa. Pian hän kyllä huomasi, että tämä ei ollut oikein viisasta, mutta takaisin hän ei mielestään voinut kääntyä ja niin hän ratsasti edelleen. Tie yhä kapeni ja metsä tiheni, hevosen oli vaikea päästä eteenpäin, ja prinssi alkoi jo käydä levottomaksi; silloin hän äkkiä keksi tulen hohteen puitten lomista. Hän ratsasti lähemmäksi ja huomasi hohteen johtuvan nuotiotulesta. Miehet tulen ympärillä näyttivät mustapintaisilta ja ilkeiltä, mutta kun Maoni oli sekä väsynyt että viluinen, hyppäsi hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja meni tulen luo. — Kuka olet ja mitä täällä teet? sanoivat miehet kokoontuen hänen ympärilleen. — Olenpahan kulkija, joka matkustaa maan läpi, sanoi prinssi. Suokaa minun vähän levätä tulen luona. Ehkäpä joku teistä sitten neuvoo minulle tien. Miehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Sitten eräs heistä astui prinssin luo ja lyöden häntä olalle, kuin vertaistaan, sanoi: Istu lämmittelemään. Tosinhan vaatteistasi päättäen olet korkea herra, mutta täällä salolla ovat kaikki saman arvoisia. Prinssi Maoni levitti viittaansa maahan ja paneutui levolle. Tummina varjoina näki hän miesten liikkuvan tulen ympärillä. Hän koetti pysyttäytyä valveilla, mutta hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi, ja miten olikaan, niin hän nukahti. Hän heräsi siihen, että joku kumartui hänen ylitsensä ja tavoitteli hänen kukkaroaan. Samassa oli hän jalkeilla. — Lunnaat! sanoi se, joka oli prinssiä lyönyt olalle, ja asettui hänen eteensä. — Lunnaat! sanoivat toisetkin, käyden piiriin hänen ympärilleen. Prinssi tavoitteli miekkaansa, mutta ihmeekseen huomasi hän sen olevan poissa. Hän käsitti, ettei tässä nyt muu auttanut kuin alistua ja veti silkkikukkaron vyöltään, ojentaen sen päällikölle. — Pidä hyvänäsi, sanoi hän, ja anna minun nyt jatkaa matkaani. — Hevosen minä olen ottanut huostaani, sanoi mies virnistellen, olisipa melkein mahdotonta ratsastaa metsässä, kun se on niin tiheä ja pensaikkoja täynnä. Paljon helpompi on sinun kävellä. Jos lahjoitat samettivaippasi ja kullalla kirjaillun nuttusi jollekin väestäni, opastaa hän kenties sinua polulle, joka vie metsästä. — Hyvä, sanoi prinssi, heittäen vaipan ja takin maahan, lähtekäämme! Oli vielä yö ja metsä pimeä. — Tännepäin! sanoi hänen saattomiehensä, tunkeutuen pensaikkoon. Prinssi seurasi. He etenivät pimeässä, kompastuen puun juuriin ja kiviin. — Tännepäin! sanoi mies hiljaa ja kehoittavasti, kun prinssi hetkeksikään jäi jäljelle. Maonin mielestä he jo olivat kulkeneet useampia tunteja ja hän jo odotti päivän sarastavan, kun mies äkkiä seisahtui. — Katso, sanoi hän, tuolla metsä harvenee. Jos vielä tunnin ajan kuljet eteenpäin, tulet suurelle lakeudelle. Sen halki kulkee teitä joka suunnalle, joten voit mennä minnepäin tahdot. Mutta ennenkuin eroamme, voit kernaasti antaa höyhentöyhtöisen hattusi minulle, se sopii nutun ja viitan kanssa. Vastineeksi saat sinä minun hattuni ja nuttuni, että saatat näyttäytyä ihmisille. Vaihdettuaan vaatteet, he erosivat. Prinssi kulki yhä eteenpäin harvenevassa metsässä. Tunnin kuljettuaan oli hän metsän reunassa, ja äkkiä avautui hänen eteensä suuri lakeus, jonka yllä oli yötaivas, tähtineen. Maoni pysähtyi. Avaruus ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin äärettömältä, eikä tähtimaailmat tuolla ylhäällä hänelle koskaan niin kirkkaasti tuikkineet kuin nyt, jolloin hän tuli metsän pimeydestä. Taaskin täytyi hänen ajatella äitiään. — Tähdetär, sanoi hän itsekseen, Tähdetär, minun täytyy löytää sinut! — Seuraavana päivänä oli hän saanut työtä kuninkaan kartanossa ja oli parhaillaan nauriita kitkemässä, kun prinsessa seurueineen kulki siitä ohi. — Minä tahdon nauriin, sanoi prinsessa, astuen korkeakantaisine silkkikenkineen naurispeltoon. — Olkaa hyvä, sanoi prinssi, tässä on hyvänmakuinen. — Kas, uusi puutarharenki, sanoi prinsessa, mikä on nimesi? — Maoni, sanoi prinssi. — Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin, sanoi prinsessa, ja hän on prinssi siinä maassa, joka on rajakkain isäni valtakunnan kanssa. — Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä naimisiin hänen kanssaan? — Hänen maansa on niin sopivalla kohdalla, sanoo isä, ja hän on tottunut naisen hallittavaksi, arvelee äiti, sanoi prinsessa. — Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi. — Hyi, millainen moukka olet, sanoi prinsessa, kääntyen selin prinssiin. Toisena päivänä, kun prinssi vaivansa palkaksi oli saanut syödä kyllikseen ja levätä, lähti hän kuninkaan kartanosta ja käveli eteenpäin. — Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän. Varmasti hän ei ole Tähdettären kaltainen. Hän kulki outoja seutuja ja tapasi vieraita ihmisiä. Joskus ansaitsi hän ruokansa laulamalla laulun, mutta useimmiten auttoi hän töissä, milloin missäkin, matkansa varrella. Siten ei hänellä mitään puutetta ollut. Pian saapui hän valtakunnan rajalle. Hän tiesi että se valtakunta, johon hän nyt tulisi, oli lähitienoon suurin ja mahtavin. — Ehkäpä löydän Tähdettären täältä, arveli prinssi, käyden kuninkaan linnaan. Siellä oli suursiivous, sillä sinä iltana aiottiin pitää tanssiaiset. — Kas, tuollahan tulee joku, joka voi pölyttää matot, sanoi ylihovimestari, kun Maoni asteli linnanpihan poikki. — Olkoon menneeksi, sanoi prinssi, ja kohta hän pieksi mattoja, niin että piha oli yhtenä pölypilvenä. — Kuka siellä sellaista melua pitää? sanoi prinsessa, pistäen päänsä ulos ikkunastaan. — Minä täällä vain sinun mattojasi pölytän, vastasi prinssi. — Mikä on nimesi? sanoi prinsessa. — Maoni on nimeni, sanoi prinssi. — Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin, sanoi prinsessana hän on prinssi siinä valtakunnassa, joka on naapurimaan takana. — Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin? — Maa on sekä rikas että mahtava, sanoi prinsessa, ja kun hän perii kruunun, tulee minusta kuningatar. — Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi. Silloin prinsessa vetäisi ikkunan kiinni, niin että ruudut rämisivät, mutta Maoni seisoi pihalla ja pölytti mattoja, niin että pöly tuprusi korkeina pilvinä. Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän, varmasti tuo ei ole Tähdettären lainen. Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaansa. Hän oli nyt päättänyt etsiä onneansa kolmen virran takana olevasta ruhtinaskunnasta. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Kun hän saapui ensimmäiselle virralle, ei siinä ollut lauttaa. Hän seisoi rannalla huhuillen, mutta lauttaajaa ei näkynyt. Silloin hän päätti kulkea joenvartta ylöspäin, etsiäkseen kahlauspaikkaa, vaan samassa tulikin lauttaaja venheineen. — Mitä tahdot, jos viet minut virran yli? sanoi Maoni. — Kuparikolikon, sanoi lauttaaja. — Kuparia ei minulla ole, mutta annan sinulle napin liivistäni. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät nappia, käy sinun hyvin. — Eipä taida minulla suurtakaan iloa siitä olla, sanoi lauttaaja, mutta vien sinut kuitenkin joka tapauksessa yli. Sen hän tekikin. Prinssi kiitti ja jatkoi matkaansa. Kuljettuaan kauan aikaa tuli hän toiselle virralle. Siinä oli lauttaaja juuri irroittamassa venhettä. — Mitä tahdot, jos viet minut yli? sanoi prinssi. — Hopearahan, sanoi lauttaaja. — Hopeaa ei minulla ole, sanoi prinssi, mutta annan sinulle kiharan tukastani. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät kiharaa, käy sinun hyvin. — Suurta hyötyä ei minulla tuosta liene, mutta saatanpahan kuitenkin sinut yli. Niin hän tekikin. Kun prinssi oli päässyt maihin, kiitti hän ja jatkoi matkaansa. Illan suussa saapui hän kolmannelle virralle. Se oli vuolaampi ja leveämpi kuin edelliset. Prinssi silmäili ympärilleen, näkyisikö lauttaa. Tuoltapa se tulikin, liukuen virran yli, ja lauttaaja seisoi kokassa. — Mitä tahdot, jos saatat minut toiselle rannalle? kysyi prinssi. — Kultarahan, sanoi kuljettaja. — Niin paljon pyydät, sanoi Maoni alakuloisesti, eikä minulla ole mitään antamista. — Jolla ei mitään antamista ole, siltä en mitään vaadi, sanoi kuljettaja, mutta vienpähän sinut kuitenkin yli! Kun lautta laski maihin, toisella rannalla, tarjosi prinssi kättään, sanoen: Kädenlyönti sen päälle, että jos kerran tulet siihen maahan, missä minä asun, käy sinun hyvin. — Tuskinpa tulen, mutta rehellistä kädenlyöntiä en hylkää. Maoni kulki edelleen. Ei ollut enää pitkältä ruhtinaan linnalle. Silloin prinsessa tuli alamäkeä, ruskean ratsun selässä. Prinssi astui syrjään ja nosti kohteliaasti lakkiaan. Hevonen säikähti ja olisi heittänyt prinsessan satulasta, ellei hän, viime hetkessä, olisi saanut sitä hallituksi. Prinsessa veti ohjakset kireälle ja katsoi tuimasti Maoniin. — Kuka olet? kysyi hän lyhyeen ja käskevästi. — Maoni on nimeni, sanoi prinssi, ja kaukaa olen tullut. — Maoni on nimi, jota vihaan, sanoi prinsessa heiluttaen vinhasti ratsupiiskaansa ilmassa, niin että hevonen karkasi pystyyn. — Miksi sitä nimeä vihaat? sanoi prinssi, kun prinsessa oli saanut hevosensa rauhoittumaan. — Siksi, sanoi prinsessa suuttuneena, siksi, että kolmen virran takana ja sen toisella puolen oleva valtakunta, joka on rajakkain meidän maamme kanssa, on suuri ja mahtava kuningaskunta. Siinä valtakunnassa on prinssi, nimeltä Maoni, ja isäni korkea tahto on, että menisin hänen kanssaan naimisiin. — Miksi et hänestä huoli? sanoi Maoni. — Sentähden, sanoi prinsessa, että minulla on toinen mielessäni. — Ehkäpä prinssi Maonilla on samoin, sanoi prinssi. — Luuletko niin? sanoi prinsessa kirkastuen. Silloin prinssi hymyili, sanoen: — Eihän hän sinua tunne. — Ehkäpä voisin hänestä paljonkin pitää, ellen rakastaisi toista, sanoi prinsessa. — Toivotan sinulle onnea, sanoi Maoni, katsoen häneen vakavasti. — Kiitos, sanoi prinsessa, heiluttaen piiskaansa ja ratsasti edelleen. — Hänestä pidän enemmän kuin molemmista edellisistä yhteensä, tuumaili prinssi, ja ehkäpä kaikki unelmani pysähtyisivätkin tänne, elleivät ne jo olisi niin kaukana Tähdetärtä tavoittelemassa. Mutta sinä iltana, kulkiesssaan eteenpäin, muisti hän kaksi kirkasta silmää, joiden katseen hän oli tavannut jossakin. Ne olivat hänestä kuin tähtöset yössä, eikä hän voinut käsittää, missä hän ne oli nähnyt. Siitä päivin Maoni ajatteli Tähdetärtä vielä enemmän kuin ennen. Ennen oli hän Tähdetärtä etsinyt siksi, että hänen rakas äitinsä sitä toivoi. Nyt häntä siihen vaati oma epämääräinen kaipaus. Hän ajatteli Tähdetärtä missä kulki ja mihin tuli. Hänen tuntematonta ääntään koetti Maoni erottaa äänekkään elämän melun seasta. Jos hän heittäytyi huvien pyörteeseen, tuntui hänestä kuin olisi hän uskoton Tähdettärelle, jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Näin muodostui hänen elämänsä harhailuksi maasta toiseen, jokainen päivä taisteluksi olemassaolon puolesta ja unelmaksi siitä, minkä hän vain aavisti. Hän kulki syviä laaksoja ja korkeita vuoria, hän purjehti suuria meriä vieraisiin ihmeellisiin maihin, mutta Tähdetärtä ei hän mistään löytänyt. Kerran sattui hän tulemaan valtakuntaan, missä juuri oli suuret juhlallisuudet, kuninkaan syntymäpäivän johdosta. Kaikki pääkaupungin väki oli kutsuttu juhlaan, ja Maonin juuri kulkiessa suurkatua ylös tarttui muuan iloinen räätälinsälli hänen käsivarteensa ja sanoi, että hänen tietysti oli lähdettävä mukaan. Siten joutui Maoni, vielä matkastaan väsyneenä ja pölyisenä, istumaan katselijaparvelle, ruohokentän luo, jossa turnajaiset, kuninkaan kunniaksi, oli pidettävä. Parhaillaan oli joukko nuorukaisia painimassa ja ketä halutti, sai siihen ottaa osaa. Sen, joka voittaisi kaikki muut, oli kuningas luvannut lyödä ritariksi. Tämä näytös oli kansalle mieleen. Riemuittiin joka miehestä, joka onnistui kaatamaan vastustajansa maahan ja painamaan polvensa hänen rinnalleen. Räätälinsälli tuskin pysyi paikoillaan. Alituiseen hän tyrkkäsi Maonia kyynärpäällään, saadakseen hänet huomaamaan jotakuta taistelevista. Maonin itsensä kasvoja poltti, poltti siksi, että hän tiesi voivansa voittaa heidät kaikki tyynni, jos laskeutuisi ottamaan osaa taisteluun. Lopuksi tuo tunne hänet voitti ja hän tuskin tiesi mitä teki, kun ponnahti ylös paikoiltaan ja huusi, että hänkin halusi koettaa voimiaan. Syntyi ihmettelevä hiljaisuus, sillä niin aivan muodollisuuksittahan ei tällainen olisi saanut tapahtua. Joka tahtoi ottaa osaa kilpailuun, hänen oli määrä ilmoittautua ylihovimestarille. Mutta Maoni oli heittänyt takin yltään ja seisoi jo valmiina nurmikolla. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa taistelutoveria, ja samassa hän jo olikin ottelussa. Hetken kuluttua oli hän jo voittanut ensimmäiset vastustajansa, toisen toisensa jälkeen. Katsojien jännitys kasvoi, he kurottivat kaulojaan paremmin nähdäkseen, nousivat penkeille seisomaan, ja kuningaskin kumartui kuninkaallisen aitionsa kaiteen yli katsomaan. Prinsessa istui hänen vieressään, silmät pyöreinä ihmetyksestä. Mutta Maoni oli mielestään taas kotona, äitinsä viheriöillä vainioilla, karjalaumat olivat syövinään notkossa ja paimenpojat olivat kokoontuneet kisailemaan vaahterain varjoon ja hän voittavana päällikkönä nyt, kuten aina ennen. Kun hän jälleen tuli tajuihinsa ja huomasi voittaneensa, kaikui raikuva hyväksymisen myrsky. Hän olisi tahtonut piiloutua, kadota ihmisjoukkoon, mutta häntä vaan työnnettiin eteenpäin, kuninkaallista aitiota kohti. Kuningas katseli häntä kultasankaisten silmälasiensa läpi, ja prinsessa kiinnitti ruusun hänen rintaansa. — Nyt tulee sinusta ritari, sanoi kuningas. Mutta ylihovimestari alamaisuudessa esitti, ettei sellainen mitenkään saattaisi käydä päinsä. — Hän ritariksi — kulkuri vieraasta maasta. Silloin kuningas, näpäyttäen pois varisseen nuuskan pitsiseltä rintamukseltaan, sanoi ilmoittavansa ylihovimestarille, mikä ei kävisi päinsä. Se olisi se, että kuningas syö sanaansa. Tämän sanottuaan otti hän miekan ja löi prinssin ritariksi, ja kansa hurrasi, niin että korvat menivät lukkoon. Iltasella prinssi Maoni vei prinsessan tanssiin, eikä prinsessa saattanut kyllin ihmetellä hänen ritarillista käytöstään. Ja koko hovi ihmetteli. Kuningas otti Maonin erillensä ja sanoi: — Jos jäät tänne, saatat tulla valtakunnan päämieheksi ja sen lienet jo huomannutkin, että miellytät prinsessaa. Silloin prinssi Maoni tunsi, selvemmin kuin koskaan ennen, että hän jo liian kauan oli viipynyt vierailla mailla ja että koti-ikävä painosti hänen mieltään. — Herra kuningas, sanoi hän, äitini on vanha ja odotus käy hänelle varmaankin pitkäksi. Kunnoton poika olen ollut. Nyt kun talvi lähestyy, tahdon olla kohentamassa kotilieden kekäleitä. Sen sanottuaan jätti hän kohteliaasti hyvästit, otti repun selkäänsä ja lähti kotia päin. Mutta hänen sydäntänsä painosti astuessaan eräänä päivänä äitinsä valtakunnan rajan yli. Toisin ja parempia sanomia tuoden olisi hän tahtonut astua kuningattaren eteen. Siksi hän nyt kulki raskain askelin ja silmät maahan luotuina. Silloin kuuli hän portin narahtaen kääntyvän saranoillaan ja katsoessaan ylös seisoi portinvartijatyttö hänen edessään, niijaten. — Oi, sanoi hän, miten kauan olen saanut odottaa avatakseni sinulle veräjän. — Miten kauan sitten olet odottanut? kysyi prinssi. — Siitä lähtien kuin tästä ohitse ratsastit, sanoi tyttö. Ajattelin: kaipa hän jonakin päivänä palajaa. Tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat kuin tähtöset yössä. Silloin prinssin mieleen äkkiä johtui ensimmäinen ilta metsässä, erämaan syvä pimeys, valo lakeudella, tähdet ja avaruus, tuo ääretön. — Tule mukaani, sanoi hän, ottaen tytön käden omaansa. Ja sitten he yhdessä menivät linnaan. — Äiti, sanoi hän tultuaan kuningattaren luo, pitkiä matkoja olen kulkenut löytääkseni Tähdettären. Linnasta linnaan olen käynyt, kaikki maailman prinsessat nähnyt ja nyt tuon vain köyhän, pienen portin vartijatytön, mutta ilman häntä en tahdo elää! — Silloin kuningatar syleili Maonia. — Tervetuloa kotiin, sanoi hän, kaikki olemme sinua kaivanneet, yksin lintuset ikkunasi takana ja linnanlammikon ruutanat, joille murusia ripottelit. Kaikki olemme sinua kaivanneet, mutta minä kaikkein enimmän. Itse olen käynyt vanhaksi ja harmaantuneeksi ja nyt tahdon lahjoittaa kruunun ja valtikan sinulle, hallitaksesi isäsi valtakuntaa. Tämän sanottuaan kääntyi hän portinvartijatyttöön, katsoen häntä kauan ja tutkivasti silmiin. — Maoni, sanoi hän, luuletko äärettömyyden lapsien tarvitsevan kultakruunuja, että heidät tunnettaisiin! Ole iloinen ja elä onnellisena, nyt kun olet löytänyt kauan etsimäsi. Niin tuli prinssi Maonista kuningas ja Tähdettärestä kuningatar. Onnellisina he elivät ja hiljalleen vierivät heiltä vuodet elon iltaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74924 ***